maanantai 29. marraskuuta 2010

Tyhjä koti

Avaan oven, sytyttelen valoja. Tuttu takki naulakossa, villasukat laatikossa.
Kaikki on paikoillaan, huonekalut, astiat kaapeissa, valokuvat hyllyssä, taulut seinillä, vaatteet komerossa, alusvaatteet laatikossa, kylpyhuoneessa saippua ja pesuaineet.On lämmintä ja puhdasta. Voisi panna kahvinkeittimen päälle ja asettua asumaan. Kuuluu toimelias, mistään tietämätön raksutus; keittiönkello, herätyskello. Muuten on täysin hiljaista.
Olohuoneessa melkein narahtaa tuoli, melkein vierii lankakerä, melkein kuuluu iloinen ääni: Jaha, sieltä tultiin.
On vaikea tajuta, että se aika ei koskaan palaa, tämän kodin yli neljänkymmenen vuoden elämä, kodin joka oli avoin kuin koti monelle, lepopaikka elämän keskellä.Kyläilyt, diakoniaseurat,sukankutimet,yöpuulle menot,aamukahvit,lauantaisaunat. Se on nyt näin, sanoisi täti. Se on nyt näin, koetan sanoa itselleni.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Tädin muistolle

22.11. klo 21.40

Hetkenä iltayön tummenevan
tuli luoksesi enkeli taivahan.
Hän irrotti tuskaisat kahleet maan,
vei taivaskotiin, valoon kirkastuvaan.
Ovat kaivatut rakkaat vastassa tiellä,
soi ylistysvirret ihanat siellä.

20.11. vietettiin viimeistä syntymäpäivää. Tuli ystäviä, oli kahvin tuoksua, annoin hänellekin makua suuhun, laulettiin lempivirsiä. Tädin silmästä valui kyynel, toinenkin. Ystävä pyyhkäisi poskea. Kyllä hän kuuli, kyllä hän tajusi.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Rakas sitkeä sissi

Tätini hengittää edelleen, vaikka monta kertaa on luultu, että lähtö on käsillä. Yhtenä yönä soitettiin, että hengitys katkeilee, tulisinko. Aamuun asti istuin ja laskin hengitystä: seitsemän hengenvetoa, tauko. Pulssi oli niin nopea, ettei sitä pystynyt laskemaan, suoni tykytti kaulalla. Aamupuolella hengitys rauhoittui. Tästä on jo neljä päivää. Kuume on noussut ja laskenut. Joinakin päivinä hän on saanut juoduksi vähän energiajuomaa ja vettä, joskus hän on tukehtumaisillaan nielaisun jälkeen ja pitää imeä kaikki pois nielusta. Kuinka ihminen voi elää viikon melkein ilman nestettä?
Tänään tuntuu, että limaneritys on vähentynyt ja hän saa juoduksi, otti itse kiinni mukiinkin. Jogurttiakin oli syötetty.Hän on vastannutkin jotain, joo, on.
Suuri osa ongelmaa on jonkinlainen aivotukos, joka viime viikolla oli tapahtunut, silloin kun huono käänne tuli. Sitä ei heti huomattu. Se on tehnyt oikean käden hervottomaksi, vienyt puhekyvyn ja aluksi varmaan nielemisen. Hän kurkotteli vasenta kättään ylitseen. Tajusin, että hän hakee toista kättään. Laitoin oikean käden vatsalle ja vasemman sen päälle ja hän tunnusteli kättä. Koetin sanoa siitä jotain, että se käsi on mennyt tunnottomaksi.
Kun kävelen sairaalaa kohti, näen hoivaosaston parvekkeen jouluvalot ja ajattelen, että menenkö viimeistä kertaa. Joskus on raskasta lähteä ja astella sinne. Olen laittanut hänen huoneeseensa viimevuotiset koristevalot ja kukkia. Illalla olin siellä kymmeneen. Panin oven kiinni ja veisailin vaatimattomalla äänelläni virsiä. Se tuntuu rauhoittavan häntä. Hänen kodissaan on aina ystävien vierailuilla otettu virsikirjat esiin. Kasvojen voitelu Nivealla, tukan kampaaminen ja kädestä pitäminen ovat hänelle mieluisia. Olen kutonut kolmet sukat siellä. Minulle tuodaan siellä kahvia ja pullaa, tosi maistuvia.

Nyt sisareni ajoi vapaapäivänään pitkän matkan takaa ja istuu tädin vieressä. Eräs tädin entinen työkaveri haluaa tulla ensi yöksi valvomaan. Yöhoitajalla on kyllä hyvin aikaa, enemmän kuin hoitajilla päiväsaikaan, kun on kaikki kierrokset hoidettavana. Siksi olen ollut siellä enemmän päivällä. Monet ystävät ovat käyneet. Mutta nytkin on nähty, että hädässä ystävä tutaan. Jotkut lähisukulaiset eivät edes soita.
Eilen selasin saatto-ja hautajaisvirsiä. Täällä on tapa, että ystävien ja tuttavien autoletka saattaa vainajan hautausmaan kylmätilaan. Ennen lähtöä veisataan, arkku suljetaan, liikenne pysähtyy ruumissaaton ohittaessa.
Voiko täti sittenkin parantua tästä? Tänään sitä uskaltaa kysyä. Pidetäänkö ensi lauantaina tädin 87-vuotisjuhlat?

torstai 11. marraskuuta 2010

Saattohoitoa

Tädilleni tuli keuhkokuume. Torstaina viikko sitten hoivaosastolta soitettiin torstaiaamuna, että täti on kuumeessa. Sitä oli 39 astetta. Hänelle laitettiin antibioottikuuri. Kuume laski nopeasti. Täti oli väsyneempi, mutta puheli normaalisti, sunnuntaina oli sekava. Syötin häntä väsymyksen takia päivittäin.

Tiistaina kuume nousi uudelleen. Kun menin aamupäivällä osastolle, hän ei reagoinut mihinkään, silmät olivat melkein nurinpäin puoliavointen luomien takana ja hengitys korisi. Tulehdusarvot olivat korkealla. Hän ei niellyt mitään, jogurtin yritys piti imeä suusta pois, ei hän niellyt vettäkään. Siitä asti hän on ollut jonkunlaisessa koomassa. Soittelin sukulaisille ja tädin ystäville.

Iltapäivällä hän alkoi täristä ja hengitys katkeili, kuuului jonkinlaista valittavaa ääntä. Hain hoitajan ja hän laittoi nopeasti happilaitteen. Tärinä johtui happivajauksesta. Hän olisi varmaan menehtynyt siihen ilman lisähappea. Kuume nousi illalla 39,3 asteeseen, laitettiin suppo. Hoitajat ehdottivat, että jäisin yöksi. Täti siirrettiin vapaaseen huoneeseen ja minulle tuotiin sairaalasänky.

Oli tavallaan mukavakin kokea hoivaosaston yö. Oli hyvin hiljaista, tädin hengitys vain korisi. Kerroin tädille, että olen paikalla, laulelin "Mun kanteleeni kauniimmin" ja iltavirsiä, luin Isämeidän rukouksen, jonka hän kotona aina puoliääneen luki iltarukoukseksi, siunasin Herran siunauksella. Istuin ja kudoin sukkaa.

Jo yhdeksältä menin petilleni, kun talo asettui yöpuulle. Yöhoitaja kävi monta kertaa tunnissa katsomassa ja imi limaa pois. Hän sanoi, että minun ei tarvitse mistään huolehtiä, kyllä hän hoitaa. Sairaalaosaston sairaanhoitaja tuli välillä käymään ja he käänsivät tädin kylkeä kaksi kertaa. Aamuyöstä torkahtelin, mutta havahduin aina kun ovesta tuli valo hoitajan kulkiessa. En tiedä, tajusiko täti läsnäoloani. Mielessä pyöri, mitä kaikkea pitää kuolemantapauksessa järjestää. En ole ennen alusta asti sellaista tilannetta hoitanut. Kyllä kaikessa varmaan neuvotaan. Myös monia muistikuvia tädistä tuli mieleen, erityisesti abiturienttitalvesta, jolloin asuin hänen luonaan.

Aamu koitti, tädin hengitys rauhoittui, torkahdin. Kuume laski 38 asteeseen.
Aamulla kuudelta hoitaja keitti minulle kahvit. Kun avasin verhot, maa oli peittynyt paksuun valkoiseen vaippaan. Lääkäri tuli, kuunteli keuhkot, totesi liman siellä, keuhkokuume diagnoosiksi.Laitettiin antibiootti lihakseen.

Eilen hän availi silmiään valon osuessa niihin, mutta ei tuntunut näkevän mitään eikä reagoi puhutteluun. Koetin taas laulella, jutella, rukoilla tuttuja rukouksia ääneen. Iltapäivällä hän kiskoi happiviiksiä ja ne otettiin pois. Hoitaja sai juotetuksi vähän vettä. Hoitajat ovat olleet hyvin huolehtivaisia, suorastaan helliä. Nesteytystä ei ole laitettu, niinkuin kuolevan ja tajuttoman potilaan kohdalla suositus on. Kai tässä siitä on kysymys? Vai voiko hän toipua vielä?

Minua väsytti ja lähdin illalla kotiin nukkumaan. Sovittiin, että ei soiteta ennen kuutta.
Nyt kun panen koneen kiinni, lähden taas katsomaan, mikä on tilanne. Mitään soittoa ei ole kuulunut, hän siis hengittää.
Olisi ihme, jos hän tästä paranisi. Toivoisin, että voisin olla hänen vierellään lähdön hetkellä.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Toipuminen

Se hyvä puoli flunssasta on, että siitä toipuminen on ilo. Vielä viikko sitten tuntui, etten jaksa mitään eikä mikään huvitakaan enkä mitään osaisikaan tehdä. Kun kuume ja pärskintä loppuivat, jäivät jalat ja kädet voimattomiksi pitkäksi aikaa. Sukankutimen pitely oli ranteille liian raskasta. Uimahalliin menon ja vesijuoksun ajattelu jo väsytti.
No nyt jalat kantavat ja käsissä on voimaa, niin paljon kuin tässä iässä tarvitaan. Mielikin virkistyy. Ilmoittauduin uudelle kurssille, työpaikan veteraanien tapaaminen kiinnostaa, menen tänään gospeljumppaan, laitatin polkupyörään nastarenkaan.
Vielä siis toivun ja pääsen liikkeelle!

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Hyvinvoinnin asiantuntijat

Lasten pahoinvointi, nuorten pahoinvointi, vanhusten huono hoito - kaikki viranomaispuutteiden syytä!?

TV-keskustelussa mielenterveysongelmista toipunut nuori nosti esiin perheen ja ystävien tuen. "Mutta eihän ne ole asiantuntijoita", tuomitsi juontaja. Lastenkin ongelmien avain on median mukaan psykiatrien lisääminen. Määristä tehtyjä laskelmia en muista,mutta valtavasti lisää heitä siis tarvittaisiin.

Aina odotan, että joku vetoaisi lasten ja nuorten vanhempiin ja muihin läheisiin.Että vanhempia kannustettaisiin olemaan läsnä lapsilleen ja nuorilleen,vedottaisiin siihen, että se on tärkeätä lapselle. Vuosikymmeniä Suomessa on hoettu: "Ei vanhempia saa syyllistää". Syyllistäminen on eri asia kuin vastuu ja usko siihen, että voin itse auttaa lapsiani voimaan hyvin. Ei se kuunteleminen, yhdessäolo, sylissäpito, yhdessä tekeminen psykiatrin koulutusta vaadi.

Toki tiedän, että lapset,nuoret ja perheet tarvitsevat kriittisissä tilanteissa myös ammattiauttajan luotsausta eteenpäin. On tärkeätä, että osaavia ja inhimillisiä ammattiauttajia on saatavilla, kun hätä tulee. Mutta hyvin laajasti tarvittaisiin myös uudenlaista kannustusta vanhemmuuden toteuttamiseen, vaikkapa vertaisryhmiä, yhteistä vanhemmuuden opiskelua, hyviä kokemuksia tuottavia elämyksiä perheen kanssa, uskoa perheen, suvun ja lähimmäisyyden voimaan, elämän arvojärjestyksistä keskustelua. Sellainen kampanja olisi ehkäisevää työtä. Laajemmassa mielessä "koko kylä" tarvitaan luomaan lapsille turvallista elinpiiriä. Välittäminen on avainsana: olet minulle tärkeä.

Tarvittiin italialainen nuori nainen nostamaan kampanja "soita mummolle", hän kun ihmetteli etteivät opiskelijat Suomessa pidä yhteyttä isovanhempiinsa. Ei vanhuksen yksinäisyyden poistoonkaan ensisijaisesti tarvita masennuksen asiantuntijaa.

Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Mikä muu oikeasti voi olla tärkeämpää kuin läheisten ihmisten hyvinvointi? Ja mikä muu itselle tuottaa enemmän elämäniloa ja mielekkyyden kokemusta kuin yhdessäolo läheisten ihmisten kanssa?

Pieni eläkekirja

Vielä tuleekin yksi päivitys tähän blogiin, jonka lopettelin vuosi sitten. Blogikirjoittelun sivutuloksena syntyi pieni kirjanen, jonka ...