keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Vanhustenhuoltokeskustelua

On ilman muuta hyvä, että vanhustenhuollosta keskustellaan kriittisesti. Julkisen huomion voi odottaa vaikuttavan myönteisesti verrattuna siihen, ettei kukaan olisi kiinnostunut.
Mutta keskustelussa on myös minua ärsyttäviä puolia.

Ensinnä se yleispiirre, että kaikki tiedotusvälineet hokevat tässäkin asiassa peräkkäin samoja fraaseja, nyt ne ovat vaipat ja sitominen sekä ulkoilutus. Fraasien hokeminen sinänsä on ärsyttävää muissakin teemoissa. Mainituissa asioissa sinänsä voi olla työvoiman lisäyksellä tai omaisten panoksella korjattavia ongelmia, mutta tuntuu myös, ettei kommentoija tunne oikeita heikkoja, hauraita tai dementoituneita vanhuksia lainkaan. Hän sijoittaa itsensä sänkyyn tai pyörätuoliin sidotun paikalle. Monelle vanhukselle sitominen on välttämätön turvatoimi, ettei hän kaatuisi ja särkisi hauraita luitaan. Laitoksiin mahtuneet vanhukset ovat todella iäkkäitä, hauraita tai muistisairaita, eivät pirteitä seitsemänkymppisiä osallistujia, vaikka mitä tehtäisiin!
Kun pidätyskyky on mennyt, vaatteet kastuvat vaikka kaksi hoitajaa päivystäisi vieressä eli vaippaa on pidettävä.

Toiseksi se, että viime päiviin asti julkisuudessa on puhuttu vain laitoshoidosta, se on synonyymi vanhustenhuollolle. Valtaosa vanhuksista asuu kuitenkin kotonaan.

Kolmanneksi, kotihoidon ongelmista ja kotona asumisen laadusta ei puhuta mitään. Nyt tuli kyllä uutinen siitä ettei Helsinki ole pystynyt toimittamaan aterioita kaikille tilanneille vanhuksille useampaan päivään.
Tosiasia on, että kotihoidossa moni todella iäkäs tai sairas on erittäin turvattomassa tilassa, yksinäinen, avuton, kaatumisen, tulipalon ym riskissä (joka liittyy myös naapurustoon), heikosti syövä, liikuntakyvyttömänä ei ole ehkä päässyt ulos vuosiin, pidätyskyvyn heikentyessä vaatteensa kasteleva, ei ehkä pysty seisomaan niin hyvin, että saisi vaippansa nostetuksi itse ylös jne. Kotipalveluhenkilöstö voi olla ainoa auttaja, mutta heillä on vain vähän aikaa yhteen paikkaan.

Neljänneksi, omaisten vastuusta ei ole puhuttu. Nyt tuli oikein tutkittua tietoa, että vanhukset kaipaavat omaisiaan, että keskimäärin kerran kuussa omainen muistaa sukunsa tai perheensä vanhaa jäsentä. On niitä, jotka käyvät usein tai ovat sitoneet koko elämänsä, aikansa ja voimansa omaishoitoon, mutta myös sellaisia, jotka eivät käy koskaan tai kerran vuodessa, joulun alla. He oletettavasti ahdistuvat vanhusten näkemisestä ja arvostelevat laitosta tai kotipalvelua.

Ei hoitaja, vieras ihminen, pysty korvaamaan läheisen omaisen tai ystävän käyntiä. Yhteinen historia ja muistot virittävät muistia, ihmisen arvo ja persoonan integriteetti vahvistuvat, kun muistetaan kuka hän on ollut nuorempana. Läheinen ihminen tarkoittaa sitä, että hän on korvaamaton siten, ettei kukaan muu voi olla sillä paikalla ihmisen mielessä. Uskon, että suuri osa laitosten tai piilossa kodin seinien sisällä olevien vanhusten masennuksesta, muistinmenetyksestä, apatiasta, ilmeettömyydestä, hymyn häviämisestä johtuu hylätyksi tulemisesta. Ei siis viranomaisten, vaan omien omaisten hylkäämisestä.

Miksi se laitoshoito on niin kauhea peikko? Suunnitelma, että vain 3 % otetaan ympärivuorokautiseen hoivaan, on minusta kauhistuttava. Muidenko on vain pärjättävä yksin, vaikka kaikki selviytymistaidot ovat rapistuneet!Olisi julmaa, että että heikoksi mennyt tätini jäisi ulkopuolelle kiintiön takia. Se merkitsisi avuttoman ihmisen heitteillejättöä, vaikka kotipalvelusta käytäisiinkin kolme kertaa päivässä. Voihan laitos olla turvallinen, viihtyisä, saa olla ihmisten joukossa, perustoiminnot on turvattu säännöllisesti, vaikka paikalle ei aina ehdittäisi heti kellon soidessa. Eivät ne tosivanhat ja heikot näytä nuorilta ja pirteiltä missään muuallakaan.
Mikä todellinen ero kunnallisella laitoshoidolla on tehostettuun palveluasumiseen, jolla nyt pitää kiertää normeja? Miltä tuntuu se, että hyvän yön sanomisen saa, jos sen palvelun ostaa!

Pitäisi siis puhua myös kotona olemisen laadusta ja yksilöllisistä tilanteista. On hyvägeenisiä ihmisiä, jotka ovat omatoimisia yli 90-vuotiaiksi, mutta valtaosalla toiminnot heikkenevät, kun 85 vuotta lähestyy. Elämisen laatukysymys koskee myös omaishoitajia. Mikä on heidän elämänsä taso täysin sidottuina kotiin, usein vaikeasti käyttäytyvän omaisen kanssa elämiseen, vailla mahdollisuutta liikkua, olla lastenlasten kanssa ja harrastaa?

Myös hoitajien työtä pitäisi arvostaa eikä vain arvostella. Ei tarvitse kauan olla vanhustenpaikan käytävillä, kun tajuaa, kuinka paljon kärsivällisyyttä, lempeyttä, määrätietoisuutta, ammattitaitoa ja eettistä varustautumista oman ärtymyksen hallintaan tarvitaan, että sitä työtä jaksaa tehdä. Kaikille se työ ei todellakaan sovi. Ilman muuttunutta yleisöasennetta emme saa nuoria innostumaan vanhustyöhön.

Omaisten roolia pitäisi korostaa. Nythän asenne on se, että vanhukset ovat vain yhteiskunnan vastuulla. Se on todellista arvostuksen ja kunnioituksen puutetta! Meidän pitää voittaa vanhuuden kammomme ja pitää omaisiamme sukumme ja perheemme jäseninä loppuun asti, siten kuin toivomme meitäkin aikanaan pidettävän. Kaikki eivät voi ryhtyä omaishoitajiksi, mutta on paljon välimuotoja:"asiainhoitaja", mikä on hyvin tärkeä rooli yhteistyön ja apujen hankkimisessa, joissakin sovituissa asioissa auttaja päivittäin tai viikottain, ahkera vierailija, muistojen ja persoonan kannattelija. Yhteistyö ja roolit voidaan sopia joustavasti kotipalvelun kanssa.

Voi olla, että täällä maaseudulla vanhustenhuolto sujuu inhimillisemmin ja kunnioittavammin kuin isoissa kaupungeissa. Ihmiset tunnetaan, heillä on historia paikkakunnalla, hoitohenkilöstökin saattaa tuntea vanhuksen tai hänen omaisensa, ollaan samasta kylästä, on tuttavia jotka tulevat katsomaan, on voitu käydä ystäväkoulutuksia ja ottaa tuttu vanhus ystäväksi virallisesti tai epävirallisesti, naapurit seuraavat tilannetta ja voivat tuoda postin tai jopa pestä pyykin jne. Minulla on kokemus kahden vanhuksen saamasta tuesta ja se on ollut aivan inhimillinen ja hyvä kokemus.
Espoossa bussipysäkillä noin seitsemänkymppinen nainen sanoi minulle: Jos minulta menee taju, se johtuu sydämestä, olen menossa lääkäriin. Kerran tässä samassa paikassa menin tajuttomaksi, mutta kukaan ei pysähtynyt. Silloin päätin, että tänne en jää.

Pieni eläkekirja

Vielä tuleekin yksi päivitys tähän blogiin, jonka lopettelin vuosi sitten. Blogikirjoittelun sivutuloksena syntyi pieni kirjanen, jonka ...