Vanhusten maailmassa

Saattelin tätini intervallijaksolle pienkotiin, kun hän ei jaksanut olla kotona. Kävelystä on jäljellä ehkä viisi prosenttia, kun toinenkin jalka on kipeytynyt, se jonka varassa toista jalkaa on laahattu. Leikkaukseen pääsyä on turhaan odotettu syyskuusta asti. Tarkoitus oli myös oppia väljemmissä tiloissa pyörätuolin käyttöä.
"Päivää kaikille!" kajautti tätini hallissa istuskeleville ihmisille. Kukaan ei vastannut, paitsi hoitaja avuliaasti. Asukkaat istuivat aivan ilmeettöminä. Käytävällä kuljeskeli hyväjalkaisen, mutta hukassa olevan näköisiä naisia. Yksi tuli tädin huoneen ovelle. Ei hän ehtinyt istua tuolille,kun hänen piti mennä kotiin askareille.
Viikko palveli tätiäni hyvin, jalat saivat levätä ja hän oppi aika lailla pyörätuolin käyttöä. Sain myös hommatuksi matalaan pyörätuoliin korotuksia, jotta nouseminen siitä onnistuisi kotonakin. Mutta hän alkoi olla vähän sekavan oloinen siellä ja on vielä kotiin tultuaankin hämmentynyt. Ei ollut muista asukkaista puhekaveriksi.

Voi Luoja, kun ei tarvitsisi elää niin vanhaksi, että menettäisi mielensä ja persoonansa. Varsinkin tietoisuuden ja muistin katoaminen on kamalaa. Aivojen jumittuminen toistamaan yhtä asiaa on rasittavaa muille. Vanhusten hoitajia pitäisi arvostaa ja kannustaa paljon enemmän kuin mitä julkisuudessa tehdään, että he jaksaisivat hoitaa päivästä toiseen.
Jos dementoidun, toivon että taantuisin siihen aikaan, kun lapset olivat pieniä ja kotona, mutta ei niin että he olisivat minulta hukassa. Tämä siksi, että muistan liian vähän niistä ruuhkavuosista. Hullu ajatus tietysti.

Olin sattunut lainaamaan pinon Sisko Istanmäen vanhuuskirjoja. Nämä kaikki asiat loivat aikamatkan parikymmentä vuotta eteenpäin. Heikenneillä voimilla on kohdattava isoja kriisejä, kunnes kaikki laantuu pieneen ja yhä pienempään piiriin.
Jos muisti säilyy, kaikki entinenkin minusta jatkuu ja on olemassa sisäkkäin. Se on mielenkiintoista. Vuodepotilaanakin voi ehkä elää monia elämänvaiheita päänsä sisällä ja koota elämänsä palapeliä valmiiksi. Mutta todennäköisemmin hortoilen muistamattomana vanhainkodin käytävillä, jos elän vanhaksi.
Entistä enemmän ajattelen: nyt on hyvä aika elää, melkein elämän paras aika.