Erilaiset elämänkaaret

Ajoittain kipuilen oman eläketyylini sekä miehen tyylin kanssa. Ne ovat nimittäin aivan päinvastaiset tavalla, joka koettelee välillä itsetuntoani. Luulin että olin jo sovussa elämän kanssa, mutta miehen kehityskulku panee minut kelaamaan asioita.
Minähän jätin työroolini kokonaan taakse, en edes sano missään että .. siis ammattiani, ettei vain pyydetä mihinkään. Mies vain syventää osaamistaan. Hänestä tuli oikein alansa guru jäätyään eläkkeelle. Hän on kirjoittanut ja luennoinut alastaan paljon ja nyt hän on aloittamassa väitöskirjan teon!

Eläkeaika nostaa siis esiin ainakin kahdenlaista elämänkaarta. Toinen on kokonaisvaltainen kaari, jossa ammattirooli ja ammatin sisältö kypsyvät osana elämää vanhuuteen asti. Toisessa kaaressa ammattirooli katoaa pois nopeasti tai vähitellen eläkkeelle jäämisen jälkeen. Elämän sisältö muodostuu muista osista, mahdollisesti unohtuneista tai uusista elämäsisällöistä ja rooleista. Luultavasti jälkimmäinen on tavallisempi. On varmasti monia muitakin kaaria, myös sellainen että ammattirooli putoaa, mutta tilalle ei rakennu mitään, on vain tyhjiö. Sitä voi täyttää alkoholin antama huumaus hetkeksi aikaa. Uutisten mukaan tämä ilmiö on lisääntynyt. Ihmettelen edelleen, että kovin vähän missään puhutaan eläkkeelle jäämisen tunnoista. Niiden jakamiseen voisi olla monia väyliä, myös netissä, esim. Seniorinetissä. Ehkä eläkeläisjärjestöissä autetaan tuntojen läpikäymisessä. Niihin en ole perehtynyt.

Mikä osuus meillä itsellämme on tähän erikaareisuuteen, mikä lienee työpaikkojen vaikutusta? Olemme miehen kanssa erilaisia. Minä en ole teoreetikko kuten hän, toimintani nousee ympärillä olevasta konkretiasta. Hän ei rajaa asioita kuten minä, vaan on aina valmis kaikenlaiseen uuteen, aikaa on. Minä olin ahkera ja pinko nuoresta asti, hän on ahkeroitunut iän myötä. Minulla oli jo kymmenen vuotta väsymisen oireita, hänellä ei, vaan vaativampia haasteita. Minä olen lukenut dekkareita, hän teoreettista ja kehittävää kirjallisuutta. Minä olin viimeisessä työpaikassa 20 vuotta, hän oli sillä aikaa viidessä työpaikassa.

Minä asetin jo ennalta tavoitteekseni, että en jää roikkumaan, vaan pystyn päästämään irti. Olin oppinut, että on säälittävää jäädä tyrkyttämään näkemyksiään nuoremmille tai kehittää jotain kaikenkattavaa teoriaa. Olikohan minun työalallani kulttuuri, joka korosti irtautumista erityisen vahvasti? Viimeisenä työpäivänä pidin seminaaria seurajani kansssa. Laitoin seuraavana päivänä vielä sähköpostia hänelle, kun tuli mieleen hyviä jälkikommentteja. Hän vastasi: "Sinähän ymmärrät itsekin, että sinun on tehtävä surutyö ja irtauduttava". Mieheni on vieläkin sellaisen työpaikan johtokunnassa, josta paikasta hän lähti 25 vuotta sitten!

Ajoittain joudun puhuttelemaan itseäni. Enhän missään tapauksessa haluaisi vaihtaa osia mieheni kanssa tai en ainakaan osaa kuvitella että haluaisin. Mutta on vähän hämmentävää todeta, että yli 40 vuotta elämästä on poissa - opiskelua, innostusta, motivaatiota, luovuutta, arjen puurtamista, paneutumista, sitoutumista, alan kehittämistä, ulkomaisia kontakteja, joskus arvostuksen osoituksiakin. Täytyi minulla joitain taitojakin olla.
Mutta onhan se eletty, on se aika ollut olemassa. En kaipaa sitä enää. Edes ala ei minua enää niin kiinnosta. Sitä ei moni entinen työkaveri uskoisi. Uutta voisi olla enemmän, mutta silti sitäkin on tarpeeksi. Viimeinen maalaukseni taisi onnistua, samoin yksi runo. On hoivatyötä, jossa olen tarpeellinen, joskus liiankin sitovalla tavalla. Hoidan perheen käytännön asiat. Menen aamukahvin jälkeen sänkyyn lukemaan. Nautin valosta, tästä auringosta joen jäällä ja ikkunan takana, suksen luistosta.
Päätänpä iloita myös miehen ammatillisista harrastuksista. Ilman niitä hän katsoisi televisiota aamusta yömyöhään. Se olisi sietämätöntä, varsinkin äänet. Voin iloita toisen innostuksesta, kun vain pidän selvänä että minulla on oma tieni. Voi se olla huonompi, se on laskeva kaari, mutta niin se kuitenkin on ja saa olla. Olemmehan me sitäpaitsi "me".