Oi aikoja

Nyt on yöttömän yön ja röyhyävän koiranputkipellon sekä lupiinin aika, ruusun aika on täällä alkamassa ja liljojen.Syreenin aika on kuihtumassa pois ja tuoksu muuttuu pahaksi niinkuin kaikessa lahoavassa. Metsät ovat suopursujen peitossa melkein kuin Espoon metsät keväällä valkovuokkojen. Muistin, että olin kauan halunnut saada suopursutaulun. Hain kimpun pursuja, tutkin niitä ja tein kaksi taulua, toisen pehmeillä pastelleilla, toisen sekatekniikalla.Tänä vuonna oli mahtava pihlajankukan aika, en ollut huomannutkaan että tällä kylällä on pihlajia kaikissa pihoissa.Vuorenkilpi kukki hienosti.Tuomen aika meni myös ja kultaisen voikukkapellon aika.Narsissien ja tulppaanin ajoista on jo aika jättänyt.Pian on ahomansikan aika, kukkia on paljon. Kun aamulla avaa ikkunan, kukkuu käki, on vielä se aika ja koivuvastojen aika. Kun voi pitää ikkunoita auki,on kesä.Kesä on vahva aamukahvin kanssa tuvan portailla auringossa.
Näin jatkuu, kukilla ja pensailla ja puilla, linnuilla, valolla, pimeydellä on aikansa.
Elokuun kultaiset viljapellot, ilta-auringon laskevassa valossa lainehtivat ja sitten sadosta korjatut jäivät mieleen, kun työaikana palailtiin pääkaupunkiseudulle sunnuntai-iltaisin. Niitä voi jo odottaa. Ja sitä että tähdet alkavat näkyä.Syksyn vaahterat hehkuivat punaisina työpaikkani ympärillä. Istutin tännekin kaksi vaahteraa, entisestä pihasta tuotuja taimia.

Rikas ajoista on Suomen luonto ja nyt sen vaihteluja on aikaa seurata,eläytyä niihin. Mielelläni vielä monia, monia vuodenkiertoja katselisin.Ne toistuvat, uusiutuvat,toisin kuin ihmisen vaiheet.Jatkuvat sittenkin, kun yhden katsojan silmät sammuvat.

Pilvibongarin hoitotahto

Viime sunnuntaina lähdin täältä pikkumummolasta kuin koko kesäksi ja nyt torstai-iltana istun täällä taas. Lastenhoitoapua tarvitaan, kun pienyrittäjätyttärelle on kertynyt runsaasti töitä.Johan minä toivuinkin edellisestä jaksosta, kun nukuin kaksi yötä hyvin.Tulin mielelläni.
Nuo pilvet, ne ovat kaikkialla seuranani. Katselin niitä tältä viidennen kerroksen parvekkeelta viime käynnilläni hartaasti, seurasin kauan tuota taivaan muuttuvaa taideteosta. Katson kuinka maalaisin tuon kohdan, mietin alkaisinko yrittää vain taivaan kuvaamista.
Nyt on kaukaisten mäkien sinisen profiilin yllä kullanpunertava reunus, sitten tummanharmaalla pohjalla hohtaa vaaleanharmaa vuoristoinen pilvikuvio, yläpuolella harmaanvalkoista kumpua ja sitten kultainen aukko, kuin portti maahan pilvien takana. Ylöspäin pilvet vähenevät, haihtuvat silmissä ja siniset taustat suurenevat. Kuvio elää, värit sammuvat vastapäisen auringon painuessa.Pitäisi varmaan hankkia kirja, josta oppisi erilaisten pilvien nimet.
Lapsena katselin pikkusiskoni kanssa usein pilviä, löysimme vuoria, linnoja, laivoja, kultareunaisia taivaan maita. Ne olivat viisikymmenluvun maalaislapsen elokuvat, alati vaihtuvat kuvat.

Hoitotahtoni on, että jos joudun vuodepotilaaksi, minut asetetaan niin, että näen ikkunasta edessäni taivaan ja pilvet ja mielellään vielä puiden latvat.Tätinikin piristyi, kun pääsi ikkunapaikalle.

Kirkkaus

Minulla on jo kuudeskymmenes viides kesä, mutta silti tämä ihana valo ilahduttaa sydämen pohjia myöten. Jotenkin täällä Torpalla on kirkkaampi valo kuin muualla, melkein kuin Tornionjokilaaksossa toukokuussa. Nyt on ollut monta aurinkoista päivää peräkkäin.Tänä aamunakin taivas on pilvettömän sininen.
Parasta kesää on istua varhain aamuauringon kirkkaudessa lämpimillä puuportailla kahvikuppi kädessä ja tervehtiä pihan pääskysiä.Syreenit alkavat avautua ja tuoksua portaiden molemmin puolin, käki kukahtelee.Illalla saunan jälkeen katselin, kun navetan taakse laskeva aurinko siveli valoa vastapäisiin puihin, erityisesti isoon kuuseen. Se on kaksoiskuusi. Enoni ja naapurin Jussi ovat kuulemma kymmenvuotiaina kietoneet kaksi kuusentainta yhteen.Siitä on kulunut 75 vuotta.
Mieheni ihastelee kesäyön valoa, ei malttaisi mennä nukkumaan.
Pohjoispuolen avovintin ikkunasta näkyy myös pohjoissuunnan valo. Sinne olen vienyt nyt kaikki maalaustarvikkeeni. Pesin mattoja ja ne kuivuvat auringossa ja tuulessa, niihin tulee puhdas tuoksu.
Tämän vaiheen hienoutta on se, että on aikaa nauttia hetkestä. Tulevasta kun ei tiedä, ei säätiloista eikä elämän käänteistä, on vain tämä kirkas hetki.

Hauras mieli

Tätini mielenmaisemat hoivaosastolla ovat nyt jatkuvassa muutostilassa. Hän piristyi huomattavasti, kun hänet siirrettiin ikkunapaikalle paikan vapautuessa, kuten olin toivonut. Hän näkee taivaan, männynlatvat tuulessa ja kevään vihertymisen. Ikkunalaudalle sopii kukkia ja valokuvia niin, että hän näkee ne paikaltaan. Ihmettelenkin mielessäni, miksi hoivaosaston seinät eivät ole täynnä värikkäitä kuvia, kun siirto ovensuupaikalta vessan oven edestä ikkunanäkymiin teki niin elähdyttävän vaikutuksen vanhukseen.

Sitten eräänä aamuyönä tuli rytmihäiriöitä ja arvelun mukaan myös aivotukoksia. Hän siirtyikin vuosikymmenten taakse, nuoren aikuisen vaiheeseen. "Nyt tuli pesäero", hän sanoi tullessani, "ja äiti on lähtenyt jonnekin". "Jakakaa vaan, tämä talo", hän oudolla äänensävyllä jatkoi. Lapsuudenystävä oli tuonut hänet tänne täysihoitolaan, kun hänellä ei ollut enää menemistä kotiin. (Kotitalo siirtyi minun isäni ja perheemme omistukseen kuusikymmenluvulla mummon kuoleman jälkeen). Kaikki hänen sisäruksensakin olivat nyt elossa. Tuntui, että oli olemassa kotipaikkaan liittyvä trauma, joka nyt nousi pintaan.Mitään lisäselvyyttä siitä en kuitenkaan saanut, vaikka koetin tarkennella.

Arvelin, että olen johdattanut hänet lapsuusaikaan, kun olin vienyt hänen katseltavakseen kotimökin seinällä olleen taulun.Omaa kotiaan hän ei nyt muistanut lainkaan. En hennonut kertoa omaisten kuolemista, ei olisi pitänytkään.
Toin sitten hänen omasta kodistaan kaksi muuta taulua entisen tilalle sekä ottamiani valokuvia hänen omasta asunnostaan. Varoen näytin niitä joskus. Ensin ainoa missä oli jotain tuttua olivat keittiön verhot.
Vähitellen tilanne parani ja hän oli taas hyvinkin selkeä, muisti kotinsa ja läheisten kuolemat. Hänen äitinsä ja sisarensa kuolivat kumpikin tädin luona lyhyen sairausajan jälkeen, kun hän talutti heitä vessasta sänkyyn.Sitä hän aina ennen puhui toivomuskuolemana itselleenkin.

Entistä seurallista luonnetta on jäljellä. Olen laskenut, että yli kaksikymmentä ihmistä käy häntä katsomassa, vaikka kovin moni ystävä on jo kuollut.Erityisen ilon tuotti, kun hänen esimiehensä 25 vuoden takaa tuli häntä katsomaan. Hän oli kirjoittanut vierasvihkoon, että hymy on edelleen herkässä ja että muisteltiin menneitä aikoja. Se selvästi eheytti tädin muistikuvaa omasta elämästä. Hoitajat sanovat niin pitävänsä tädistäni, kun hän on niin elämänhaluinen.

Muutama päivä sitten keskustelimme jotain hänen asunnostaan, kun hän tuntui sen nyt hyvin muistavan ja kysyikin siitä jotain. Kerroin, että naapuri lupasi leikata ruohot hänen pihastaan ja hän mainitsi jotain sen korvaamisestakin. Kysyin sitten ensimmäisen kerran, haluaisiko hän mennä joskus kotiin käymään. "En minä, se on niin vaivalloistakin", hän vastasi.

Mutta seuraavana päivänä hän oli aivan menossa kotiin, oli unohtanut ettei pysty kävelemään eikä edes istumaan pyörätuolissa. Kengät pitäisi hakea ja sängyn laidat laskea, Kuopion kokoukseen lähteä. Anna-sisko odottaa kotona.

En tiedä,kuinka suuri osuus minun ohjailullani hänen hauraaseen mieleensä on. Tuntuu, että pienetkin virikkeet ovat siinä hiljaisuudessa suuria.Haurastuvissa aivoissa on muistijälkiä monesta ajasta, mutta kokonaiselämäkerrallinen muistaminen on hajonnut, se tulee esiin vain hetkittäin. Kuva, kysymys (kuten lapsuudenystävän kysymys: koska pääset kotiin sieltä sairaalasta),jokin kommentti saattavat sysätä toiseen aikaan.

Mutta mikä on vaihtoehto - valkoinen seinä ja hiljaisuus? Naapuripetin Maijaa ei kukaan käy katsomassa. Hänen puheissaan vilistävät lukuisat ihmiset ja tilaisuudet, on menoja häihin ja ristiäisiin.

Ja toki on kysymys verenkiertohäiriöiden, epilepsian ja tukosten vahingoittamista aivoista, joissa edelleen tapahtuu hapertumista.Tänään, kun kävin kävin katsomassa, hän kysyi: sano nyt ihan selvä mielipide, pitäisikö minun pärjätä vielä kotona? Tästä päästiin ainakin sillä hetkellä levolliseen lopputulokseen.Onkin ollut helppoa, kun hän ei ole tuskaillut kotiinpääsyä kuten niin moni laitosvanhus. Silti on vaikea uskoa, ettei hän kaipaisi viihtyisään, hyvinhoidettuun kotiinsa, joka oli monille muillekin avoin kuin koti. Jonnekin se asia on säilötty.
Minkähänlainen lie minun vanhuuteni?