Tyhjäkäyntiä

Yli kolme vuotta olen ollut eläkkeellä ja nyt on ensimmäisen kerran tullut tyhjäkäynnin tuntoja. Mitä oikein tekisin, kysyy mieli, sellaista mikä kiinnostaisi. Ikkunoiden pesu ruutujen välistä, kylpyhuoneen lattian peruskuuraus, vintin siivous - eipä huvita. Käsitöitä tein koko syksyn, mutta nyt ei ole senkään aika. Yhteydet ystäviin ovat harvanlaisia.
Teen kyllä enimmäkseen samoja asioita kuin tähänkin asti, mutta jokin tilan muutos on ilmennyt. Onhan tässä ohjelmaa, kursseja, pieniä matkoja, perhejuhlaa, lastenlapsia, miehen läsnäolo, mutta jotain puuttuu.
Ennen kaikkea sävytti tulevaisuus ja valmistautuminen uusiin tehtäviin.Onhan se tuleva läsnä tietysti nytkin, esim. kuntoilun tavoitteena ettei pian joutuisi toisten hoidettavaksi.
Siis pakoa odottavasta tulevaisuudesta.Siinä se sävyero.
Taitaa olla, että se tätini auttaminen on auttanut minua välttämään tarpeettomuuden tuntoa. Sehän oli viime syksyyn asti aivan puolipäivätyöhön verrattavaa puuhaa. Nytkin käyn lähes päivittäin, mutta hän pärjää siellä ilman minuakin.
Mitään suurta lisää en silti kaipaa. Kun on enemmän ohjelmaa, on jonain päivänä sitten väsynyt.
Alan ymmärtää, miksi moni tarttuu lasiin aikansa kuluksi.Vaatii suurta sisältä nousevaa tasapainoa elellä mielekästä elämää, jos on tarpeeton, yksinäinen, sairas tai rahaton.
Nyt pitää varoa, etten ala esim. vaihtaa asuntoa saadakseni puuhaa!Pitää rauhoittua, rentoutua,nauttia tästä päivästä,kevään ja valon lahjasta. Minullahan on itseni ja yhteiskunnan antama lupa olla vapaalla pitkän työelämän jälkeen!

Helpottava tapaaminen

Tapasimme Lapin rajoilla tutussa kurssikeskuksessa, kuusi entistä työyhteisöni eläkeläistä. Oli mukava ajatus matkustaa paikkaan, johon liittyy paljon hienoja, joskin osin paineisiakin muistoja.Olemme kaikki olleet eläkkeellä muutaman vuoden tai vähemmän.
Kolme paikallisinta jäsentä huolehtivat ruuista.Saimme herkutella Lapin itsetehdyillä tuotteilla ja nauttia vieraanvaraisuudesta.
Ensimmäisenä iltana istuttiin saunan jälkeen takkatulen ääressä ja kerrottiin kuulumisia, mitä kullekin on tapahtunut. Toisena aamuna käytiin läpi ikävimmät ja mieltä edelleen vaivanneet työ-ja eläkkeellejäämiskokemukset.Kuuntelimme toisiamme, jaoimme tuntoja. Vain yksi meistä oli voinut jäädä eläkkeelle aivan oman suunnitelmansa mukaan. Se on jättänyt koko työelämää ja itsetuntoa leimaavan tahran mieleen. Kyllä on työelämässä kehittämistä, jos nostettava eläkeikä aiotaan kunnialla saavuttaa tulevasuudessa.
Iltapäivän kirkastuessa kuljimme laavulle, joimme nokipannukahvit ja iloitsimme vaaramaisemista.Palattuamme kerroimme iloisimmat ja kannustavimmat muistot toisillemme. Kerroimme samalla toisillemme mitä hienoa toisistamme muistamme. Ydintehtävässä onnistuminen oli kannustavinta. Osalle oli jäänyt niistä elinikäisiä ihmissuhteita. Työtoverien tai esimiesten huomaavaisuus oli myös jäänyt lämmittämään mieltä.
Vielä jaoimme eläkeohjeita toisillemme: Katkeruutta emme haudo, haemme iloa, lähdemme liikkeelle, vaalimme mielekästä tekemistä, iloitsemme siitä terveydestä mitä meillä on, elämme tätä päivää.
Minäkin sain kuulla yllättävää palautetta siitä, mitä olen joillekin merkinnyt ja se ilahdutti sydäntä.
Viimeisenä päivänä koimme kaikki erityistä helpotuksen tunnetta. Olimme tulleet kuulluiksi ja nähdyiksi. Moni sanoi, että oli helppo puhua, kun toiset tiesivät mistä oikein puhuttiin ja olivat osallisiakin samoihin tuntoihin. Eläkeläisyys toi myös puhumisen vapautta.
Me olemme nyt työpaikkamme historiaa ja moni asia siellä on muuttunut. Kaikesta emme halua enää tietääkään, mutta tuttujen ihmisten kuulumiset kiinnostavat.
Me muistamme samoja aikoja ja asioita. Aikanaan teimme parhaamme. Totesimme, että paljon enemmän oli sittenkin hyviä asioita, omaa kasvua ja oppimista, vaikeuksista selviämisen antamaa voimaa, yhteistä ponnistusta ja jakamista.
Tämä pieni piirimme oli meille rikastavan yhteisön kokemus Pekka Himasen sanoin.

Taitamattoman tuhinaa

Olen tässä työelämän jälkeen joutunut huomaamaan, että en osaa tehdä mitään oikein hyvin, monia asioita toki kotitarpeiksi. Eläkkeelle jäädessäni päätin, että en ohjelmoi itseäni enkä pakota mihinkään, vaan katson mitä minusta nousee, mitä oikein haluan. Sitä seuratakseni aloin blogin kirjoittamisenkin.
Nyt totean siis, etten osaa tosiaankaan mitään hyvin. En osaa laittaa hienoja illallisia, kuten yksi ystäväni,en tehdä upeita käsitöitä kuten lapsuudenystäväni, en uida kahta kilometriä vauhdilla kuten toinen ystävä. En osaa remonttihommia kuin aivan alkeellisesti. En ole sosiaalinen enkä aina vieraanvarainen kuten tätini, en hauska seuraihminen, en kiinnostava kotiinsa linnoittautunut originelli kuten kouluaikainen ystäväni.
Pääsiäisen ihanien musiikkiohjelmien aikana huomaan, kuinka moni osaa laulaa ja soittaa korkeatasoisesti, minä en ollenkaan. Kuuntelen paljon klassista musiikkia, mutta kuulomuistia minulla ei ole juuri lainkaan, joten tunnistan vain aivan erityislaatuiset teokset kuten Maurice Ravelin Boleron tai Griegin Aamutunnelmia, en siis ole musiikin asiantuntijakaan.Miljardit ihmiset ajavat autoa suurkaupunkien ruuhkissa, minä hädin tuskin kotikulmilla, sekin opeteltuna vasta eläkkeellä. Lukunopeuteni on kyllä hyvä, mutta usein luen niin erittelemättä ahmien, että en muista lukemaani. Kirjoittamista arvostaisin, mutta en ole opetellut kaunokirjallista kirjoittamista, asiatekstiä ehkä jonkin verran, koska olen kirjoittanut kaksi kirjaa ammatissani.Mieheni on kuitenkin huippukirjoittaja.

En edes kaivannut tällaisia taitoja, kun opiskelu ja työ täyttivät mieleni, pärjäsinkin ja sitouduin liiankin paljon työpaikkoihini.Ihailin vain toisten käden tai mielen taitoja. Itsetuntoni oli ammatillisesti aivan hyvä, vaikka kovin rajallisiksi nekin taidot ovat nyt osoittautuneet.

Ja nyt vasta olen huomannut, kuinka tylsä ja taitamaton ihminen oikeasti olen! Eihän meillä lapsina syrjäkylässä mitään harrastuspiirejä ollut.Uimaopetuksenkin antoivat isommat tytöt.Olen valmis maksamaan lastenlasteni harrastuspiirien maksut, jos he jotakin innostuvat opettelemaan.

Onko minulla nyt jäljellä muuta kuin äitini vahva toivomus: Ei tarvitse olla etevä, kun vain olisit kiltti! Isä sanoi murroiän kamppailujeni aikana: Älä koskaan mene ammattiin, jossa pitäisi olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kumpaakin toivetta uhmasin vuosikymmenet, mutta ne ovat vaikuttaneet mieleni pohjalla.Olen itse(kin) rakentanut pääni päälle lasikattoa. Mieheni äiti taas oli vakuuttunut, että tästä pojasta tulisi jotain suurta. Mitähän kaikkea minä olen sanonut lapsilleni??

On minulla hiukan taipumuksia piirtämiseen ja väritkin löysin viime talvena.Nöyrästi siis harrastelen niitä kansalaisopistossa ja koetan kehittyä, vaikka alkutekijöissä olenkin. Olisi pitänyt nuorempana varata aikaa omaan harrastukseen, mutta turha sitä on nyt surra, menen vain metalligrafiikan kurssille seuraavaksi. Tämä siksi, että on mukava oppia jotain ja joskus tuntea vähän onnistuvansakin. Pitää nyt etsiä joitain lohtulauseita.Olen kirjoittanut perheemme ja sukujemme tarinan, kirjoitan jatkuvasti lastenlasten päiväkirjaa sekä omaa päiväkirjaani. Nyt kokoan sukutarinaa täydentävää valokuvakokoelmaa. Ehkä ne kiinnostavat lapsenlapsia tai heidän lapsiaan joskus.

Täällä Torpalla saan olla vain olemassa,jatkaa äitini suvun elämää vanhassa talossa. Se on armollista. Joutsenet töryyttelivät juuri yli peltoaukean. Koetetaan pärjätä näillä eväillä!