Minäkuva valinkauhassa

Olen mukana värien ja kuvien voimavarakurssilla. Siellä keskustellaan omaan itseen liittyvistä teemoista ja lopuksi maalataan tunnelmia. Tämä lienee nostanut minussa esiin moninaisia olotiloja ja unettomuutta. Moneen kertaan läpi käydyt asiat kääntävät kylkiään.

Viimeksi nousi esiin selvää surua siitä, että tulin työpaikassani loppuvuosina hylätyksi. Tapahtumien aiheuttama viha on haihtunut, suru nousee pintaan vasta kolmen vuoden jälkeen. Niin kävi, tulin hylätyksi. Syitä olen kelannut monella tasolla. Ainakin tietty ryhmä sulki minut pois.  En ollut kaikesta samaa mieltä ja yruitin sovitella. Joka tapauksessa tunnen jotenkin epäonnistuneeni ainakin loppumetreillä. En ollut niin hyvä ja tarpeellinen kuin joskus nuorempana luulin.

Muutkin epäonnistumiset nousevat mieleen, luetteloin niitä. On onnistumisiakin, muistan kyllä. Ei auta kuin hyväksyä tämä kaikki taas uudelleen. Olen aika kapea-alainen, käytännöstä orientoituva, en teoreetikko. Se on minua ja minun elämääni. Olen tämän jo moneen kertaan kuitannut ja ollut tyytyväinen, että pääsin työuralla vanhuuseläkkeelle asti.

Tärkeintä on tämä hetki, mitä nyt teen. Henkinen laiskuuteni on alkanut vaivata uudelleen. Miksi säästän päätäni? Sudokuun asti voin sitä vaivata. Kai olen kokenut henkisen työn puolella lopulta niin vähän onnistumista, että olen tehnyt siihen pesäeron, vältän kaikkea vanhaan työrooliini viittaavaa. Väsymys tuli velvollisuudesta, jonka toteuttamisessa olen kyllä ollut vahva. Itseluottamus sai elämän aikana kolhuja. Poikkeuksena oli viimeinen puoli vuotta. Sain uudelta esimieheltä niin kannustavaa palautetta, että en ole koskaan kokenut. Tunsin sen voiman. Mutta se oli irrallinen ja lyhyeksi jäänyt ilmiö.

Käsillä tekeminen on mukavaa ja maalaaminen on alkanut oikein innostaa, olen kursseilla oppinut jotain. Kirjoittaminen kiinnostaisi, mutta en ole kokenut siinä mitään onnistumisia, pettymyksiä kyllä. Tai olihan se työpaikan kustantama kirja kyllä aikanaan aika toimiva. En kyllä ole koskaan mennyt edes kirjoittajakursseille, en siis ole kehittänyt itseäni.

Nyt kai on korkea aika ajatella, että teen itselleni, vertaan itseeni, jatkan vapaudesta nauttimista. Hoivatehtävät ovat asia erikseen.
Moneen kertaan pitää näköjään asioita itselleen selvittää. Vuodet eivät itsessään tyhjennä tai muuta asioita. Minusta kannattaa kelata asioita, koska "totuus on tekevä teidät vapaiksi". Täysi totuus ei siis ole vielä hallussani.
Tulossa oleva eläkeläisten tapaaminenkin taitaa nostaa asioita pintaan.

Sain hetken

Joskus tulee sellainen hetki, että aika pysähtyy ja piirtyy muistiin. Tänä aamuna istuin hyvässä tuolissani, yksin kotona, aamun musiikki radiossa, ulkona valostuva talvipäivä, aamukahvi juotuna, pieni kotimme lämpimänä ympärillä. Viereisen virastotalon naiset ajavat parkkipaikalle kahdeksaksi, minä katselen sitä kahvikupin takaa pyjamassani. Työhön mennessäni kävelin aina yhden asunnon ohi, jonka valaistusta ikkunasta näkyi mies aamulehtiään lukemassa. Nyt se aika on minulla!
Tuli hyvä olo, ilo siitä että olen saanut kokea eläkepäiviä, stressitöntä ja tervettä olotilaa. Nyt niitä on jo kolme vuotta. Vaikka muutosta tulisi piankin, olen saanut nämä vuodet ja tämän hetken.
Hyvänä viipyy mielessä myös eilisiltainen elävän mallin piirustuskurssi. Ohjaaja oli napakka ja opin mielestäni jotain, työstä ei tullut ihan huono. Katselen kotona eilistä ja aikaisempia maalaustöitä ja korjailen niitä ajan mittaan. Tänään on maalausterapeuttinen kurssi, sen odotus tuo myös hyvää mieltä.
Kurssin jälkeen lähden vävyn kyydissä toiseen kaupunkiin ja saan taas olla lastenlasten kanssa. Mies on jo vierailuasunnossamme työasioissaan. Mukanani on pikkutytön pyytämä kaulahuivi. Toivottua pom-pom -lankaa ei löytynyt enää mistään. Tein huivin silkkisenä kiiltelevästä Funny-pörrölangasta läpivetomallilla. Toivon että hän pitää siitä. Minusta on siis tullut käsillä tekijä.
Kotona on jotenkin enemmän tilaa tai aikaa, kun mies on poissa. Minussa tulee silloin tilaa vaikka kirjoittamiselle. Se on vähän kumma, ei hän mitenkään tilaa ottava ole, minusta itsestäni johtuu, että en täytä tai käytä omaa tilaani silloin. Hän on ehkä niin luova, tuottelias ja lahjakas omissa puuhissaan, että se täyttää minunkin kapean mieleni.
Kohta lähden taas tätiä katsomaan. Eilen hän jäi niin tyytyväisenä uinumaan syötettynä, pestynä, voideltuna ja peiteltynä, oma villahuopa päällimmäisenä leukaan asti. Hänen maailmansa on nyt rajoittunut hoivaosaston sänkyyn. Mietin usein, mitä ne kaikki vanhukset vuoteissaan ajattelevat. Tätini vastaa aina, ettei hän ajattele mitään. Joskus viereisen sängyn jatkuvasti nukkuva mummeli on kuitenkin valveilla ja puhuu itsekseen. "Tulikohan nyt liian sakeaa", erotin kerran. Tuli hyvä mieli, hän puuhaa omassa keittiössään!
Kumma että minulle tulee mieleen tämä blogikirjoitus vain silloin, kun minulla on hyvä olo. Päiväkirjoihin taas on vuodatettu harmin, masennuksen ja pettymyksen tunteet. Pitää varmaan joskus hävittää niitä.