Virkeässä kevättuulessa

Kevään heleä, ihana vihreä on saavuttamassa torppamme. Ilma täällä on erityisen raikasta, jopa verrattuna paikkakunnan pieneen keskustaan. On sopiva ilma taimikonraivaukseen, virkeä tuuli vilvoittaa eikä ole vielä hyttysiä, hirvikärpäsiä eikä muita pörrääjiä. Se on hauskaa työtä, vesurin tai raivaussahan kanssa. On mukava tehdä kasvutilaa topakalle männyntaimelle. Aluksi oli outoa karsia heikommat pois, kun on aina tottunut ajattelemaan, että heikkoja pitää tukea.Nopeasti siellä tottumaton väsyy, kahdessa tunnissa ote vesurin varresta alkaa kangistua ja jalat painavat. Sauna tuntuu sitten ihanalta ja uni maistuu.
Meidän aikanamme näistä metsistä ei ole ottamista eikä vielä lastemmekaan aikana. Mutta metsä on kansallista pääomaa, ainakin se on ollut sitä näihin asti.

Tapasin viime viikolla miehen, joka on ollut kolme vuotta eläkkeellä. Hän kertoi, että ensimmäinen vuosi oli iloa vapaudesta, toisena oli suorituspaineista ahdistusta - mitä vielä pitäisi saavuttaa - ja nyt hän on saanut annetuksi itselleen luvan eläkeläisenä oloon ja sopeutumiseen. Puuhaa hänelläkin riittää kaupungissa ja maalla. Minusta on kiinnostavaa kuulla muiden kokemuksia. Sitähän tällä blogillakin alunperin hain, mutta kovin vähän olen löytänyt kuvauksia eläkkeelle jäämisen ajatuksista, tunnoista ja prosesseista, enemmän on kuvia tekemisistä, käsitöistä ja kasveista.

Joillakin jatkuu luontaisesti aktiivinen osallistuminen, mutta minussa on noussut esiin maan hiljaisten pieneläjien elämäntapa. Nautin siitä ja se kuulemma näkyykin. Enhän minä koskaan ole mikään suureläjä ollutkaan. Fyysisen ja henkisen, käden ja mielen, luovan ja suorittavan puolen yhdistäminen nyt helpompaa kuin työssä ollessa. On hauskaa, että perheeni kannustavissa silmissä minusta on tullut melkein taiteilija!

Nauttia eläkkeestä

Niinhän sitä sanotaan, nauttia eläkkeestä ja monasti olenkin muistuttanut siitä itseäni ja kumppaniani. Että rahaa tulee tilille tekemättä mitään sen hyväksi, on se ihmeellistä.

Tapasin äskettäin ihmisen, jota vuosien päässä edessäpäin oleva eläkeaika ahdisti. Itse muistan vain väläyksen, hetken, jolloin tajusin, että eläkkeelle jääminen merkitsee sitä, että suurin osa elämästä on takanapäin. Ihme, että se ahdistava tunne meni niin nopeasti minulta ohi.
Ehkä siihen vaikutti jonkinasteinen kuoleman realiteetin hyväksyminen, jota äitivainaa toi aina esiin. Maalaiskylässä myös oltiin kaikenikäisten ihmisten hautajaisissa mukana, arkkukin aina auki pihassa kuusten keskellä. Kuolema oli osa elämää. Erik Ewalds on sanonut, että elämään oppii vasta, kun hyväksyy kuoleman sen osana. Jotenkin olen sitä työstänyt, niin ettei eläkkeelle jääminen sitä tuskaa esiin nostanut.
Eläkeahdistukseen vaikuttaa paljon myös se, kuinka tyytyväinen voi olla siihenastiseen elämäänsä ja saavutuksiinsa. Jos moni asia on kesken tai huonosti -talous, ihmissuhteet, ammatilliset tavoitteet - on vaikea asettua eläkkeelle. Kaikki joutuvat tekemään tilinpäätöstä työelämän päättyessä ja hyväksymään jonkinasteista keskeneräisyyttä ja pettymyksiä. Joku on tyytyväinen vaatimattomaan elämäntasoon ja suorituksiin, joillekin ei riitä mikään. Onni on sovinto ja sopusointu sen elämän kanssa, jolle ei enää voi mitään.
On tärkeätä myös antaa itselleen lupa jäädä eläkkeelle. "Näin kauan olin työssä, näin paljon oli opiskelua, näin paljon päiviä jolloin piti lähteä liikkeelle. Kyllä se riittää." Silti ihminen kelaa asioita, prosessi jatkuu, asioita nousee mieleen. Viime aikoina minulle ovat nouseet mieleen viimeisten kymmenen vuoden väsymykset - sitäkin ja sitäkin olisi pitänyt jaksaa. Se on onneksi enemmän toteamista kuin tuskailua.
Eläkeaikaan vaikuttaa tietysti paljon se, millä tavalla lähtö tapahtui, omasta aloitteesta vai toisten. Jälkimmäinen tekee elämän vaikeaksi ja vihan tunnot voivat hallita pitkään. Hyväksymisen ja anteeksiantamisen prosessi on oman mielenrauhan takia välttämätön. Ei kannata pilata loppuelämäänsä asioilla,joita ei voi enää muuttaa. Kukaan tuskin selviää elämästä ilman että kokisi tulleensa väärin kohdelluksi. Senkin voi hyväksyä.
Jotkut taas kaipaavat eläkkeelle vuosikausia etukäteen. Pitää kuitenkin elää sitä päivää mikä nyt on, koska vain se meillä on.
Eläkkeellä oloonkin pystyy rakentamaan stressiä - mitä kaikkea uutta nyt pitäisi saada aikaan, kuinka aktiivinen pitäisi olla. Viimeistään nyt on aika kysyä, mitä itse oikein haluaa ja sitten antaa itselleen lupa juuri siihen elämäntapaan.
Aina se ei tietenkään ole mahdollista. Omaishoitajaksi sitoutuminen ei ehkä ole monen haaveissa. Sekin voi kuitenkin antaa elämään mielekkyyttä. Useimmat ihmiset haluavat olla tarpeellisia. Mutta apua, vuorottelua, lepoa ja virkistystä pitäisi olla jokaisella. Minun ikäpolveni ei varmaan julkista hoivaa saa riittävästi, vaan meidän pitäisi hyväksyä yhteisöllinen, toisia auttava elämäntapa vanhuuden osana.
Etukäteen ei kannata surra sellaista, mistä ei ole varmuutta. Elämän ennustamattomuus on aina läsnä, mutta vanhetessa se korostuu. Tästä päivästä ja hetkestä, läsnä olevasta todellisuudesta nauttiminen on eläkeläisen tärkeätä elämäntaitoa.