Pientä elämää

Kylmänkirkas vappuaaton aamu. Valo ympäröi Torpan. Mies sanoi, ennen kuin silmäni aukaisin: On se kiva, kun pidät kodin kauniina, tähän on nyt kiva herätä. Tämä tarkoitti makuuhuoneen, tupakamarin uutta järjestystä. Vaatekomeron tuonti teki pienen huoneen ahtaaksi. Käänsin sängyn toisin päin, vaihdoin verhot valkoisiin, siirsin lipaston, vaihdoin peilin. Nyt huone on suorastaan väljemmän näköinen kuin ennen. Järjestää entistä uudelleen on köyhän miehen sisustusta. Sellainen, mitä itse voi tehdä, on kivaa. Ulkopuolisten ihmisten hommaamiseen ja isompiin operaatioihin on kynnys korkea. Se ikkunoiden vaihtokaan ei ole niin yksinkertaista, kun valmistajilla on omat elementtinsä, joista se pitäisi rakentaa. Asiamiehen oli vaikea nähdä, kuinka piirretty ikkunamalli toteutettaisiin, vaikka se oli vanhastaan tavallinen malli. Pyysin tarjousta toiseltakin valmistajalta.

Jossain vaiheessa mietin sitä, kuinka me kaksi tulemme toimeen, kun olemme kaiket päivät yhdessä. Vielä se aika ei olekaan, mutta enemmän nyt kuitenkin olemme yhtä aikaa kotona kuin ennen, kun molemmat olimme menossa. Mies pelkäsi aikaa, jolloin hän olisi ainoa kehittämiskohteeni. Minua huolestutti, miten pienistä asioista alkaa tulla isoja, kumman suosikkiohjelmia katsotaan jne. Tietoisuushan täyttyy aina, jos ei isommista niin pienistä asioista. Tiedän, että moni vanha pari kuluttaa päiviään jatkuvassa kinastelussa ja syyttelyssä.

Toisen kunnioitus lienee tärkein asia, tuttu fraasi, mutta laaja sisältö. Ei puolisoa omista niin, että hänen olemistaan saisi kaikessa määrätä. Omaa tilaa ja aikaa, ei aina yhdessä. Omaa tekemistä. Luottamusta. Hyviä sanoja, silloin kun niitä vielä voi sanoa. Sitä voi oppia. Kyllä sen nyt uskoisi olevan helpompaa kuin elämän kireinä ja väsyneinä ruuhkavuosina, jolloin puolisolle ei energiaa juuri riittänyt.

Eilen oli kotihengetärpäivä. Oli rauhallinen olo hyvän saunaillan ja unen jälkeen. Leivoin suosikkejamme: pähkinäleipää Maija Asunta-Johnstonin kirjojen mukaan sekä puolukkapiirakkaa. Samalla kuuntelin radiojumalanpalvelusta - ilman käsien puuhaa en pystykään keskittymään kuulemiseen. Kehittelin broilerpadan ja marjapirtelön lounaaksi. Mies kirjoitti ja luetti tekstejään. Ruokia vietiin myös tädille.
Pientä, hyvää elämää pienessä torpassa. Tätäkin päivää tulen joskus kaipaamaan - tai jompi kumpi meistä.

Hidasta ja vierivää

Eivät ne minun alakuloni jaksa toiseen päivään kestää, varsinkaan keväällä. Eilen oli oikein slow life-päivä (Kolmannen huoneen Ellinooran hauskan kirjoituksen mukaan) Ajelehdin puuhasta toiseen saamatta mitään aikaan -lueskelin blogeja, kirjoittelin pari sähköpostia, mietin vastauksia entisestä työpaikastani tulleisiin kysymyksiin, avustin miestä rankojen sahaamisessa tunnin verran, otin hetkeksi haravan käteen, katselin mitä kasveja on nousemassa penkeistä, unohdin melkein että olin pyytänyt naapurin Pirjoa lähtemään kanssani vesivyöjumppaan. Se olikin sitten taas vesi-ja väriterapiaa.

Tälle päivää olikin minussa yllättäen kypsynyt toimintaa, jonka käynnistin aamuvarhain. Ensinnä sain veroilmoitukset postiin. Metsäveroilmoituksen tekoon haimme oikein asiantuntija-apua. Ensi vuonna se jo sujuu omin avuin. Käytiin metsänhoitoyhdistyksessä keskustelemassa uuden yhteyshenkilön kanssa. Seuraavaksi saatiin parannusta Torpan vaatesäilytykseen. Ostettiin tupakamariin kolmiosainen komero, joka jo tuotiin, siirrettiin sen tilalta isoäidin klaffipiironki peräkamariin ja sen tilalta taas peilipiironki eteiseen, joka kaunistui kummasti. Saatiin tunnissa korjautetuksi piirongin peili. Illalla kävi ikkunaremonttifirman mies kaavailemassa tarjousta, remontti onnistuisi vasta syksyllä. Ja välillä olin tädin luona neljä tuntia, hoidin kauppa-ja pankkiasiat, keitin ruokaa hänelle, juttelimme. Kotona ei kyllä ole ruokaa tänään laitettu.

Mieskin pysyi mukana, vaikka aloitti uuden kirjan kirjoittamisen klo 5.30 ja jatkoi sitä iltapäivällä pari tuntia. Hänen hienoimpia piirteitään on muuten laupeus: Olimme 25 km päässä, kun muistin, että veropaperit jäivät kotiin. No haetaan. Etkö yhtään kimmastu, kun unohdin. No mukavahan sinun kanssasi on ajella ja jutella! Ei onnistuisi minulta. "Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa", on evankelista Hilja Aaltosesta kertovan kirjan nimi.

Hauskaa on, kun päivät voivat olla erilaisia eikä kukaan määrää, millaisia niiden pitäisi olla! Huomenna voi olla vaikka dekkaripäivä.

Tuuleen kirjoitettu

Työelämän jäänteitä on, että aamuisin avaan tietokoneen. Katson onko sähköpostia, ilahdun, jos on. Joskus muistan kirjoitella itsekin.
Eilen oli lintupäivä. Kuhkailin kiikarin kanssa lähisuon laidassa. Joutsen pesi viimekesäisessä paikassa lampareen laidassa. Kurjet käyskelivät uljaasti astellen suolla. Ne ovat siis taas tulleet takaisin. Vesi virtasi ja solisi ojissa.
Illalla pyöräilin kauniissa auringonlaskussa kymmenen kilometrin päähän kirkkomaalle, jossa hoidossamme on kaksi hautaa. Haravoin, kuljeskelin, mietin oman hautapaikkamme sijaintia siellä. Joki virtasi hautausmaan vieressä täynnä tulvavesiä. Olenkin aina ihaillut kosken kohinaa! Täällä hautausmaa on niin keskeinen osa kylän elämää, ettei hautapaikan ajattelu ole ollenkaan ahdistavaa. Äiti puhui aina avoimesti kuolemasta ja sanoi, ettei sitä pidä pelätä. Erik Ewalds sanoi, että vasta sitten osaa elää, kun on sinut kuoleman kanssa.

Tullessa kuovit, kevääni airuet, lentelivät ja pitivät pulisevaa kuikutustaan molemmin puolin tietä. Kuovin huuto on kauan tuonut minulle tunteen jäiden ja roudan sulamisesta omassa sisimmässänikin. Kevät ei tule, ellen kuovia kuule. Ja mustarastas, kesäinen seuralainen! Sitä ääntä ei lapsuudessani kuulunut, mutta nyt kirkas huiluvihellys kuuluu täälläkin kuusen latvasta. Viime kesäkuussa mustarastaan konsertit saattelivat minua myös kaupunkikodin parvekkeella ja lenkkipolulla, Prahan vanhassa kaupungissa, Karlovy Varyn puistoissa, Innsbruckin vuorenrinteillä.

Nyt on väsynyt olo. Torkuinkin pari tuntia pyörälenkin ja ruuan jälkeen. Eräs ikävä tapaus painaa mieltä ja mietityttää monin tavoin. Myös oma olemiseni askarruttaa. Ajattelin koota ajatuksiani eläkkeelle valmistautumisesta lukemalla päiväkirjojani viime vuosilta. Alkoi väsyttää ja kokosin ne pois. Tuntui että en pystyisi erottamaan eläkkeelle valmistautumista ja muita samanaikaisia työpaikan prosesseja toisistaan. Alkoi kyllästyttää koko hatara ajatus eläkeprosessin kuvaamisesta kokemuksena. Jokin suorituspaine siinä takana piilee, vaikka aidostikin se asia kiinnostaa. Voisin elää vielä enemmän tässä hetkessä, kuten eläkkeellä olosta nauttiva serkkuni.
Olen kai laiskistunut totaalisesti. Tapasin hiljattain henkilön, joka oli jäänyt eläkkeelle kolme vuotta sitten. Hän oli kirjoittanut kaksi kirjaa, toimi aktiivisesti järjestöissä ja oli tehnyt isot remontit. Hän ei paljon prosesseja mietiskele.
Tämä blogikin tuntuu tuuleen kirjoittamiselta. Tuli mieleen, että lopetan ja poistan sen.

Nostalgiaa

Torpalla taas. Tulimme eri suunnilta kumpikin aktiivisen viikon ja ulkomaamatkojen jälkeen. Kuistin varjonurkassa on vielä lunta, muualla on sulaa. Iloisen pilkahduksen mieleen toi se, että illan pimetessä naapuritalosta näkyi valot. Serkkuni perhe on siis tullut kesäkotoonsa ainakin käymään. Minun mielestäni sieltä pitäisi näkyä valot pitkin talvea!

Olin neljä päivää tyttären luona, mukana lapsiperheen vilkkaassa arjessa ja synttärijuhlassa. Olin sieltä lähtiessäni virkeämpi kuin mennessäni. Ulkomaanmatka lentoineen varmaan väsytti. Ajelin sitten tänne linja-autossa monen tunnin matkan vähän haikeissa tunnelmissa. Mielessä ovat lasten kasvot, sanat, suloiset olemukset, mielikuvitusmaailmat, puuhat, nukuttamiset. Nostalgiaa lisäsi myös se, että paikkakunta on opiskelukaupunkini ja olemme myös asuneet lapsiperhevaiheemme siellä. Linja-autoreitti on sama, jota kuljin kotoa opiskelukaupunkiini.

Järvistä ovat jäät sulaneet, niin siis myös mökkijärvestämme toisella paikkakunnalla. Emme ole käyneet siellä koko talvena. Avara järvimaisema alkoi nousta silmieni eteen. Vain kerran olen kuullut sulavan jään soiton. Se oli eräänä vappuna siellä mökillä. Tuuli soitteli toisistaan irtoavilla jääpuikoilla. Se oli upeata.

Kävin ensin auttelemassa tätiä, mankeloimassa ja silittämässä, siivoamassa komeroita, kaupassa jne. Hän pitää yllä tuttuja normejaan, alusvaatteetkin silitetään. Kunto on parempi, mutta nyt ei mahdu kengät jalkaan turvotuksen takia. Lääkäriin pitää saada yhteys.

Muistelin linja-autossa sitä, että jossakin vaiheessa viime vuonna minulla oli ahdistava kuva eläkkeelle jäämisestä. Suurin osa elämää on silloin takana päin, edessä vain ikäviä odotuksia, sairautta ja menetyksiä. Merkillisesti se tunnelma on haihtunut ja unohtunut, vaikka tätini sairastelu antaa kuvan tulevasta. Olen siis varmaan oppinut elämään tätä päivää. Ihminen sopeutuu siihen, mitä kulloinkin on. Sitä tutkimusten yleiseksi kertomaa tyhjyyden tunnettakaan ei ole ainakaan vielä tullut. Työpaikalta tulee pieniä tehtäväpyyntöjä. Vastaan niihin, mutta minuuteni tueksi en niitä kaipaa.
Vähän haikeutta minulle aiheuttaa kysymys siitä, millaista olisi työssä ollut jos olisi saanut niin paljon positiivista palautetta kuin viimeisimmältä esimieheltäni edelleen tulee. Itseohjautuva ihminen pitää motivaationsa yllä omin voiminkin, mutta hyvät sanat antaisivat paljon energiaa. Tämä koskee tietysti muutakin kuin työelämää. Hyvät sanat eivät maksa mitään. Se on tuttu fraasi, mutta sen sisältö on ainakin minulla liian vähän käytössä.

Nyt meillä on yhteinen lomaviikko Torpan hiljaisuudessa. Se muuttosuunnitelma peruuntui, mies haluaa pitää kaupunkikotimme koossa toistaiseksi. Kyllä se minullekin sopii. Puuladosta kuuluu sisälle asti kirveen kopse, mies halkoo klapeja.

Hyvästelymatka

"Työmatka" takana, hieno matka toteamaan, että monta vuotta valmisteltu projekti toisessa maassa oli päässyt toteutusvaiheeseen. Tapasin tuttavia vuosien takaa, ystävällisiä, arvostettuja kollegoja. Oli hieno illallinen, kauniit seremoniat, kaunis kaupunki. Itsekin sitä toisella kielellä käyttää enemmän adjektiiveja ja superlatiiveja kuin tavallisesti! Sain siis hyvästellä sitäkin osaa entisistä tehtävistäni. Pidettyäni onnittelupuheen tuntui, että saattaisin vielä olla työkykyinenkin, mutta en astuisi taaksepäin, en.

Asuntoasiat askarruttavat, pitää miettiä vaihtoehtoja. Jos tässä alkaa purkaa kotia, tarvitaan kyllä työkykyä! Jättäisinkö siis nämä männynlatvat, jotka ovat minua vuosikausia tukeneet!
Täti on onneksi saanut avun lääkityksestä, kohtauksia ei ole ollut puoleentoista viikkoon. Koti- ja ystäväapu toimii. Väsynyt hän on, ei entisensä. Sielläkin pitäisi olla. Seuraavaksi on kuitenkin pikku Annan synttärit.

Minne olen menossa?

Muutoshalu kuljettaa. Lähdin eilen tutkimaan Helsingistä Kotikadun maisemista cityasumisen vaikutelmia, kun mietinnässä oli poikamme lähes käyttämättömän näköalakaksion jakaminen siellä. Karhupuiston kummien järjestämä ulkoilmajuhla antoi kuvan toisenlaisesta Kalliosta, jossa on yhteisöllisiä mahdollisuuksia. Minua pyydettiin vapaaehtoistyöhön, kerrottiin osallistumismahdollisuuksista. Ei-juppimainen ja eloisa alue viehätti minua, kun oli 80-luvulla siellä töissä. Nytkin se tuntui virkistävältä verrattuna lähiömäisen asuinalueemme rauhaan. Tiedän toki sen alueen ja asukkaiden monenlaiset piirteet. Ilmeisesti alan haluta asumiselta muutakin kuin lepopaikkaa. Vastakohta syrjäkylän Torpan ja kaupunkisykkeen välillä olisi aikamoinen. Mies tarvitsee uuden työnsä takia majoitusta pk-seudulla pari viikkoa kuukaudessa. Varmaan minun olisi ajateltava se asunto lähinnä vierailupaikkana. Ongelmana olisi edelleen, mihin kuuluisin, missä olisin kirjoilla, missä voisin sitoutua mukaan johonkin toimintaan. "Haluan asua siellä, minne olen menossa", sanoi poikamme muuttaessaan pois kotoa. Minne minä olen menossa - kahteen suuntaan!
Ensi viikolla olen menossa ulkomaan "työmatkalle" ja sitten valmistelemaan lapsenlapsen syntymäpäiviä. On tosi ihana kuulla lasten äänet puhelimessa. Ne ovat niin iloisia ja täynnä elämää. Monen lapsen äänestä ja silmistä on ilo sammunut jo alkutaipaleella. Kumpa näitä silmiä ei mikään sumentaisi.

Siis tyynny, sydän..

Parina viime vuonna olen joutunut opettelemaan mieleni rauhoittamista ja olen sitä oppinutkin. Kuka tietää, milloin ja millä tavalla sitä vielä enemmänkin tarvitaan. "Kiitos kaikesta, minulla ei ole hätää". Eiliseen aiheeseeni liittyen vielä säe Hermann Hesseä: "Iloiten lähde, nurkumatta katko siteesi entiseen, päin uutta riennä".
Päin uutta riennä. Puoli päivää selasin netissä eläkeläisiin liittyviä asioita, tutkimuksia, kursseja, blogeja. Hain jotain mikä minua kiinnostaisi ja jotain ehkä löysinkin. Olen vain edelleenkin huono liittymään mihinkään, mikä ei luonnostaan tule vastaan. Siinä pitäisi ylittää erakkomaisen vastarinnan kynnys.

Nautin taas uimahalliretkestä. Se olikin oikein retki, kun lähdin pitemmälle pyörämatkalle halliin, jossa en ole käynyt. Se oli hieno, kuin kylpylä.

Saunassa tuli seuraavanlainen keskustelu. Vanhempi tuhti nainen katsoi suihkussa olevaa surkean ohutta ja ahdistuneen näköistä tyttöä ja sanoi: "Hirveän laiha, joku anorektikko". Minä vastasin: Niin on, näin hänet jo altaalla. "Nykynuorissa on kaikenlaisia, ne viilteleekin itseään". Minä: Kyllä täytyy olla paha olo lapsella, joka viiltelee itseään. Tai sillä, joka ei anna ruokaa itselleen. "Huomiota ne vain haluaa". -Niin, kyllä jokainen lapsi tarvitsee huomiota osakseen. "Niin niin, rakkautta lapsi tarvitsee". Niin kääntyi keskustelun sävy.
Tullessani näin etelärinteen puissa vihertäviä silmuja. Miten sitä puiden ja maisemien vihreyttä jo olen odottanutkin.

Kivenä virrassa

Eilen tapasin sattumalta entisen työtoverin asemalla. Kuulin uusista tempauksista, joita pieni luottamusjohtoryhmä keksii valtansa säilyttämiseksi. Suututtaa ja mieleni kirjoittaa taas eri sävyisiä kirjeitä. Tiedän, että lähettäminen olisi nytkin turhaa. Säälin työtovereita ja suren energian tuhlaamista haitalliseen toimintaan, kun oikeitakin haasteita olisi riittävästi. Yritän kuitenkin pysytellä kivenä, joka lepää valkoisena virran pohjassa pyörteiden alla.
Ihmeellistä, että minä sain toimia suurimman osan työelämääni rauhallisissa rakenteissa, joissa pystyi vaikuttamaankin. Nyt vasta näen sen merkityksen.

Miksi kirjoitat sitä blogia, kysyi mies. Tästä on tullut kuin keskustelukumppani, kun olen paljon yksin. Kirjoitan mielessäni usein silloinkin, kun kone on kiinni. Työpaikalla tottui siihen, että keskustelukumppani löytyi aina. Alunperin ajatus oli vain seurata konkreettisesti, mitä minulle yhtenä suurenevasta eläkeläisjoukosta tapahtuu. En arvannut, että joudun tällä tavalla suremaan entistä työtäni, olin varautunut tavallisempiin irtautumisvaiheisiin. Ajattelin myös, että jos yhä useampi kirjoittaisi kokemuksistaan, niistä voisi olla jotain apua eläkeaikaan siirtyville. En tiedä, onko eläkeläisten kokemuksista tehty koosteita, varmaan kirjoittajaseminaareissa on ainakin materiaalia syntynyt.

En ole tänään ollenkaan toimelias. On jonkinlaista tyhjäkäynnin tuntua ensimmäistä kertaa. Kodissa en viitsi ryhtyä mihinkään, ennenkuin teemme päätöksen siitä, aletaanko tätä purkaa pois. Lenkillä luettelin itselleni asunnon hyviä puolia: rauhallinen, tilava, hyvä sijainti, hyvät ulkoilumahdollisuudet, yhteydet ja palvelut - mutta jatkossa yhä enemmän tyhjillään. Olen jo ottanut valokuvia kodista. Tuhansia aamukahveja olemme isossa pöydässä aamulehden kanssa juoneet ja lähteneet tahoillemme. Sohvalla olen nukahdellut saksalaissarjojen rauhoittamana. "Kuka se oli" havahdun usein, kun jakso päättyy. Hyvästelen jo siis tätäkin osaa elämästäni.

Aikani kuluksi katsoin tallennetun vanhan mustavalkoisen filmin "Lukitun oven salaisuus". Muutoin en ole tähän mennessä avannut televisiota päiväsaikaan. Liekö esteenä se ohje, jonka joku antoi varhaista eläkettä suunnittelevalle: "Katso nyt ensin viikko television päiväohjelmia ja päätä vasta sitten!"

Oppimista

Uuden oppiminen tuottaa iloa. Mitä nyt voisin oppia? Tietokone ainakin tarjoaa siihen paljon mahdollisuuksia. Jotain uutta olen oppinutkin nyt itse tekemään, kun työpaikan mikrotukihenkilö ei ole apuna. Tämä blogin luominen oli kiinnostavaa. Ohjelmat kyllä ohjaavat paljonkin, mutta en tahdo muistaa myöhemmin, miten jotain tein ja se harmittaa. Pitäisi varmaan mennä esim. kuvankäsittelykurssille, että ymmärtäisi perusteitakin eikä vain toimisi hakuammunnalla.

Minun pitäisi oppia kuuntelemaan paremmin toista ihmistä sekä keskittymään kuuntelemiseen (puheen, musiikin) ilman, että ajatukset harhailevat. Viime vuosina olen muuttunut näissä suhteissa, tullut jotenkin hatarammaksi ja muistan huonommin, mitä joku kertoi. Arvelen, että mietiskelyharjoitukset voisivat auttaa. Tein äsken harjoitusta, jossa kivi laskeutuu veden läpi hiekkapohjalle ja asettuu sinne. Valoa kuultava vesi virtailee yli, mutta kivi pysyy paikallaan. Se oli aika hieno harjoitus. Luin sen zen-buddhistisesta kirjasta. Siinä myös kehoitettiin joskus viettämään päivä tekemättä mitään. Puiden latvojen katselu on ollut jo vuosia jonkinlainen voimaannuttamisharjoitukseni. Sellainen lepo tuntuu nyt sopivalta, kun tunnistan jossakin syvällä piilevää väsymystä. Selvimmin väsymys liittyy kaikkeen suunnitteluun ja organisointiin.

Olen täällä kaupunkikodissa kuin siedätyshoidossa, jossa odotan työoireitten vähenevän, vaikka altistavat tekijät ovat lähellä. Mietiskely voi olla yksi apukeino. Nyt minulla on kuitenkin mieheni kanssa treffit kaupungilla.

Ja Annikki nauroi

Ajelimme eilen tuntikausia työkaupunkia kohti, puhuimme edestakaisin tulevia asumismuotovaihtoehtoja ja remonttisuunnitelmia päätymättä nytkään mihinkään selkeisiin päätöksiin. Ehkä tulimme askelen lähemmäs työkotimme purkamista. Kun tänne taas asetuimme, ei sekään helpolta tunnu, olemmehan tässä viisitoista vuotta asuneet ja kaikki hankkimamme tutut tavarat ovat täällä.
Mikä tässä jarruttaa, paitsi se että mies tarvitsee vielä ainakin vuoden ajan täällä asunnon? Mietin sitä yöllä. Se liittyy ikävaiheeseen ja tulevaisuuden epävarmuuteen. Tähän asti ratkaisut ovat olleet selkeämpia ja tulevaisuushakuisia, vaikka tietenkin kaikki voi muuttua sekunnin sisällä missä iässä hyvänsä. Nyt epävarmuus on konkreettisempaa. Kauanko pystyisimme asumaan siellä syrjäkylässä, kauanko elämme yhtä aikaa, voisiko siellä asua yksin -mies sanoo ettei hän voisi asua päivääkään yksin siellä-, mitä kannattaa investoida, kun lapsemme eivät ole heille kaukaisesta paikasta kiinnostuneita, pitäisikö olla kaupunkiasuntokin ja missä vaiheessa ja mistä se hankittaisiin, missä ollaan kirjoilla, missä terveyskeskuksessa voi asioida?

Ei tässä kuolemaa voi kuitenkaan jäädä odottelemaan, voihan toimintakykyisiä vuosia olla vaikka parikymmentä edessä! Niin pitää ajatella. Onneksi voi antaa ajan kulua ja ratkaisujen kypsyä. Kaupunkiasumisessa muhii ajatus pienestä asunnosta kaupungin sykkeessä. Torpassa voi tehdä pieniä muutoksia, seuraavaksi säilytysratkaisujen parantelua. Onhan tätä väliä kuljettu vuosikaudet, kyllä se vielä sujuu. Jokin muutoksen ja uuden halu kyllä nousee.

Lähestyessämme työkaupunkia minua alkoi hymyilyttää hyvä olo kuten aina joskus siellä Torpan maisemissa, ensi kertaa tänne päin tultaessa. Aiheena oli se, ettei tarvitse huomisaamuksi varustautua työhön lähtöön. Aloin kertoa sitä miehelle ja minua oikein ääneen nauratti. Mies ihmetteli taas, että voiko eläkkeelle jääminen olla noin helppoa, tuleeko vielä takapakki. Häntä tämä helppous on ihmetyttänyt, kun hän jos kuka tuntee työsidonnaisuuteni.

Viimeisten kahden vuoden kokemukset minua rakkaasta työstäni vieroittivat. Minua on vaivannut lause, jonka toissa viikolla kuulin: Ei tietyllä pois lähteneellä henkilöllä ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä täällä, koska hänet palkattiin tietyssä ristiriitatilanteessa. Miten siis hoidettiin se, ettei hänellä ollut mahdollisuuksia? Sama ryhmä torjui myös minua viime vaiheissa, kun jäin periaatesyistä kahden tulen väliin. Tajusin sen hiukan uudella, jotenkin kauhistuttavalla tavalla. Minuun uppoaa hitaasti ajatus itseeni kohdistuneista operaatioista, torjun sen tiedon viikko-tai vuosikaupalla, en osaa heti reagoida. Näen nyt, että minun olisi pitänyt toimia railakkaammin ja pitää puoliani.
Tiedän, että yritin sovitella ja suojella perustehtävää, mutta merkillisesti käynnistyneet prosessit olivat liian voimakkaita. Sain eilen sähköpostia, jossa muistutettiin, että tein kaikkeni ristiriitojen ratkaisemiseksi. Olen nyt aika hyvin tasapainossa oman kokemukseni suhteen. Täällä nämä asiat kuitenkin nousevat enemmän esiin. Tämä koti oli melkein työpaikan osa, lähellä sitä ja työsähköposti aina auki.
Se surettaa, että hyvät ihmiset eri leireissä ovat antaneet vallan pahan kierteelle. Sen vaikutukset ovat laajoja ja pitkäaikaisia.

Minä lähden tekemään tapaturmavakuutuksen, kun työpaikan vakuutukset ovat lakanneet ja sitten avantouinnille. Sisälläni on tyyni olo eikä se hymy ole haihtunut.

Pääsiäispyhiä

Kirkas pääsiäispäivä ympäröi Torppaa. Olemme taas kahden. Tätini oli kanssamme kolmena päivänä. Pitkäperjantai oli todella pitkä. Hän sai pienehköjä epileptisiä kohtauksia kaiken päivää, toipui nopeasti, mutta kohta taas jalat ja kädet tärisivät ja pää putosi rinnalle. Lääke ei vielä vaikuttanut. Mitään ohjeita ei sairaalasta hakijalle annettu eikä paikkakunnalla ole päivystystäkään viikonloppuisin. Tiskatessanikin seurasin häntä taakseni kuin alle kaksivuotiasta. Otimme tilanteen kuitenkin rauhallisesti ja lauantaina iltapäivällä kohtaukset lakkasivat ainakin toistaiseksi. Sisareni tuli lauantaina ja halusi lähteä yöksi hänen kanssaan tädin omaan asuntoon totuttelemaan.
Mies on pieninyt puita, ollut ulkona ja saanut jo paremmin nukutuksi. Hän lämmitti saunan ja nautimme kertalämmitteisen löylyistä.

Pääsiäispyhien tuttu tuntu tuli ruuanlaitosta, leipomisesta, kattamisesta, tiskaamisesta, vieraiden läsnäolosta. Meillä on aina pyhisin ollut vieraita, ainakin jouluna ja pääsiäisenä, etupäässä sukulaisia ja varsinkin yksinäisiä. He tuovat juhlan tullessaan. Odotin heitä ja juhlaa, kunnes havahduin paria päivää ennen: kukas sen kaiken järjestää, sehän olen minä. Aina kaikki on järjestynyt. Viime vuosien suosikkileivonnainen on mandariini-rahka-marenkitorttu eikä se pettänyt nytkään.

Muistan erityisesti pääsiäisen yli 20 vuoden takaa. Koko pyhien ajan oli vieraita, lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Toisena pääsiäispäivänä viimeiset lähtivät aamulla. Minä menin kirkkoon kuuntelemaan Emmauksen tiestä. Siinä ehdin liittyä pääsiäiskertomukseen ja koota itseäni kirkon penkissä, levätä.
Nyt kuunnellessani osittain Matteuspassiota siirryin hetkessä kuoron virsisävelten myötä lapsuuteni kirkkoon, jota ei enää ole. "Oi rakkain Jeesukseni "herätti syvän myötätunnon. Ehkä se viritti laajemminkin myötätunnon näkökulmaa minussa. Muistikuvat ovat ihmeellisiä. On rikkautta kun voi palata tilanteeseen 50 vuotta sitten, muistaa mitä koki, nähdä se kirkko sisältä, pysähtyä hetkeen. Samalla nyt tietää, mitä silloin ei tiennyt eli mitä tulevat vuosikymmenet ovat tuoneet mukanaan.

Tänään olen tunnustellut itsessäni sitä, muuttaisimmeko tosiaan tänne. Olisi jotenkin selkeämpää, että olisi yksi koti, tavarat samassa paikassa, ei aina väliaikaisesti kummassakin paikassa ja lähdössä toiseen. Jokin sitä päätöksentekoa ja remonttisuunnitelmia jarruttaa. Tänään se tuntui aika hyvältä ajatukselta. Mieheni tarvitsisi kuitenkin vielä osa-aikaisen kodin kaupungissa, mutta se voisi olla pienempikin asumus. Minäkin kyllä joskus lähtisin cityyn retkelle. Kai tämä on jonkinlainen välitila, varmaan ratkaisu kypsyy ajan myötä, kun ei ole pakko nyt päättää mitään. Huomista lähtöä varten täytyy jo ottaa iso kassi esiin: mitä nyt pitää muistaa ottaa mukaan.

Lepotilaa

Väsymys jatkuu, raukea ruumiillinen väsymyksen tunne tuntuu jäsenissä, vaikka nukuin hyvin. Ei se tunnu epämiellyttävältä, enemmänkin painavalta lepotilalta, joka vetää hengityksen syväksi. Nytkö se odottamani eläkkeellejäämisuupumus vasta tuli, kun olen ollut liki 12 viikkoa vapaalla? Vai onko se sitä, että tämä hiljaisuus tarttuu olemukseen? Onko täällä liian hiljaista ja virikkeetöntä?

Olenko väsynyt, pohdin pitkin viime syksyä enkä oikein osannut tunnistaa ja vastata. Jaksaisinko sitä, mitä vuosi sitten? Olin kokopäivätyössä. Tulimme tänne pitkänäperjantaina, leivoin, laitoin ruuat, järjestin tilat, lauantaina tuli kuusi yöpyvää ja kävi myös muita vieraita. Maanantaina läksimme taas työkaupunkiin. Voi olla, että jaksaisin hyvinkin, jos taas tulisi koko perhekunta saman katon alle. Voimiahan saa myös edestäpäin. Tänä vuonna perinteinen perhekokoontuminen ei sopinut ja nythän tilaa tarvitaankin tädille. Verkkainen tahti on omiaan tähän pääsiäisaikaan.

Ohut vitivalkoinen raekerros peitti portaat ja pihamaan aamulla. Nyt se on sulanut pois. Tuuli ajelee villahahtuvapilviä, tummanharmaita alta ja vaaleita päältä.

Hiljaisen viikon tuokioita

Istumme pöydässä syömässä. On sellainen olo, ettei ole kiirettä mihinkään. Taivas on harmaa.
Ennen ruokailua sahasimme yhdessä rankoja tunnin verran. Minä nostin puita sahapukille ja mies sahasi sähkösahalla. Kylmä alkoi nävertää jalkapohjia kumisaappaissa. Oli mukava tulla tupaan, lämmittää itseään muurinkylkeä vasten ja laittaa tuli hellaan.
Syödessämme alkaa tulla lumihiutaleita, ensin kohti ikkunaa, sitten tuuli alkoi pyörittää niitä vihaisesti ympäriinsä. Kylmään maahan jää pientä valkoista ripotusta. Iso kuusikin huojuu tuulessa.

Ruuan jälkeen lueskelen sohvalla. Tuuli tempoo ja kohisee nurkissa. Eilinen vesijumppa painaa jäsenissä. Väsyttää. Nukahdan. Mies torkkuu tuolissa. Hiljainen lepäily tuntuu hyvältä.

Televisiossa kerrotaan evoluutiotutkimusten osoittaneen, että ennen teollista aikaa kaksivaiheinen uni oli luonnollista, puhuttiinkin ensimmäisestä ja toisesta neljän tunnin unesta, joiden välillä oli parin tunnin valveaika. Syy siihen ei ole selvä, turvallisuuden tarkistaminen voi olla yksi tekijä. Minä ja me molemmatkin kannamme siis varhemman ajan unitaipumusta! Täällähän minä availen säleverhoja yöllä ja kurkin ulos. Stressiin minä sen kyllä olen liittänyt.

Täti lähetetään huomenna kotiin sairaalasta, jossa käytävätkin ovat täynnä ja pyhät tulossa. Parasta on hakea hänet tänne. Vierailu tyttären perheeseen ei nyt toteudu.
Huomenna on kiirastorstai. Olen kuunnellut radiosta Matteuspassion ainakin kahdenkymmenen vuoden ajan. Toivottavasti se huomennakin onnistuu. Pääsiäisajan musiikki on muutenkin minulle tärkeätä.

Ikäihmisasiaa

Näin tänään aamuauringon tätini vierashuoneen ikkunan kulmasta. Läksin eilen hänen seurakseen, kun edellinen sukulainen lähti töihin. Kohtaukset olivat lisääntyneet. Nyt monista kuulemistani kuvauksista muodostui käsitys myös diagnoosista. Tällä hetkellä täti on taas sairaalassa, jossa aletaan kokeilla lääkitystä tähän tautiin. Toivo heräsi, että täti voi vielä parantua kotona asujaksi. Kyllä hyvän omalääkärin merkitys on suuri, täti piristyi paljon jo saatuaan puhua minuutin lomilta palanneen lääkärinsä kanssa puhelimessa. "Hän ottaa tosissaan", koki täti. Päivystyksestä sijaislääkärin varassa alkaneella sairaalajaksolla tajunnanmenetyksiä ei otettu huomioon ollenkaan, vaikka minäkin niitä selitin. "Polvihan on kunnossa, voitte lähteä kotiin"!
Myös saatiin kotipalvelusuunnitelma aikaiseksi ja turvapuhelin kotiin. Se vaati kyllä useamman yhteydenoton. Mieli on nyt ainakin hetkeksi helpottunut, kun on syntynyt yhteistyötä tädin tukemiseksi eivätkä naapuritkaan kuormitu liikaa.
Mikähän lie tilanne silloin, jos itse olen parinkymmenen vuoden päästä samassa tilanteessa ja yhtä aikaa me kaikki sodanjälkeisen itsesäilytysvietin tuotokset? Tilanne tuntuu täällä maaseudullakin viidessä vuodessa hankaloituneen. Kiire, ahtaus ja henkilöstöpula näkyvät. Hyvä palvelutaso edesmenneiden omaisteni hoidossa vaikutti sen, että olemme miettineet tänne muuttoa eläkeaikana.
Se hyvä puoli näissä terveyskeskus-ja vanhusasioinneissa oli, että aloin tuntea itseni taas (aika) nuoreksi ja vahvaksi: Vielä liikun, olen melkein terve- jos en yritä vaeltaa 700 km.
Autolla ajoon vain ei synny innostusta. Sain itseni kuitenkin ajamaan 10 km, kuulemma hiukan liian vauhdikkaasti. Ja illalla lähden naapurin kanssa vesivyöjumppaan. Siihen tulee uusi näkökulma: toimintakyvyn säilyttäminen!

Alakulolle tilaa

Taas Torpassa. Lumi vielä kattaa varjopaikat, mutta aurinkoisella päädyllä pilkistävät narsissit. Väsyttelee, vaikka nukuin hyvin, nukuimme molemmat. Minä en ole nyt valvonut aamuyön 1-2 tunnin valvokkeja, kuten työssä ollessani yli 10 vuoden ajan.
Olen ollut monena päivänä väsynyt. Jalkani kipeytyvät runsaammasta kävelystä ja jouduin päättämään, että en voi lähteä Santiago de Compostelan pyhiinvaellukselle.

Illalla tultuamme lämmitin kertalämmitteisen saunan. Vaivannäkö kannattaa, kun Aitokiukaan löylyt ovat hivelevän pehmeät. Kuu paistoi saunaan ja valaisi pihapiirin juhlavalla valolla. Viivyttelin pihalla tullessani saunasta. Hiljaisuus ympäröi, kunnes kuului joutsenten töräyttely yötaivaalta. Taas nousi itsekseen hymy huulille.

Olen täällä rauhan majassa, mutta mieltäni painavat työpaikkani kuulumiset, joista taas kuulin. Mietin, voisinko tehdä jotain, tulkita tilannetta ja vedota, mutta hylkään ajatuksen. Enhän pystynyt mitään vaikuttamaan työssä ollessanikaan. Väistymisen viisautta ei tunnu olevan kenelläkään. Ollaan kuin huoltajuuskiistassa, jossa lapsen etu unohtuu. Taitaisi olla parempi, että en kuulisi mitään, kun en voi olla välittämättä niistä, joihin kiista heijastuu.

Tädin kunto vaihtelee kovasti, eilen jo harkittiin keskussairaalan päivystykseen lähtöä, tänään on ollut parempi olo. Kotipalvelun viime viikolla lupaamaa turvapuhelinta ei ole tuotu. Huomenna täytyy hoitaa näitä asioita.

Lapsenlapsia on ikävä, vieraantuvat kun tulee pitkiä väliaikoja. Melkein voin aavistaa, mitä tarkoittaa tyhjän sylin syndrooma. Nyt on siis jotenkin alavire, moni asia surettaa. Antaa olla, nyt minun ei tarvitse tsempata työviikkoa varten!