Viimeinen päivä

Viimeinen päivä työsuhteessa, huomenna alkaa eläkeaika ja tulee ensimmäinen eläke. Olen nyt yksin Torpalla ja toipumassa oksennustaudista. Päivä on harmaa, pakkanen laskee, mieliala vähän hämmentynyt. Työasiat ovat tänään nousseet kovasti mieleen. Moni asia jäi kesken enkä lähtöön valmistautuessani varmaan jaksanut tarttua kaikkiin asioihin, joihin olisi pitänyt. Kovin moni asia oli muutoksessa. Sain kuitenkin perehdyttää seuraajaani ja tutustua uusiin ihmisiin.

Olen aivan kypsä jäämään pois työstä, vaikka se on ollut minulle tärkeätä. Tarvitaan uusia ihmisiä, uusia näkökulmia. Olen aina ollut kehittäjä ja uudistaja, mutta vuosikymmenet samassa työssä riittävät. Olen monasti miettinyt, olinko väsynyt vai en. Ainakaan viime vuosina, kun työpaikkaani ravistelivat yllättävät kriisit, en jaksanut olla niin aktiivinen tai paneutuva kuin aiemmin. Kai se ikäkin tuntui, vaikka en sitä helpolla myöntänyt! Sodan jälkeisessä Suomessa kasvaneet eivät helposti myönnä uupumusta. Ovatkohan nuo poliitikot jotenkin eri rotua, kun tuntuu että monet ovat ikienergisiä?
Totesin kyllä omakohtaisesti, miten paljon työpaikan ilmapiiri vaikuttaa, uusi tilanne työpaikalla alkoi olla innostava ja voimia antava. Luotan heihin enkä kertaakaan tule puuttumaan asioihin. Tunnen tarvitsevani etäisyyttä, en haluaisi paljon kuullakaan, se virittää aina liiaksi asioita, jotka ovat vielä lähellä.
Näin viime yönä unta, että entinen, minulle traumoja aiheuttanut työtoveri tuli vastaan ja sanoi jotenkin, että terve, kaikesta huolimatta. En pystynyt vastaamaan, katsoin pois. Lujassa se on.

Nyt alkaa nousta ensimmäistä kertaa mieleen huoli, että mitä nyt jatkossa? Tähän astihan olen ollut lomalla. Remonttia, kirjoittamista, perheelle, puolisolle aikaa? Tänään tuntuu, etten jaksa muuta kuin olla. Mahatautikin veti voimattomaksi.
Kolme vuotta olen kirjoittanut tiiviisti päiväkirjaa, kelannut työtuntoja, suunnitellut, hakenut vaihtoehtoja,potenut ikävyyksiä, toki kirjannut myös ilonaiheita. Luin pari vihkoa ja tuli sellainen olo, että nyt riittää, olen eläkkeellä, sivu saa kääntyä. Lähden ulos.

Toimintatyyli

Huomaan, että työstä jäätyäni olen oppinut verkkaisemman toimintatavan, jossa tehdään yhtä asiaa kerrallaan ja aikaa on useimmiten ollut niin kauan kuin on huvittanut samaa asiaa tehdä. Aiemmin olen ollut salaa ylpeä siitä, että pystyn tekemään monta asiaa rinnakkain ja siirtymään asiasta toiseen mutkattomasti. Huomasin tämän rytminmuutoksen, kun olemme menossa elokuviin ja mielessä on monta hommaa sitä ennen. Enhän minä ennätä, on niin monta asiaa tehtävänä! Päivä kuluu niin nopeasti.
Lomittain, limittäin, pikku suunnitelma päässä asiat saa sujumaan. Onko yhden asian tyylissä se riski, että valppaus vähenee? Silloin voi tulla hajamielisen oloiseksi, kun sektori on kapea. Pitäisikö pientä tehokkuutta ylläpitää ajan mittaan? No, tuli pieni toimintatuokio, jossa pyykki pyöri, kaksi ruokaa tuli uuniin ja kolmas hellalle, sitten pyykin silitystä ja tietokone auki jne. Voi olla, että tapahtumien vähetessä myös erityistilanteiden jännittäminen lisääntyy, vielä siitä nyt ei ole kokemusta.
Saakohan tuota muutaman ihmisen kanssa jaetun blogin ideaa toimimaan ollenkaan?Kutsu, joka menee sähköpostina, on päivätty vuodelle 70. Eihän sitä kukaan uskalla avata. Eikä viesti kerro, kuinka edetä.
Mieleen nousee tässä yksin puuhaillessani monenlaisia muistikuvia työmatkoiltani Suomessa ja ulkomailla. Lomamatkojahan ne eivät olleet, yleensä aina valmistelujännitys päällä, mutta esim. ulkomaanmatkoilla oli lippuhintojen takia usein meno tai paluu viikonloppuna ja silloin oli aikaa katsella. Vuoristomaisemia alhaalta ja ylhäältä nähtynä, linnoja, vanhoja kaupunkeja, toreja, kauniita taloja, maisemia lentokoneen ikkunasta, vilkkaita lentokenttiä, vehreitä, aaltoilevia maastoja, tähtitaivaita eri asennossa kuin kotona. Ja paljon ihania ihmisiä. Olen niistä kokemuksista, lisäarvoista kiitollinen.

Muistoja

Metkaa, että järjestelyintoni jatkuu, ennalta suunnittelematta. Minähän en varsinaisesti ole ollut kotitöiden harrastaja, olen tehnyt sen mitä pakosta pitää. Minusta on yllättäen löytynyt sisäinen puunaaja! Ostin tehoaineita ja hankausvillaakin. Onneksi en suunnitellut sellaista tekeväni, olisi varmaan jäänyt tekemättä. Nyt järjestelin vaatehuoneen sekä tutkailin vaatekomeron ylähyllyille eri vaiheissa ja eri työpaikoista säästelemiäni työpapereita: monisteita, kortteja, palkkakuitteja, kalentereita, valokuvia. Miksi niitä säilyttelen?

Huomasin, että aikaisemmin olen saanut useinkin postikortteja kauempana olevilta työtovereilta, kiitoskortteja, kirjeitä. Säilytän niitä edelleen. Varsinkin pari nimeä toistuivat usein, hienoja kannustuskortteja ja muistamisia. Panin jotain sivuun tulevia läksiäisiä varten. Viime vuosina varmaan on kortteja tullut vähemmän kuin takavuosina. Kortteja ja valokuvia on kiva katsella, mutta tuskinpa koskaan lueskelen tekemiäni tai tallentamiani monisteita. Sinne ne silti vielä jäivät. Kun tästä muutetaan, ne varmaan kokevat kohtalonsa. Kuitenkin, kun säästin ne, ajattelenko, että ehkä niitä vielä katson tai jopa tarvitsen! Kai sitä sitten haluaa säilyttää turhaankin jotain vuosien työstä,kun eivät tiellä ole.

Eilen oli Inhimillisessä tekijässä hyvä keskustelu työn merkityksestä. Meidän lapsemme taitavat olla melkein edelläkävijöitä uudenlaisten arvovalintojen teossa, vaikka se aluksi huolettikin minua kovasti. Minä, sodanjälkeisen ajan kasvatti, olen ollut suorittaja, pingottaja, työihminen kuten poikani sanoi. Onhan ahkeruudesta toki paljon hyötyäkin ollut, mutta myös jotain on jäänyt puuttumaan, rentoutta, vapautta, nauttimista. Olen osannut motivoida itseni siihen, mitä työni on sisältänyt ja pitänyt sitä tärkeänä, mutta myös velvollisuusaspekti on ollut vahva.

Kahdeksan vuotta sitten olin väsynyt monesta syystä ja otin osa-aikavapaata. Silloin mietin asioita ja opettelin sitä että ihmisellä on muutakin arvoa kuin suoritusarvo. Opettelin iloitsemaan yksinkin luonnosta, lintujen seurasta lintulaudalla, tähtitaivaan huikeudesta, auringonlaskun upeudesta, aamun kirkkaudesta. Aiemmin tuntui, että on sääli jos joku muukin ei sitä kauneutta ole näkemässä. Näenhän minä, minäkin olen tärkeä, oli oppiaineeni. Se mielenmuutos auttaa nyt, kun työelämä on takanapäin. Oikeasti tunnen muuttuneeni, olemisella on oma arvonsa. En tunne, että tuo puuhastelu on suorittamista, se on aika mukavaa jonkin aikaa ainakin. Nyt on tärkeätä, että tekisin ensisijaisesti sellaista, mistä oikeasti pidän, ettei suorituspakko hiivi mukaan kuitenkin. Nyt kutsuvat kävelysauvat, aurinko on lievittänyt pakkasta.

Päiväkirjakokemuksia

Päiväjärjestys täällä kaupunkikodissa tuntuu muotoutuvan niin, että aamupäivällä tekee mieli puuhata, työskennellä jotain konkreettista. Tänään kävin läpi keittiön kaapit ja vein roskiin monta kassillista sellaista, mitä ei tarvita, esim, ison pyöreän koritarjottimen, jonka olen aikaisemmissa raivauksissa turhaan säästänyt. Sitten lähdin ulos, kävin kirjastossa ja kaupassa. Kirkas pakkaspäivä antaa keskitalven tunnun, lähipurokin on jäässä ja saa keväämmällä sulaessaan luonnon järjestyksen tuntumaan entiseltä. Joulukuussa se oli vielä sula.

Löysin kirjastosta yhden Maija Asunta-Johnstonin päiväkirjakirjan, "Onnellisen naisen vuosi". Kohta käyn sitä lukemaan. Olen jo lukenut kaksi muuta hänen kuvaustaan Unkarin talostaan. Toissa kesän lukuelämys oli vintin räystäältä löytynyt Terttu Tupalan viehättävä päiväkirja " Yhdeksänkymmentä päivää" vuodelta 1968. Vähitellen kävi selville, miten valtavaa kriisiä hän oli työstämässä. Olen lukenut kirjan monta kertaa ja taidan lukea vastakin. Muistin, että myös Eeva Kilvellä oli päiväkirja " Keski-ikäisen naisen päiväkirja", mutta löydettyäni kirjan kirjastosta se ei ollutkaan päiväkirja ja nimi oli "Kesä ja keski-ikäinen nainen". Kuitenkin se oli päiväkirjanomainen. Merkillisesti nämä ja muutkin päiväkirjat minua ovat viehättäneet. Niistä lienee noussut ajatus jotenkin jakaa päiväkirjaa itsekin. Tavallisen ihmisen ja elämän kuvaus sekä pyrkimys löytää tasapaino tuskin ketään muuta kiinnostaa, ehkä jotakuta juuri samassa tilanteessa olevaa. Näissä kiinnostavissa päiväkirjoissa on yksinäinen urhoollinen nainen, erityinen ympäristö (yksinäinen saari, yksinäinen talo) ja draama (avioero, kuolema, yksinäisyys, trauma jota työstetään).

Monenlaisia ajatusvirtailuja kulkee mielessä. Työasioitakin nousee, erityisesti kun eilen tuli tunnin mittainen puhelu. Helposti asiat vielä viriävät, vaikka koko syksyn irrottauduin, tein asioita viimeistä kertaa, hyvästelin paikkoja , tapahtumia ja ihmisiä eniten omassa mielessäni. Oli monasti epätodellinen olo, kun samaan aikaan oli irtautuminen menossa sekä rakenteilla uusia virityksiä, joissa en olisi jatkossa mukana.
Nyt olisi normaalilomalta aika palata töihin. Muutama uusi näkemys on tullut mieleen, uusia ideoita varsinaisen tehtäväsarkani ulkopuolelta, kokonaisuuksia, arvioita, mutta en niitä kenellekään tarjoile.
Se luottamusrikkokysymys nousee aika ajoin ikävänä leimana tunnelmiin. Traumaattisten kokemusten, tuntojen ja sananvaihtojen nauha lähtee pyörimään päässä kiusallisesti, pakonomaisesti, pienestäkin virikkeestä. Se tekee pahoinvoivan, hylätyn olon. Ulkoisestihan pääsin kyllä "kunnialla" eläkkeelle, asetelmat muuttuivat minusta riippumattomista syistä viimeisenä vuonna melkein päälaelleen edellisvuoteen verrattuna, mutta se ei tuntunut hyvältä tai samalta kuin ennen.

Aurinkouinti

Aurinko paistoi uima-altaaseen, turkoosi, keltainen, oranssi, sininen hohtivat hallissa, ulkona reipas helmikuun pakkanen. Uimareita oli harvakseltaan, oli tilaa. Selkäni kipeytyi eilen, kun istuin kauan lattialla huonossa asennossa papereita järjestellen. Veteen mennessäni tuntui, kuin alaselkä säröilisi, mutta jo muutaman vesijuoksuvyön kannatteleman kierroksen jälkeen nikamat ja lihakset rentoutuivat kohdilleen. Viime vuosien pelastus on ollutkin vesijumppa, hydrobic ja erityisesti vyön antama tuki - vyö kun kannattelee kehoa vyötäröstä ylöspäin ja nikamat saavat väljyyttä. Välilevyn pullistuma parani sitkeän vesijumppailun tuloksena toissavuonna. Merkillinen on kuitenkin vihasävyisten tuntojen ja selkäkivun välinen yhteys, ei pelkkinä tuntemuksina vaan magneettikuvallakin näytettynä.

Tämän päivän työnä on jatkunut paperien arkistointi, tänään valmistelin metsäverotuspapereita. Siinä on opiskeltavaa, täytynee kerran käydä jonkun asiantuntijan luona, mutta hahmo siitä jo on. Muutoksen aiheuttaa siirtyminen myyntivoittoverotukseen. Myytävää tosin ei ole vuosikymmeniin. Muutkin paperit ovat nyt sellaisessa mallissa, että joku muukin niistä löytää tarpeelliset asiat, jos sellainen tilanne syntyisi.

Mielessä heijastelee taas Torppamme siellä syrjäkylällä, sielläkin aurinko paistaa hangilla ja lumet ovat hohtavan puhtaita. Tekisi kyllä mieli lähteä tupaa lämmittämään ja lumikengillä tallustelemaan pelloille, jos matka olisi lyhempi ja voisi kulkea useammin sitä väliä. Mies koki olevansa leski, kun olin loman alussa viikkoja muualla. Kotona on kuulemma viihtyisää ja nättiä, kun olen kotona. Enhän minäkään yksin halua jatkuvasti olla. Sitten kun hänellä alkaa vapaampi osa-aikatyö siirtynemme enemmän Torpan asukkaiksi. Nyt on ihan hyvä olla tässä. Olotilat virtailevat, annetaan niille siihen lupa.

Papereita ja haamuja

En ole lainkaan suunnitellut, mitä minäkin päivänä teen. Jotenkin vain "ohjelma" syntyy joka päivä- puuhaa, lukemista, kirjoittamista, kuntoilua, kotiaskareita. Tänään aloin järjestellä senkkiä, jossa on asiapapereita ja valokuvia. Siinä meni useampi tunti, pois heitettävää tuli korkea kasa. Arkistointi ei ole lempipuuhiani. Nyt on parempi selko mitä missäkin on. Katselin samalla vanhoja 50-ja 60-vuotispäiväkortteja. Niitä oli yllättävän paljon ja moneen korttiin oli nähty vaivaa, välittäminen välittyi.

Se nosti kuitenkin esiin kahden viimeisen työvuoden vaikeudet. Jouduin merkilliseen välikäteen, sivuraiteelle ja loukkaavien epäluulojen kohteeksi. Aikaisemmin en ole sellaista kokenut, olen pikemminkin kokenut olevani luotettu ja tärkeäkin omalla paikallani. Eniten asiassa vaivaa se, etten tullut yrityksistäni huolimatta kuulluksi enkä saanut vastauksia kysymyksiini. Minulla on aina ollut se piirre, että kun saan selityksen, jopa unohdan ongelman. Koin, mitä sivuuttaminen vaikuttaa ihmiseen. Se lisäsi ymmärrystä monia muita kohtaan. Onko siis niin, että jossakin iässä ihminen muuttuu sekundaksi, jota aletaan siirrellä syrjään suosikkien tieltä? Mikä se ikä on - 55 vuotta, 60 vuotta? Mielessä pyörivät samat ikävät asiat ja kirjoitan niistä päiväkirjaan. Tässä ei voi "avautua" kovin paljon muihin ihmisiin liittyvistä asioista.

Kun on uutta asiaa, puuhaa ja toimintaa, eri ympäristö, eivät ikävät sisällöt saa paljon sijaa. Parhaita auttajia ovat pienet lapset! Se ilo, touhu, kiinnostus, vauhti virittävät aivan eri kanavia ihmisessä kuin missä koettujen harmien urat kulkevat. Ei kai kukaan pitkää työuraa läpi kulje vahingoittumattomana, kai ne kuuluisat mustat raidat kuuluvat elämään. Tänään minun pitää muistuttaa itseäni kaikista hyvistä asioista ja suojella itseäni. Onneksi saa uutta ajateltavaa, en halua jumittua ikäviin kokemuksiin!

Taitekohdassa

Sunnuntai-ilta. Pari tuntia sitten havahduin: huomenna ei tarvitsekaan mennä töihin. Helpotuksen tunne, keveys, merkillistä. Ei tarvitse latautua. Taidan huomenna mennä lumikävelemään uusilla lumikengilläni!!

Puolentoista viikon päästä alkaa vanhuuseläkeaikani. Työeläkekortti tuli jo postissa. Olen ollut jo useita viikkoja vuosilomalla. Toki sekin on ollut erilaista kuin tavallinen vuosiloma-eri aikaan, enimmäkseen yksin enkä mieheni kanssa, koska hän on työssä, erilaista myös että olen ollut lomalla osaksi myös kotona. Olen siivoillut, järjestellyt, käynyt uimassa. Olen ollut myös maalla omassa retriitissä, yksinäni tähtitaivaan alla, lämmittänyt puilla kovia pakkasia vastaan. Lapsenlapsia on ollut ilo hoitaa muutamaan otteeseen, iloita heidän sanoistaan. "Minä jään tänne mumman kanssa.-No miksi haluat jäädä?- Kun mumma jää tänne aivan yksin.- Kuule,pappa tulee pian tänne, en ole yksin.-No sitten voin lähteä".

Olen kirjoittanut päiväkirjaa jo koululaisena, ajoittain elämän ahdistavissa vaiheissa, kesälomilla parikymmentä vuotta ja viime vuosina jatkuvasti. Eläkeajan lähestyessä etsin kirjastosta eläkepäiväkirjoja ja netistä eläkeblogeja. Olisi mukava lukea, mitä joku toinen on kulloinkin ajatellut ja kokenut, ihan arkisesti, pienimuotoisesti, kokemuksellisesti, ei eläkeneuvontana. Löysin melko vähän, blogeista oikeastaan vain yhden sen tyyppisen, mistä olen kiinnostunut. Siitä syntyi ajatus kirjoittaa itse. Kokeillaan. Minulla ei ole mitään käsikirjoitusta ja suunnitelmaa, vaan nimenomaan päivä kerrallaan, tunnustellen ja eläen, mitä tämä vaihe elämässä tuo tullessaan. Tuoko se kriisin, masennusta, apatiaa vai iloa, lepoa, innostusta? Löydänkö elämääni uusia asioita, opinko jotain?