Levollista oloa

Eilen tuli kiire lopettaa, kun olimme menossa syömään pojan ja hänen kumppanittarensa kanssa. Jotenkin on merkillistä, mutta myös levollista katsella keskellä elämän kamppailua olevia ihmisiä, kun itse on jo siirtynyt siitä sivuun. Mielessä häivähtää melkein syyllisyys nykyisestä helposta elämästäni, mutta vastapuolena on ajatus, että minä olen osani jo tehnyt. Lukioajoista asti olen elättänyt itseni. Aika oli toinen, 26-vuotiaasta asti minulla on ollut vakituinen työpaikka, joita nyt on vaikea saada. Ilman tiivistä ja ahkeraa opiskelua ja työntekoa se ei ole kuitenkaan tullut.
Nautin olemisestani, olen siihen valmis. Miehen stressikierre huolestuttaa, kun hänellä uni jää vähäiseksi viikosta toiseen. Minäkin nousen kuudelta juomaan kahvin, kun hän on keittänyt. Hänellä on motivaatio tärkeiksi kokemiensa asioiden eteenpäin viemiseen eikä hän halua vetäytyä olemistilaan kuten minä, joka olen antanut siihen itselleni luvan.

Bussissa mietin untani ja kehittelin sille syvällisen tulkinnan työpaikkani viime vuosien tapahtumista sekä omasta kohdastani. Se antoi jonkinlaisen realistisen ja rauhallisen olon.

Huomenna lähdemme viikoksi Torppaan. Toivottavasti mies saa siellä syrjäkylän rauhassa nukutuksi.
Torpan pihapiiri alkaa nousta kuvina mieleen, kun sieltä on vähän aikaa poissa. Punainen tupa ja pihan kahdella reunalla ulkorakennukset. Yksityistie kaartaa vielä päädyn ja pihan reunasta oikealle. Lähtiessäni vajaa viikko sitten lähipelloilla oli vielä lumipeitto, kun metsä varjostaa niitä joka suunnalta. Talossa on tupa ja kaksi kamaria: Tupakamari ja peräkamari. Tupakamari on makuuhuneemme. Siinä ovat mm. äiti ja isoisä syntyneet ja isoisä myös kuollut. Muistan hänet siinä vuoteessa viimeisinä päivinään, olin itse silloin vähän alle neljävuotias. Hän sanoi: "Olen niin riskissä kunnossa, että voisin syödä kapan kauroja". Niin muistan.Peräkamari on melkein sänkykamarina, kun siellä on nyt lastenkin sängyt.

Tuvassa on ikkunat kolmeen ilmansuuntaan. Niistä olen nähnyt päivänkierron ensimmäisten puolentoista vuoteni aikana. Portailta katson aina Otavaa ja Pohjantähteä. Matkoillakin tarkistan niistä maailman asennon. Tuvassa raksuttaa seinäkello. Talo ei ole hirsiasussa eikä sitä siihen enää saakaan. Vain vintissä näkyvät 150-vuotiaat hirret ja pärekatto.
Minun lapsillani ei ole mahdollisuutta palata juurilleen tällä tavalla.

Uni

Yksi blogin lukija toivoi unia. Harvoin niitä muistan, mutta tänä aamuna näin erikoisen unen. Istuin traktorin tai mönkijän päällä ja selvitin puhelimessa, oliko minulla oleva hyvä kirves se, jonka yksi työorganisaatiooni kuuluva, minulle etäisempi ryhmä olisi kadottanut. Puhuin kahden nuoren miehen kanssa, jotka olivat sillä hetkellä metsätöissä-aivan eri alan miehiä oikeasti. Ennenkuin asia selvisi, alkoi ajoneuvo vieriä rinnettä alas. Kerroin mitä tapahtuu ja että minun pitää saada kone startatuksi, että saan ohjatuksi sitä. Se onnistuikin ja sain pidetyksi koneen oikealle kääntyvällä peltotiellä. Samalla näin kaksi vaaleanruskeaa karhua vasemmalla. Ne eivät kiinnittäneet minuun huomiota, pikemminkin söivät jotain. Sitten näin karhunpennun ja ajattelin, että täytyy päästä pois emon ja pennun välistä. Ajoin rinnettä takaisin ylös vanhan talon pihaan. Siellä nuokkui tuolissa vanha mies, joka ei herännyt, mutta minä heräsin. Uneen ei liittynyt pelkoa tai paniikkia, vaan selvisin oikein hyvin.

Minulla on se käsitys, että unet ovat enimmäkseen aivotoimintaa, jossa aivoprosessit kiinnittävät muistijälkiä soluihin ja erityisesti hakevat solutiedostojen välisiä yhteyksiä ja samanlaisuuksia. Samalla syntyy kuvallista toimintaa, josta vain pieni osa tulee tietoisuuteen heräämisen takia. Tätä en oikein kytke mihinkään - vai kytkenkö entisen ja uuden elämäni piirteitä. Saa tulkita vapaasti!

Koko päivän on taivas ollut pilvettömän sininen. Havahduin siihen, että nyt voi jo pyöräillä. Uimahallissa oli vain muutama apeannäköinen vesijuoksija. Edelliskerralla oli vilkasta, paljon uijia ja koululuokan iloinen polske piristämässä. Piti oikein virittää itse liikuntamieltä. Ajattelin, että monen vanhuksen masennus on yksinäisyyden ja virikkeettömyyden apeutta. Entisajan syytinkiläinen sai seurata talon elämää, mutta eihän sekään mitään kitkatonta yhteiseloa aina ollut.

Testipäivä

Maaliskuun lämpöennätykset jatkuvat. Ilmastonmuutos alkaa tuntua todelta.
Tänään olen kuullut työpaikkani asiat perusteellisesti. Viiden minuutin päästä tuntui, että en ole poissa ollutkaan. Mutta kuitenkin oli ero entiseen, on etäisyyttä jo. Tiedän, etten voi eikä minun tarvitse eikä tullut myöskään halua puuttua asioihin.
Suhde työasioihin ja ihmisiin ei varmaan ole vielä muotoutunut kohdalleen. Ei ole selkeätä, missä määrin voin ja haluan olla tekemisissä minulle ennen niin tärkeiden ihmisten ja asioiden kanssa. Varmaan pitää antaa ajan vain kulua ja uusienkin asioiden tulla elämään. Ei totaalinen katkaisukaan hyvä olisi. En ole itse kuitenkaan ottanut tähän mennessä yhteyksiä. Olen kokenut selkeän linjan hyväksi. Oli mukava saada lahja muistoksi ulkomaiselta kollegalta. Sähköpostiosoite on vielä tallella, niin voin kiittää.
Jotain olennaista työstä irtautumisesta ja eläkkeelle jäämisestä on ilmassa, on kuin testipäivä.

Neljäs portti

Elämänvaiheiden muutoskohtia, portteja, voi nimetä monella tapaa. Tässä minun laskussani seuraava portti on siirtyminen lisääntyvään avuttomuuteen, jolloin oma arki ei ole enää itse hoidettavissa. Muut alkavat usein olla huolissaan ennen kuin ihminen itse pystyy sitä hyväksymään. On ihmisiä, jotka elävät vanhaksikin hyvin omatoimisina, mutta nyt vaikuttaa siltä, että aina niin omatoiminen tätini on tällä neljännellä portilla. Hän oli sairaalassakin pyörtynyt lattialle, mutta seuraavana päivänä lähetettiin kotiin. Huomenna vanhustyön ihmiset käyvät hänen kanssaan suunnittelemassa apuja ja apuvälineitä ja me sukulaiset ja ystävät olemme tietenkin apuna. Toivottavasti hän pystyy asumaan omassa kodissaan vielä pitkään. Muutto muuhun asumismuotoon on iso luopuminen. Voimien heikentyessä ihminen joutuu kohtaamaan ja ratkaisemaan yhä vaikeampia asioita.

Monen kokemus jo eläkkeelle siirtymisvaiheessa on, ettei sen prosessin aloittaminen ole aina omassa hallussa, vaan muut alkavat tehdä siirtoja ja suunnitelmia asianomaiselta kysymättä. Itsemääräämisoikeus ja ihmisarvo ovat lähellä toisiaan.

Työasiat ovat täällä työkaupungissa lähestyneet useilla eri tavoilla, vaikka en ole tuloani kenellekään kuuluttanut. Olisi kuulemma paljon puhuttavaa, mutta minua ei haluta kuormittaa. Kuulinkin kyllä monia asioita, mutta minun ei enää tarvitse puuttua asioihin. Tai sanoin minä seuraavalle asiaan liittyvälle soittajalle kyllä yhden vetoavaksi tarkoitetun lauseen! Ihmeellisiä kehumissanoja on kuulunut myös. Pesin ikkunoita ja vesikävelin uimahallissa otsani hikeen, otin spurtteja.

Minulla on aivan huoleton olo, vaikka en tiedä tulevista kuukausista ja vuosista mitään. Olen ollut huolekas ennakoija. Tuleeko minullekin tarpeeton olo ja tunne, että pitäisi vielä saada jotain aikaseksi, kun tämä vapautumisen alkuvaihe menee ohi? Eräs eläkkeellä olija laittoi tänään sähköpostia ja kertoi kokeneensa sellaista. Miettiikö suurin osa meistä näitä asioita yksin vai löytyykö perhepiirin ulkopuolelta jakajia? Nythän meitä ainakin on paljon ja lisää on tulossa. Aloin kirjoittaa tätä päiväkirjaa, kun en löytänyt muiden kirjoituksia siinä vaiheessa. Ehkä näitä ilmaantuu enemmän. Vielä ei blogilistalla ole eläkeläisluokkaa, ikääntyminen on.

Ihmisten ilmoille?

Palasin taas kaupunkikotiin, köröttelin junalla lumen alta paljastuneiden peltoaukeamien halki. Järvissä on vielä jääpeite. Perin tuttuahan tämä kaupunkielämänmuotokin on ja sänky pehmeämpi kuin Torpassa! Olenko nyt ihmisten ilmoilla? Maalla tunnen suurimman osan ihmisistä, keitä näen, täällä tutun vastaan tulo on harvinaista.
Veljen synttärijärjestelyt hoidettiin viikonloppuna yhteisvoimin siskon kanssa pienessä mittakaavassa, kun veli ei halunnut laajemmin ilmoitella asiasta. Siellä me ikääntyneet sisarukset vanhassa kodissamme puuhailimme. Tupa ja avautuva maisema ovat niin tutut. Päivävierailijoiden kanssa veisattiin sydämen kyllyydestä "Jo mahtaisimme yötä ja päivääkin kiittää" ja muita kiitosvirsiä, kun paikalla oli upeaääninen laulumies. Illalla yksi vierailijoista oli mahtava kertoja. Kuulimme puoleenyöhön asti vanhoja tarinoita ja saimme pyyhkiä nauruvesiä silmistämme. Tuli mieleen ajat ennen televisiota, kun istuttiin tuvissa ja tarinoitiin.
Sattumalta kotiintuloon ajoittui työelämän lähestyminen, kutsu kahteen tilaisuuteen. Toisessa kaikki asiat tulisivat liian lähelle, mutta toinen, edustustilaisuus ulkomailla ensi kuussa tuntuu ihan mukavalta.

Olemisen ihana keveys

Taas aamun ihana kirkkaus. Se tuntuu täällä jotenkin erityiseltä ja sitä kaipaa muualla. Kävin lumikenkäilemässä ohuilla hangilla.
Löysin blogin, jollaista hain miettiessäni ikäviä tuntemuksiani parin viime vuoden aikana, mutta en löytänyt. Eläkeikäluokkaa ei blogilistalla ole. Kirjoittajalla oli monia samoja kokemuksia kuin minulla. On iso ero eläkeiän nostamisen ja työelämän todellisuuden välillä, vaikka ikääntyvä kuinka koettaisi välttää ikäkarikkoja omalta puoleltaan. Tämä asia kohtaa nyt suuria ikäluokkia, ehkä näitä blogeja tulee lisää.
En ole siis kaivannut töihin yhtenäkään päivänä. Minä, jota ennen kannusti velvollisuus sekä se, että minua tarvitaan, alan kaivata vain omaa rauhaa. En kaipaa ollenkaan sitä, että minua tarvittaisiin, jokin velvollisuus pikemmin häiritsee! Herään ja nousen jo kuudelta, ainakin jos on kirkas päivä tulossa. Selailen blogeja, kirjoitan mielessäni kun kuljen ulkona, puuhailen omiani (eilen maalasin tupakeittiön kaappeja ja tuoleja). Aika ei käy pitkäksi niin kauan kuin lukemista riittää. Uusia kontakteja varten alkaa tulla tilaa.

Kiitollisuus vai velka

Eilen tätini asunnolle tuli nainen, joka kertoi tädin olleen heillä auttamassa kodinhoitajana toimiessaan. Nyt hän halusi vuorostaan autella tätiä, jonka reippautta ja sosiaalisuutta hän ihailee.
Entäs minä? Lukion viimeisellä luokalla täti pyysi minua asumaan luokseen, ilmaiseksi, luopuen yksityisyydestään. Se sopi minulle, kun kesätöillä itseäni elätin. Hänellä oli pieni huoneen ja keittiön vuokra-asunto. Siellä levitettiin heteka joka ilta ja siinä tädin vieressä nukuin abivuoteni. Hän ei tiennyt, mitä siinä tapahtui: paranin jonkinasteisesta anoreksiasta. En tiedä, oliko tuota diagnoosia olemassakaan silloin, ainakaan siitä ei puhuttu. Luovuin laihduttamisesta, painoni nousi normaaliksi, terveys palautui. En enää tarvinnut sitä hienoa hallinnan tunnetta, minkä itsekontrolli ja vaakalukemien aleneminen antoivat. Mitään erityistä ei puhuttu, olin vain vierihoidossa. Elin lapsenomaisempaa elämää kuin ikäiseni. Vajaan kahden vuoden kuluttua siitä olin naimisissa, samassa kuin nytkin. Tämä on antanut minulle käsityksen siitä, kuinka korjaavaa voi olla olosuhteiden muutos, joka vastaa lapsen kehityksellisiin tarpeisiin esim. perhehoidossa. Nyt olen tätiä, sijaisäitiä, tästä ajasta kiittänyt.
Nyt täti tarvitsisi jonkun asumaan kanssaan tai ainakin tiiviimmin rakennetun tukiverkoston. Voihan hän tästä vielä toipua, mutta vuosia on jo yli 80. Tunnen ahdistavaa ristiriitaa, kun minulla on juuri vapaus koittanut ja niin tärkeä ihminen alkaa olla avuton. Hän on hoitanut omat lähimmät omaisensa hautaan asti. Tiedän, ettei hänen ylitseen voi asiaa suunnitella enkä yksin voi tätä asiaa ratkaista.

Retkeilyjä

Eilen lähdinkin pienen maalausoperaation jälkeen ottamaan yhteyttä naapurustoon pitkästä aikaa, kävin istuskelemassa kahdessa talossa. Kerrottiin sairaudet ja muut kuulumiset. Lupasin lähteä seuraavana päivänä kirkonkylän seniorikeskuksen eläkeläispäivään, johon haetaan linja-autolla melkein pihasta. Minähän olen eläkeläinen!? Toisessa paikassa kuulin taas hienoa kertomusta, mitä kaikkia eläimiä tässä lähellä asustelee. Minä en ole nähnyt juuri mitään, en tämän kevään mustarastastakaan, vain joutsenet ja lintulaudan närhet ja pikkulinnut. En kaikkina näinä vuosina yhtään hirveä, kaurista, metsoa, haukkaa. Kuljen siis silmät ummessa, ajatukset kiinni jossain kehässä. Nyt haluan alkaa kulkea silmät ja korvat auki, pysähdellä, tulla hiljaa.

Retkisuunnitelma muuttui, kun täti oli entistä huonovointisempi eikä saanut puhutuksi puhelimessa kunnolla. Nukuin huonosti ja seitsemältä olin koululaisautossa, onhan täältä sellainen julkinen yhteys kerran päivässä. Täti on nyt sairaalassa tutkimuksissa. Hän ilahtui, kun pääsi oikein vuodepaikalle eikä käytäväpaikalle, kuten viimeksi! Helpottaa minuakin ainakin hetkeksi. Ja illansuussa olin naapurin kanssa vesivyöjumpassa, oli kivaa. Kirkonkylällä on hyvä uimahalli.

Olen ollut eilen ja tänään jotenkin toistaitoinen, tein pikku möhläyksiä, onneksi en peruuttamattomia.Yleensä olen huvitellut kertomalla tarkkaan mokani, mutta sanon nyt vain, että kannattaisi lukea ohjeet ensiksi eikä viimeksi ja yleensä lukea niitä, kun alkaa jotain uutta tekemään!

Sain eilisestä kirjoituksesta palautetta, että miten on mahdollista, että olen käynyt kahdessakin kirkossa tutustumatta kehenkään. Paljon se johtuu minusta itsestäni, koska olen mennyt sinne vain pohtimaan senhetkisiä ongelmiani, katsomaan niitä sen sanan valossa ja saamaan voimia. En ole siis ollut kontaktihakuinen. Kukaan ei ole kyllä tervehtinytkään, suntiota lukuunottamatta.
Lapsenlapsia on ikävä. Anna oli tänä aamuna ensimmäiseksi unenpöpperössä sanonut pelaavansa mumman kanssa muumipeliä, oli ehkä nähnyt siitä unta.

Erakkona

Taas yksin Torpassa. Olisin kyllä jo mielelläni lähtenyt ihmisten ilmoille miehen matkassa, mutta lauantaina, muutaman päivän päästä veljeni täyttää 60 vuotta. Olen luvannut leipoakin sitä varten. Mutta sen jälkeen junaan! Alkaa tuntua aika hiljaiselta ja harmaalta. Oli mukava olla yhdessä, vanha pari. Mikähän minua on elämässä siunannut niin, että olen saanut pitkän avioliiton, joka on jo vuosikausia sitten tullut harmoniseksi? Nuorena uskoin eläväni yksin. Viihdyn välillä itseksenikin, en edes pelkää syrjäisessä talossa. Jopa luostarielämä kiinnostaa, luen mielelläni munkkien ja nunnien elämästä. Thomas Keating, Henry Nowen, Thomas Merton, Benedicta Idefelt. Kummallakin meistä on omaa elämää, emme ole aina yhdessä. Minulla on ollut oppimista toisen kunnioittamisessa, helposti olen liian määräävä läheisteni suhteen.

Alkaa tuntua, että tarvitsisin jonkin henkisen yhteisön. Viimeinen työpaikkani oli ehkä niin monipuolinen, että en liittynyt oikein mihinkään muuhun asuinpaikan muuttojen jälkeen. Esim. kävin kahdessa kirkossa, mutta en koskaan puhunut kenenkään kanssa, jota en ennestään tuntenut. Katselin retriittikalentereita ja paikallista kirjoittajaseuraa netistä. Mitähän se olisi, mihin voisin liittyä jossain vaiheessa?

On alkanut tuntua, että minulla taitaa olla burn outia. Tunnen vastarintaa kaikkea paperiasioiden hoitoa ja mutkikkaampia järjestelyjä tai vastuita kohtaan, toisin kuin joskus ennen.
Täti soitti aamulla iloisena, että oli nukkunut harvinaisen hyvin ja syönytkin enemmän, kun olen moittinut häntä liian laihaksi. Sää on edelleen harmaa. Olemme tätini kanssa kovin sääriippuvaisia. Taidan käydä virkistyksekseni lenkillä ja sitten päätän, alanko tänään maalata tuvan kaappeja ja tuoleja. Ostin eilen hyvät lenkkarit ja maalia.

Vanhuuden huolia

Eilisillan suunnitelma muuttuikin, jouduin lähtemään tädin luo. Hän oli löytänyt itsensä lattialta eikä päässyt omin avuin ylös. Onneksi puhelin oli lähellä ja naapuri tuli nostamaan. Lumen tuiskuttaessa auton valoja vastaan mies ajoi minut tädin luo. Katsoimme sitten tädin kanssa vaalilähetystä. Yllättävät vaalit. Tuttavillemme tuli sekä hyviä että huonoja lopputuloksia.
Yöllä ei tädille tullut uusia ongelmia. Kävimme aamulla röntgenissä, ei murtumia. Verenpaine onkin mennyt alhaiseksi ja huimaus johtunee siitä, ehkä ulkona kaatuminenkin. Reipas ja aktiivinen täti, yli kahdeksankymppinen, oli väsynyt ja epävarma. Laitoin ruokia valmiiksi ja tuttavia käy katsomassa, mutta millaista on tulevaisuus, mitä ratkaisuja tarvitaan, kuka on auttamassa, mihin asti minä olen halukas sitoutumaan?
Maaseudulla vanhuksella on turvallisempi olo kuin suuressa kaupungissa, kun on tuttavia ja naapureita ja mennään katsomaan, jos valot eivät syty.

Itseänikin väsyttää, vaikka nukuin ihan hyvin, päivä on sateesta harmaa. En jaksanut mennä tänään rattiin. Taaskin ihmettelen noita politiikan energiadynamoita, monia eläkeikäisiäkin on kiertänyt vaalikenttiä valmiina aktiivityöhön. Geenit, elämänasenne, kannattajajoukot, tavoitteet, kunnianhimo, ryhmään kuuluminen? Työelämästä voi kyllä sanoa, että positiivinen yhteistyö, kannustus, työstä innostunut joukkio, työiloinen asenne antavat elämäniloa ja virtaa. Vastakohta on myös vaikuttava.
Työnarkomaani mieheni sanoi äsken tuvan keinutuolissa: Kyllä oleminen on mukavaa!

Missä tarvitaan, missä ei

Eilisiltana ja tänään olemme olleet tädin luona. Kaatumisen tälli oli ollut aikamoinen, polvi oli aivan mustana ja kasvoissa myös ruhjeita ja mustelmia, välillä vähän huimaa. Autoin häntä suihkussa pesemään tukan, vaihdoin petivaatteet, imuroin, puistelin mattoja, laitoin ruokaa. "Tuli kaikki tehtyä mitä lauantaina kuuluu", sanoi hän tyytyväisenä. Tänään kävimme kaupassa ja laitoin taas ruokaa. Käytimme häntä äänestämässä, sitä hän ei hevin jättäisi väliin. Tuli hyvä mieli, kun hän oli viime yön nukkunut harvinaisen hyvin, oli ollut ihana mennä puhtaisiin lakanoihin. Huomisaamuna pitää mennä käyttämään röntgenissä. Siellä ollessa muistan lukuisia kertoja, kun työstä väsyneenä tulin tädin kotiin. Siellä olin tärkeä siksi, että olin sukua.

Ajoin 25 km keskustaan ja takaisin. Risteykset tuottavat vähän päänvaivaa, missä kohdassa vaihdan vaihdetta, että ehdin nähdä kunnolla muun liikenteen. Nyt oli onneksi hiljaista. Nyt sujui ajaminen miehen kanssa ihmeen helposti, 20 vuotta sitten suutuin aina hänen varoituksistaan. Kumpi meistä lienee muuttunut tässä asiassa? Uskallankohan joskus vielä lähteä yksin liikkeelle. Nyt minulla on kuitenkin voimia tämän verran harjoitella. Lainasin kirjastosta ajokorttikoulu-CD:n. Koetan vähän kerrallaan tehdä harjoituksia.

Viimeinen työpaikkani tuli taas enemmän mieleen, kun luin sen lehteä. Monikin on sanonut minulle, että kirjoittaisin vielä jotain painavaa asiaa ammattialastani. Ei minulla ole enää mitään sanottavaa. Se on kuitenkin ala, jota olen opiskeluajoista asti harrastanut. Ihmettelen vähän itsekin tätä irtautumista. Onneksi monet muut ovat aktiivisia ja monet omaavat samoja kantoja kuin minäkin, karavaani kulkee eteenpäin. Minä olen antini antanut aikanaan, sen mitä minusta irtosi ja se riittää. Jos ajatuksissani oli jotain tärkeätä, entiset hyvät työtoverini ovat sen omaksuneet. Olen tainnut valmistautua eläkkeelle jäämiseen tosi hyvin!

Jos jotain yrittäisin kirjoittaa, se olisi aivan muuta. Mutta se on ns. Hemingway-tautia, haavetta ilman minkäänlaista yritystä tai ideaa. Runovärssyjä syntyy helposti kortteihin, mutta sekin vain tarvittaessa.
Jännittävä ilta, vaali-ilta. Ehdokkaina on monia tuttujamme.

Mutkat suoriksi

Kun aamulla panin lumikenkiä jalkaani pihassa, kuului taivaalta töt-tö-töt-töö - joutsenpariskunta lensi yli ! Ovatko ne vakiojoutsenemme, jotka ovat ankarasti taistellen omineet lintujärven lampareet itselleen? Lampareet ovat jäässä, joki virtailee onneksi virkeän sulana.
Tiekokokous päätti oikaista vanhan lehmitiemme suoremmaksi, kun nykyajan isoilla koneilla ei mahdu enää talon päädystä kulkevaa ja jyrkästi kääntyvää tietä kulkemaan pelloille. Onhan se meillekin mukavampaa, että jää oma piha, me tämän kokousehdotuksen teimmekin. Isoisän peltoa siinä joudutaan uhraamaan.
Tarvitsen mieheni mukaan täällä näihin tällaisiin keskusteluihin, kun en itse pysy mukana. Se on jotenkin erilaista tuo miesten maailma ja ajatuksen kulku. Nämä ovat hienoja, avuliaita, taitavia miehiä, joiden ajatus kulkee tosi suoraan, tunnen oikein selvästi tippaleipäaivojeni kiemurat siinä seurassa. Enkä tietysti asioitakaan tunne, pitäisi kysellä tarkemmin että ymmärtäisin, tunnen itseni tyhmäksi. Mies jo kielsi minua kyselemästä! Miten se Paavali sanoi: vaimo pysyköön hiljaa ja kysyköön kotona mieheltään. Minä, joka olen yleensä suuna päänä!

Eilen oli iäkäs Onerva-tätini kaatunut kauppamatkalla ja satuttanut päänsä. Minulla oli se huono olo eilen ja tunne, että olisi pitänyt lähteä kirkonkylälle käyttämään häntä kaupassa. Hänellä on onneksi ollut hyviä naapureita ja ystäviä apuna ja me lähdemme nyt käymään. Tädin kanssa soittelemme ainakin kerran päivässä. Minusta on hienoa, että tämän ikäisellä ihmisellä on vielä vanhemman polven ihminen, joka on kiinnostunut kuulumisistani, kantaa huolta matkaturvallisuudesta jne.

Eikö ole lauantai

Aamun sateen jälkeen on loistavan kirkas päivä. Uusia linnunääniä kuuluu pihakoivuista. Aamupäivällä kävimme kyläkaupassa, minä ajoin. Kyllä se 5 km sujui, mutta yksin en ole valmis lähtemään. Taukoa ajamisessa on yli 20 vuotta eikä silloinkaan ehtinyt tulla rutiinia. Nyt sitä taitoa tarvittaisiin.
Ruuan jälkeen alkoi väsyttää. Tein helpon sudokun, luin dekkaria ja nukahdin. Aurinko lämmitti kuin kesällä. Olen monta kertaa luullut, että on lauantai, johtunee siitä kun mies tuli torstai-iltana (ottaa lomapäiviä pitkinä viikonloppuina). Vieläkin nukuttaa. Monet eläkeläiset ottavat vaativia luottamustehtäviä yms. Saako olla näin laiska? Leivonko huomista tiekunnan kokousta varten vasta huomisaamuna? Minähän en jätä mitään viime tippaan, siis yleensä.

Mieli vaeltaa

Yksin ollessa mieli vaeltaa ihmisestä ihmiseen. Postiauton tullessa muistin äidin postikahvit kymmenen maissa, navettatöiden jälkeen. Tupaan saatiin nyt uusi valaistus: mitähän sanoisi edesmennyt Vilho, joka tässä viimeksi asui ja jolle Torppa oli rakas. Minulla on aamukahvikuppina Anna-tädin kultareunainen muki, jonka kyljessä lukee ruusujen keskellä Anna. Täällä torpassa vintin hirsiseinät, lattiat ja pärekatto muistuttavat isoisästä, isoisän isästä ja vielä siitäkin polvi taaksepäin. Pellot muistuttavat monen sukupolven rankasta työstä, kivikasat kivisten peltojen vaatimasta uurastuksesta. Tavara kestää kauemmin kuin ihminen. "En gång ar du en av dem som har levat för länge sedan".

Ei mieleni vaella toki vain edesmenneiden piirissä. Lenkillä käyn useiden tärkeiden ihmisten luona, myös työstä tuttujen. Enemmän olisi pitänyt olla monille tukena, riittämättömyyden tunne painoi viime vuosina. Mutta eläkkeelläkin on lupa olla ja olenkin, hyvää toivon kaikille.

Muutamasta syystä olen miettinyt myös klikkeihin kuulumista. Niitä voi syntyä työelämässä, naapurustossa, avioeroissa, perheessä. Miten klikki syntyy? Alkusyy voi olla monenlainen erimielisyys, aiheita elämässä riittää. Tarvitaan "tiedotusta", liittolaisten hakua ja mustamaalausta, usein aiheellisiksi koetuin syin. Ratkaisuhakuisuus ja tosiasioitten etsiminen katoavat, syntyy mustavalkoinen asetelma, jossa "vihollisessa" ei nähdä mitään hyvää. Kuulumisen tunne, turvallisuus, yhteiset puheenaiheet yhdistävät, vahvistavat heimotunnetta ja me-henkeä. Ryhmä alkaa luoda omaa todellisuuttaan, kehitellä perusteettomia uhkakuvia. Ryhmät vastaavat toistensa uhkakuviin. Syy ja seuraus sekoittuvat.

Miten käy sille, jonka mieli ei taivu mustavalkoisuuteen, joka sanoo puoltavan sanan toisesta osapuolesta, jopa koettaa olla välittäjänä? Hänet eristetään ulkopuolelle, pahimmassa tapauksessa hän jää kaikkien osapuolten epäilyjen kohteeksi: oletko lintu vai kala. Painostus puolen valitsemiseen voi olla työmaailmassa jopa työpaikkakiusaamiseksi katsottavaa.
Siinä on etiikka ja elämänymmärrys ryhmäturvallisuutta vastassa. Solidaarisuus voi joskus olla totuuden etsinnän vastakohta. Thomas Keatingin mukaan (Invitation to love) kasvu omakohtaiseen vastuunottoon irrottaa ryhmäriippuvuuden imusta.
Mitäpä tätäkään tuomitsemaan, inhimillistähän se on. Oman omantuntonsa kanssa on kuitenkin pärjääminen.

On taas ihana kevättalven päivä, piha sulaa, vesi tippuu. Ja muistuu mieleen: rännit pitää puhdistaa, ne ovat tukossa! Yksin en ala kiipeillä, mies pitelee tikapuita, kunhan saapuu. Nyt pyykit taas ulos ja lenkille.

Hankikanto

Nousin puoli seitsemältä, kun auringonnousun kirkkaus näkyi silmiini vuoteessa. Pakkasta näytti olevan viisi astetta, siis hankikantokeli. Kahdeksalta olin ulkona, tallustelin tunnin verran lumikengillä. En uskaltanut mennä kovin kauas metsään, kun karhut voivat olla jo heränneet tähän lämpöön. Kilometrin päässä on lähin havaintopaikka ja pesä on parin kilometrin päässä. Kävin tarkastamassa metsityspellon. Kyllä se jo pärjää, enää ei tarvitse raivata huikeata ohdakkeen ja heinän kasvua kuusentaimien ympäriltä. Nyt ei näkynyt myöskään hirvituhoja.

Illalla katsoin kummallista ohjelmaa juutalaisen miehen ja seitsemän vaimon perheestä. Miten sellainen maailma omine lakeineen voi syntyä ja pysyä pystyssä Englannissa? Ihminen, jolla on rajoittamaton valta, pystyy luomaan outoja kuvioita. Jumalakaipuun tilalla näin kyllä muun kaipuun, jonka täyttymystä "rabbi" sääteli halujensa mukaan.
Kyllä tämä ilmiö kuitenkin on normaalimmassa muodossa yleinenkin, työssä, perheessä. Varsinkin karismaattiseen johtajuuteen kuuluu usein aikaa myöten itsekeskeisyys, kaiken kontrollointi ja jees-ihmisten palkitseminen, aukottoman solidaarisuuden vaatimus. Kriitikolle, joka näkee kuvion läpi, ei käy hyvin. Pelottelullakin sellaisen aseman voi saada, jos kukaan ei pysty asettamaan johtajaa kyseenalaiseksi ja käyttämään vastavaltaa. Johtajan sielunmaisemasta tulee työpaikan näytelmä, kun samat ihmiset pysyvät pitkään koossa. Samoin käy perheessä, lapsuuden draamoja näytellään perheen näyttämöllä. Huomaamatta puemme vanhempiemme rooliviittoja päällemme.
Työelämästä jäävät nyt pois sodassa kovettuneiden isien kasvattamat naiset, joille isän tai johtajan kunnioitus oli itsestään selvää ja sanatonkin hyväksyntä riittävä kannustin. Nuorempi polvi vaatii toivoakseni enemmän avoimuutta, puhumista, mielipiteen vapautta, osallisuutta. Rajoittamaton itsevaltius kaatuu kyllä jossain vaiheessa johonkin mahdottomuuteen. Kuinkahan sen "rabbin" systeemi jatkuu?

Ihana aamu

Aamu oli pitkästä aikaa kirkas ja aurinkoinen. Heräsin seitsemältä ja nousin kahvinkeittoon, vaikka vähän väsyttikin vielä. Täällä aina tulee katsotuksi lämpömittaria, + 1 astetta. Täällä on vuosikymmenet seurattu mittaria ja säitä: hallaa, heinänkorjuuilmoja, kylvösäitä. Minä katson täällä yölläkin mittaria. Olisinko oppinut sen lapsena täällä mummolassa ollessani.

Kuuntelin ylen ykkösen aamukonserttia ja aamuhartauden. Pappi puhui anteeksiannosta, myös pyytämättä tapahtuvasta, tapahtuneesta tai koetusta vääryydestä. Vaikeimmalta välistäveto tuntuu sellaiselta henkilöltä, johon on koettanut luottaa. Kauna myrkyttää mieltä ja orjuuttaa, siitä pitäisi vapautua. Jospa se armo minulle tapahtuisi.
Radiosta tulee usein hyvää ohjelmaa, parempaa kuin televisiosta. Yksin ollessani kuuntelenkin enemmän radiota, yleä ja klassista kuin katson televisiota. Tosin seuraan vieläkin Kauniita ja rohkeita, siinä fiksuuteni huippu! Työssä ollessani se oli päivän regressiohetki, ongelmia joihin minun ei tarvitse puuttua.

Eilen illalla kävin 7 km lenkillä naapurin kanssa. Puhuimme mm äkkikuolemista pian eläkkeelle jäämisen jälkeen, tiesimme niitä useita. Sanoin, että jos minä tästä kuolen, se ei ainakaan johdu siitä että kaipaisin työelämään. Jostain luin, että sydänkohtaus tulee usein rentoutumisen alettua. Kai jotain vikaa pitää sydämessä kuitenkin olla. Toivoisin voivani elää vielä kauan, olla mummana ja elää muutenkin!
Täällä ilma on puhdasta, tuntuu että saa kunnolla happea. Suihkun jälkeen kuuntelin takkatulen ääressä Mozartia. Huilu-ja harppukonsertto on tämänhetkinen suosikkini. Tosin luin samalla Tuula T.Matintuvan dekkaria, kuultuun keskittymisen kykyni kun on heikko.

Aamun kirkkaassa valossa lähdin tallustelemaan lumikengillä hupeneville hangille, metsään ja pelloille. Hiki nousee nopeasti. Ensimmäiset pajunkissat tulivat mukaan tuvan pöydälle.
Pesukone käy, nyt saa lakanat ensimmäistä kertaa ulos, se on lempipuuhaani. Sitten alan järjestellä peräkamaria, vien osan tavaroista vinttiin. Lastenlasten puuhat ja puheet nousevat usein mieleen, maistelen ja muistelen niitä. Kuinka molemmat katselivat tähtitaivasta, kun kannoin heitä saunasta sisälle. Kuinka he iloitsivat lumilinnan kynttilöistä ja tähtisädetikkujen sädehtimisestä.

Pieneläjän elämä sopii minulle hyvin. Enhän minä työvuosinanikaan mitään erityisen merkittävää saanut aikaan, miksi nytkään pitäisi millään saavutuksilla itseään rasittaa, puhun itselleni ja miehelle. Jossain jotain sellaista kuitenkin vähän nakuttaa. Teen sitä, mikä minusta itsestään nousee!

Pientä , hyvää väsymystä

Jäin itsekseni Torppaan, mies lähti ansioon. Päivä on harmaa ja sateinen, lumet sulavat sateen alla.
Pesukone käy, lakanapyykkiä on monta koneellista. Aamupäivällä kävimme lamppuostoksilla -kattoon uudenmallinen, pehmeävaloinen loisteputki, hellanurkkaan myös, tiskipöydän lamppuunkin keltaisempaa valoa. Ja makuuhuoneeseen molemmille vihreät yölamput, uusien lakanoiden väriset! Soitin kylän sähkömiehelle, hän tulee parin päivän päästä asentamaan asennusta vaativat osat.

Tällainen puuhailu on mukavaa, sellaista minkä hallitsee. Iso remontti tuntuu pelottavalta, mitä kaikkea pitäisi päättää, valita, löytää tekijät, aikatauluttaa. Linja taitaa siis olla, että mitä täällä tehdään, tehdään pikku hiljaa, vähän kerrallaan. Olin säästellyt remonttitarpeita tähän muutosvaiheeseen, jotta pääsisin niiden avulla irti työajatuksista. Mutta olen jo muutenkin irtautunut, en tarvitsekaan isoa uudistusrumbaa. Toki jotain seuraan, henkilöstöasioista kuulenkin, mutta eivät ne vaivaa mitenkään.

Tyttären kanssa oli mukava panna tupa uuteen järjestykseen, kummallakin sama tyyli: Ota tästä kiinni, koetetaan jos tämä sopisi tuohon. Ja toinen käy sohvaan kiinni, vaikkei ihan tiedä, mitä toinen tarkoittaa. Järjestyksen muuttaminen miehen kanssa on vähän toisenlaista!

Mutta nyt alkoi väsyttää, raukaista. Tällainen rytmin vaihtelu on eläkeläiselle mukava: puuhakkaita päiviä, yhdessäoloa, kahdestaan oloa, myös yksin oloa, omarytmistä puuhailua, lueskelua, kirjoittelua, lepoa. Se on aivan ylellistä!

Hiljainen talo

Sunnuntai-iltapäivän hiljaisuus taas talossa. Tyttären perhe lähti aamupäivällä. Täyden viikon ajan oli talo täynnä elämää ja vilskettä. Aamulla seitsemän maissa alkoi eteisestä kuulua pienten jalkojen kopinaa ja ovelle ilmestyi ensin yksi pikku hahmo, sitten toinen. Annalla on hymy kasvoilla heti herättyään ja suloinen ääni vastaa aamutervehdykseen. Arttu ilmoittaa heti ensimmäiseksi, kuka hän on tänään: lampunhenki, paha tai hyvä noita, kerran hän oli aamulla meri. Ja siitä käynnistyy mummolan päivä: tuli hellaan, puurokattila tulelle, samalla espressopannu. Käydään pissalla, aletaan syödä tai syöttää.

Aikamoinen ohjelma se on, kun pukee kaksi kertaa päivässä ulos talvivaatteet ja kurahaalarit, puuhaa ulkona lumilinnat ja mäet, laittaa kaksi kertaa päivässä ruuat ja kolmet välipalat, keskustelee, vastaa, pysyy mukana sadun maailmassa, erottelee kiistelijät, kannustaa, kasvattaa, ohjaa leikkeihin, hoitaa pikku haaverit, kylvettää, nukuttaa, on tiiviisti läsnä. Annan suuren arvon niille, jotka lapsia hoitavat kotona, vanhemmille ja sijaisvanhemmille sekä perhepäivähoitajille. Omien lastemme ollessa pieniä äitiysloma oli vain kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, sitten kokopäivätyöhön. Muistan kotiintulohetken väsymyksen.

Jäätyämme kahden siirtelen tavaroita, joita pienet kädet ovat ahkerasti kuljetelleet - laturi löytyy sukkalaatikosta, samoin kampa jne. Muistelemme, mitä lapset sanoivat, kuinka taitavia ja kivoja ja hauskoja he ovat. Voi voi Anna kulta, sanoo Anna, kun on piirtänyt kaapin oveen.

Ero kahden tai yhden aikuisen elämään on aikamoinen. Se sujuu parhaiten, kun unohtaa muut ohjelmansa (televisiot, lukemiset, omat urheilut) ja keskittyy lasten maailmaan. Ja miksi ei niin tekisi silloin harvoin, kun saa jakaa elämän lastenlasten kanssa. Siinä unohtuvat kaikki muut asiat, myös ikävyydet. Aikansa jaksaa kyllä, jos ei muuten niin Gerimaxin kanssa! Lisäbonus: painoa meni puolitoista kiloa, vaikka söin monta kertaa päivässä.

Tässä ja nyt

Rauhallinen hetki, lapset nukkuvat päiväunta. Kello tikittää, ulkona on harmaa suojasää. Hiljaisuus ympäröi Torppaa. On rauhallinen olo. Elämä on tässä, ei ole ikävä minnekään. Työelämä on väistynyt taustalle pienten lasten elämäntäyteyden edestä. Joskus näen lehdissä jonkun työpaikastani muistuttavan sanan ja myönteinen mielikuva häilähtää tunteisiin, mutta enempää se ei nyt mietitytä.
Lasten kanssa saa nauraa hämmästyttävän paljon. Mihin se nauru minustakin katosi? Nauru ja itku.
Mukava on ajatella tulevaa ulkomaanmatkaa. Se on mieheni harrastuksiin kuuluva erikoismatka Turkkiin. Ja äsken sain ehdotuksen lähteä syksyllä pyhiinvaellusmatkalle Espanjaan! Tämä vapaus alkaa tuntua!
Tämä blogini on kyllä vähän kumma juttu. Kirjoittelen tyhjään. En ole kertonut tästä kenellekään eikä tätä Googlesta helposti tule vastaan. Kommenttikohdan olen nyt saanut toimimaan. Kommentit ovat omiani, kokeilumielessä tehtyjä.
Luin illalla Maija Asunta-Johnstonin kirjaa "Naiset eivät syö retiisejä". Hän oli kääntänyt Ben Okrin runon. Yksi säe kuuluu:
"Rakkaus vaatii parasta meissä,
sitä että aina ja ajoissa voitamme synkimmän
ja alhaisimman sielussamme.
Rakasta maailmaa viisaasti.
Sillä rakkaus yksin on mahtavin ase
ja syvin ja vaikein salaisuus".
Siinä riittää mietiskeltävää ja sovellettavaa.

Puuhapäivät

Leppoisat puuhapäivät lastenlasten kanssa, ulkoilua, ruokaa, nukuttamisia, päivärytmiä. Ihana kun saa pienemmän sylissä luottavaisesti nukahtamaan. Vanhempi elää sadun ja toden maailmoissa yhtä aikaa. Mistä hän voisi tietää, kuinka todellisia muumit ovat. Tehtiin pihaan mörkö ja mörköluola. Nautin näistä lahjoista, mitä elämä on antanut! Eipä tässä enempää jouda kirjoittelemaan.

Sunnuntaitunnelmaa

Tuntuu, että täytyy jotenkin erottaa paremmin sunnuntai, kun viikonpäivät tuntuvat joskus katoavan toistensa sisään. Kynttilä aamukahvilla!
Sunnuntaista huolimatta laitoin aamulla talon siistiksi, tein ruokia ja leivoin marjapiirakan, kun eilen en saanut aikaiseksi ja tyttären perhe on tulossa talvilomalle. Kuuntelin osittain radiojumalanpalvelusta, se kuuluu pyhätunnelmaani. Oli hieno, aurinkoinen sää. Lähdin hiihtelemään. Voi tätä lumen puhtautta, sokerihuurrettujen koivunoksistojen pitsiä sinistä taivasta vasten! Tuntui, että keho puhdistuu siitä ja raikkaasta ilmasta.
Ja ruuan jälkeen minulla oli viimeinkin energiaa lähteä miehen kanssa harjoittelemaan autolla ajoa. Vuosikymmeniin en ole ajanut autoa eikä rutiinia ole tullut missään vaiheessa, olen pelännyt ajamista. Vaihteet, peruutus, toistakymmentä kilometriä lumisilla pikkuteillä, jotain taitoa oli jäljellä. Mutta ei yksin.
Siellä he ajavat mummolaa kohti, rakkaat ihmiset, uskomattomat ilopillerit ja pikku persoonat mukana. Turvattua matkaa heille. Puuhapäivät tiedossa!

Valoa ikkunassa

Päivä muuttui pitkästä aikaa aurinkoiseksi. Pahoinvoinnin ja voimattomuuden tunne vain jatkui aamulla. Iltapäivällä aloimme tehdä loppuun tiskipöydän taustan kaakelointia, kun löytyi pieni leikkuri, jolla reunapalat sai jotenkuten paloitelluksi. Ja sitten, koska kaikki muu oli jo aiemmin tehtyä, laitoin saumauksen. Siinä puuhatessa huono olo kaikkosi, tuli hyvä ja energinen olo. Työ tai puuhailu se on aina ennenkin ollut minulle apu. Tehdä paremmin, tehdä enemmän, panostaa, on vienyt vuodesta toiseen eteenpäin, kun jokin asia on alkanut harmittaa. Nyt on kyse enemmän puuhailusta. Kyllähän ihminen eläkkeelläkin nauttii aikaansaamisesta- varsinkin kun tuloksen voi nähdä. Ehkä tulos on vähän kotikutoinen, mutta kelpaa minulle. Kaakeleita laittaessani käytin vatupassia, mutta tulos ei silti aivan siinä pysy. Olisi ollut ulkoilusää, hiihtoilma, mutta se meni nyt näin. Ulkoilin sen verran, että poltin ison kasan vanhoja papereita: tiliotteita, palkkakuitteja, kirjeitä, vakuutusraportteja. Ja ehkäpä käyn katsomassa kuun valoa hangella. Lumet humahtelevat alas katoilta.

Harmaassa vaipassa

Heräsin vasta yhdeksän jälkeen, harvinaista. Torpan ympärillä edelleen harmaata ja hiirenhiljaista. Olo on syvän väsynyt. Näin unta, että ensin harhailin jossain koulun tapaisessa rakennuksessa, oli kevät, tapasin muutaman tutun ihmisen ja huomasin, että en vieläkään tiedä, milloin tarkkaan ottaen jään eläkkeelle. Lähdin pyörällä polkemaan kotiin, laskemaan päiviä. Matkalla pysähdyin luostarin muureille, ajattelin että siellä jotkut elävät eri elämää. Sitten tapasin entisen kollegan äidin, jolta kysyin työtoverini kadonnutta osoitetta. Hän kirjoitti sen pitkään osoitelistaani ja kertoi, että tämä on eronnut. Minua alkoi itkettää, itkin kauan ja siihen heräsin.
Luostarissahan minäkin elän, melkein viikon olen ollut yksin, lähes puhumatta, talvinen hiljaisuus ympärillä, muutamia puheluita läheisiltä päivässä kyllä. En muista, milloin olisin itkenyt, olen jotenkin kovettunut. Maanantaina ostetut ruuat ovat melkein koskematta, paino on pudonnut ainakin 1,5 kg ja vieläkin on pahoinvointinen olo. Olen odottanut väsymystä, kun jotkut eläkkeelle jääneet ovat kertoneet siitä, joku kuukausista, yksi melkein koko nukutusta vuodesta.
Aamuisin vielä avaan koneen ja katson sähköpostin vanhasta tottumuksesta, harvoin siellä mitään on. Itse en ole lähettänyt kolmeen viikkoon mitään, en edes kertonut perheen ulkopuolelle tästä blogista. Muutamat työn piiriini kuuluneet ihmiset kuitenkin lähettävät viestejä ja vastailen heille. Tiesin ennestään, että vain ne suhteet jatkuvat, joihin liittyy työn ulkopuolistakin henkistä yhteyttä. Näin se tuntuu olevan.
Eilen kävin hiihtelemässä. Ladulla tuli taas sellainen puristus rintalastaan, joka nousi korviin. Se ei ollut paha eikä kestänyt kauan. Tietyt lauseet pyörivät samalla päässä, ne traumaattisimmat kohtaamiset kahden vuoden takaa: "Älä taas alota, älä jankuta, älä dramatisoi". Tai kiistäminen: en tiedä mistä puhut.
Mies on tänään tulossa, ajelee pitkiä metsäisiä taipaleita luokseni. Odotan.

Ensimmäinen päivä

Loppuelämän ensimmäinen päivä! Merkillistä, että sellainen tunne tuli eilen illalla. Fyysisen kuvotuksen vähetessä alkoi myös henkinen pahoinvointi haihtua. Paha olo tiivistyi eiliseen päivään. Luin nipussa kolmen vuoden päiväkirjoja. Osa kirjoittamisesta oli tietoista elämänmuutokseen valmistautumista, mutta miten ison osan odottamaton itsetunnon ja luottamuksen loukkaus onkaan ottanut. Olen toki käsitellyt asioita monella tapaa ja välillä ollutkin irti niistä, mutta ongelma sai virikettä jostain, jopa paikoista joissa ongelmanauha on päässä pyörinyt, kuten hiihtämisestä tietyssä paikassa. Olen opiskellut huonolla menestyksellä yksipuolista anteeksiantamista. Trauma on sitkeä, se laajenee, nousee kuin varikset aidalle vetäen muita mukanaan. Minulle on tärkeätä puhumalla selvittäminen. Kun sitä ei tapahtunut yrityksistäni huolimatta, jumituin. Harmittaa, että en ajoissa pitänyt puoliani.
Nyt tuli oksettava olo ja tunne, että poltan kaikki muistiinpanot. Hyvinhän minulla asiat on tässä vaiheessa, vaikeasta vuodesta on selvitty hengissä. Ystäväpiirissäni on ihmisiä, jotka ovat kokeneet monenkertaisesti vaikeampia asioita. Tarvitsen uusia asioita elämääni. Jotenkin nousi hymy huulille. Minä olen eläkkeellä!
Onkohan muilla eläkeläisillä tällaisia jumittumia viimeisistä työvuosista pilaamassa vapauden aikaa?
Radiossa puhutaan juuri eläkeläisistä ja heihin liittyvistä mielikuvista. Naiset kutovat sukkaa, virkkaavat salusiineja ja hoitavat lapsenlapsia. Minulla on taipumusta tyypilliseen-kohta valmistuvat 11-vuotiaan sukat. Nyt ohjelmassa kumotaan perinteistä mielikuvaa-laaditaan itseään toteuttavan aktiivin kuvaa. Onkohan minullakin kohta energiaa uusiin asioihin?