Hiljaisuuden talossa

Olen yksin vierasyksiössämme toisella paikkakunnalla. Tänään ei ole sovittu lastenlasten tapaamista. Eilen olin katsomassa joulujuhlan esityksiä ja sitä ennen laitoin ruokaa heille.
Illan ja aamun olen ollut yksikseni tässä hiljaisessa talossa, voisi sanoa luonnottoman hiljaiseksi aanieristetyssä uudessa talossa. Ei kuulu liikenteen ääniä, ei hissin kulkua, ei ääniä seinän takaa. Vain kello raksuttaa ja jääkaappi rahisee joskus. Illalla myöhään kuulin kuitenkin korvia heristäen vaimeata lapsen itkua yhdentoista jälkeen. Se tuntui inhimilliseltä enkä valittaisi häiriöstä.
Tässä talossa asuu enimmäkseen ikäihmisiä, omakotitaloista helpommalle siirtyneitä, suurin osa ilmeisesti yksin asuvia. He eivät paljon ääntä pidä.
Millaista on elämä sitten, jos ei ole ketään odotettavissa käymään eikä puhelinkaan soi joka päivä? Kun ei jaksa mennä lenkille eikä uimahalliin tai tilaisuuksiin? Kun televisio-ohjelmat eivät enää kiinnosta? Kaupassa ehkä pystyy käymään rollaattorin kanssa? Hiljaisuus ei ole vain talossa, vaan itsessä.
Onhan se oma hiljaisuus lisääntynyt nytkin aktiivivuosiin verrattuna paljon. Se on tuntunut enimmäkseen hyvältä, kun voi säädellä toimiansa omaehtoisesti. Tarvittaessa olen vielä pystynyt aktivoitumaan lastenlasten tai vanhuksemme hoitoon. Mutta tunnen, että hiljaisuus voi myös hyydyttää, jäykistää hitaaksi erakoksi ennen aikojaan. Sähköpostissa ei ole mitään, netistäkään ei ole mitään erityistä katsottavaa, entisen työpaikan sivuilla ei näy mitään uutta, uutiset kuulin radiostakin.

Antavatko entisen elämän muistot sisältöä? Nyt aika ajoin pulpahtaa mieleen satunnaisia muistikuvia, yleensä tiloista joissa on ollut, maisemista joita on nähnyt - entisen asunnon pihapiiri ja pyykinkuivatuspaikka, Pasilan asemahalli, Tirolin vuorimaisema, ulkomaisen kurssikeskuksen lämmin uima-allas, eteläranskalaiset huhtikuiset pellot lentokoneen ikkunasta. En tiedä mikä ne muistista napauttaa esiin, mutta mukana ne siis kulkevat. Jospa puhumaton vuodepotilasvanhuskin saa kulkea entisissä maisemissaan mielensä syvyyksissä!

Joskus ruuhkavuosina kaipasin, että saisi talven pimeimpiä päiviä viettää kuin karhu pesässään, ei tarvitsisi pakottaa itseään liikkeelle. Nyt se aika on siis tullut. Hiljainen, harmaa, sumuinen joulukuun päivä ympäröi talot. Aurinkoa ei ole näkynyt viikkoihin. Kyntteliköt ikkunoilla viestivät toisilleen rauhallista joulunalusaikaa.

Samana iltana. Tuli kuitenkin ohjelmaa, vielä ei olla yksinäisyyden talossa. Tuli ruokavieras, uimahallikaveri, vielä uusi kahvivieraskin.
Tuli mieleeni, että haaveilin joskus tällaisesta paikasta. Se oli silloin, kun lapset olivat murrosiässä ja mies stressityössä kuten minäkin. Ja minä olin perheen poliisi ja piika, kuin yksin muita vastaan. Silloin haaveilin hiljaisesta yksiöstä, jossa olisi vain valkoista ja tyhjää, sänky keskellä huonetta eikä juuri muuta. Olisipa tämä ollut silloin pakopaikkana.