Aika kuluu,

vaikka ei tekisi mitään. Se on eläkeläiselle tarpeellista tietoa. Vaikka vain levollisesti viivyttelet kahvin kanssa, lueskelet lehtiä, ihailet auringon nousua, makailet, katselet kauan puiden latvoja, hissuttelet, et saa mitään viestejä etkä odotakaan niitä, vähän ulkoilet, lueskelet lehtiä kahvilassa, niin ilta tulee ja olo on jotenkin eletyn tuntuinen. Olet läsnä elämässäsi.

Oikeastaan aikaa onkin vain juuri tämä hetki, muuta aikaa ei ole, sanoo Eckhart Tolle kirjassaan "Läsnäolon voima". On hyvä koettaa pysäyttää mielen ja ajatusten virta, menneen harmittelu, tulevan pelko ja sen rauhaton ennakoiminenkin, olla läsnä kehossaan ja elämässään tässä ja nyt. Se ei ole helppoa, mutta se tyynnyttää mielen. Ydinolemus on jotain ulkonaisesta riippumatonta rauhaa, riippumatonta myös kärsimyksestä, menestyksestä tai muista ihmisistä. Sitä voi opetella etsimään pysähtymällä hetkeen, tajuamalla elämä lahjana. Joskus voi kokea ihmeellisen ilon välähdyksiä ja osallisena olon tuntoja, jotka muistaa läpi elämänsä.

Perinnönjakoa

Edesmenneen ihmisen käyttötiliä, minkä numero on ilmoitettu monelle taholle, ei kannata lopettaa ainakaan vuoteen. Lopetin muut tilit rahasiirtojen jälkeen, vain entinen haudanhoitotili jäi voimaan, kuten perunkirjoituksessa sovittiin. Soittaessani verotoimistoon kävi ilmi, että jos tädille tulee loppuvuodesta veronpalautusta, pitää hankkia taas kaikilta pesän osakkailta valtakirja, että saan muutetuksi tilinumeroksi tämän jäljellä olevan tilin. Sieltä voi tulla muutama euro.

Juttelin pitkään entisen luokkatoverini kanssa, joka hoitaa äitinsä kuolinpesää, tyhjentää asuntoa ja odottaa myyntiä. Vertailimme tuntemuksia, olivat kovin samanlaisia, myös kasvava halu saada kaikki asiat jo loppuun hoidetuiksi, jopa siis liiankin nopeasti. Sitten tulee tilaa uudenlaiselle muistamiselle ja suremiselle.

Kun katson kuolinilmoitusten rivistöjä lehdissä, ajattelen nykyään, että kukahan nuokin peruasiat hoitaa.Huomattava työmäärä tarvitaan, ennenkuin pienikin perintö on jaettu, varsinkin kun saajana on isohko perikunta. Useimmiten kai asiat annetaan ammattilaisten hoidettavaksi.
Asunnonvälittäjät ja pankkivirkailijatkin joutuvat paneutumaan hyvinkin mutkikkaisiin prosesseihin. Pankissa valittivat ettei heillä ole siihen mitään koulutusta. Aina uusi ihminen aloitti asiaan perehtymisen tädin edesmenneen siskon perukirjojen lukemisella, ennenkuin arvasi mitään toimenpidettä tehdä. Kopiokone hurisi tiuhaan. Toki on oltava tarkka, ei minulla tähän vaihtoehtoa ole, muuta kuin se että pankissa olisi yksi "omavirkailija", jolle aina voisi varata ajan, kun joku uusi vaihe tulee vastaan. Se säästäisi ainakin heidän aikaansa. Minullahan oli nyt aikaa istua pankissakin.

Tässä ei ollut mitään epäselvää tai ristiriitaa ja kaikki seitsemän "osakasta" tiesivät tilanteen etukäteen. Olen kuullut kertomuksia hyvinkin hankalista ja mutkikkaista perutilanteista. Ainakin lapsettoman kannattaisi tehdä ajoissa selvä ja yksinkertainen testamentti, jos jäljelle on jäämässä laaja tai riitaisa perikunta.

Irtiotto

Illalla osoitin sauvalenkkini tädin kodin ohitse. Postilaatikossa oli uusi nimi. Ajatus kulki tuttua pihatietä tutulle ovelle, tuttuun keittiöön ja olohuoneeseen, satoja kertoja kuljettua reittiä. Tuli ikävä, niin mielelläni menisin tädin kanssa juttelemaan. Olisi paljon puheltavaa.

Sisko soitti ja kertoi, että hänen ajatuksensa ovat tarttuneet sinne asuntoon, kiertelevät ja katselevat siellä, kysyi onko minulla samoin. On vaikeata päästää irti.

Teki mieli saada pieni irtiotto, kun perikunnan asiat on hoidettu lähes loppuun. Varasin sadan kilometrin päästä yhden yön kylpylävisiitin, kun miehelläkin oli halu lähteä hetkeksi jonnekin. Pidempään retkeen hänellä ei ollut nyt vaalityön keskellä aikaa ja päivä riittääkin tähän tarkoitukseen.

Kauppa

Tänään se sitten oli, kauppakirjojen allekirjoituksen päivä. Kaikki sujui asiallisesti. Se on nyt sitten hoidettu. Tämän keittiön pöydän ääressä emme enää istu kahvilla.
Kauppakirjan kopiolla sain kotivakuutuksenkin lopetetuksi, etten joutunut taas hankkimaan valtakirjoja muilta osakkailta. Rahan jako tapahtunee huomenna. Vaurastumaan ei kyllä kukaan pääse, mutta jotain kuitenkin, vaikka täti aina sanoi: "Minunhan ei tarvitse kenellekään säästää". Roudan sulamisen jälkeen sitten kunnostetaan hauta ja laitatetaan nimi hautakiveen.

"Saat ostaa konjakkipullon naapurin miehelle, kun hän näytti minulle asunnon, me sitten yhdessä sitä nautitaan", sanoi mies kaupanteon lopuksi. Olin ajatellut muuta muistamista paljon tätiäni auttaneille naapureille, mutta ostin sitten kauniin pantterikoristeisen konjakkipullon ja emännälle ison orkidean/kämmekän sekä annoin tädin peruina onyx-helmet. Vein ne jo heille, ihanille ihmisille. "Olemmeko me ihania", ihmetteli naapuri.


Uusi asukas on nukkunut kuulemma hyvin kaksi yötä tädin messinkisängyssä. "Morsian pitäisi nyt löytää, tuntisitko ketään", kyseli mies. "Tunnen yhden seitsemänkymppisen", vastasin. "Liian vanha, pitäisi olla vähän yli kuusikymppinen", sanoi tämä 73-vuotias. Kehoitin menemään eläkejärjestöjen retkille, sieltä moni on löytänyt kumppanin.
Hän oli ollut kaksi vuotta tiiviisti omaishoitajana vaimolleen, jonka yötäpäivää hoito oli käynyt kovin raskaaksi. Hän on nyt siis ponnekkaasti hakemassa uusia kuvioita loppuelämäkseen. Toivotaan hänelle kaikin puolin valoisaa uutta elämänjaksoa.

Toinen hyvästijättö

"Toinen hyvästijättö", sanoi sisareni sunnuntaina, kun järjestelimme paikkoja tädin asunnolla. Hän yöpyi siellä viimeistä kertaa. Olo tuntui lapsuuskodin menetykseltä. Kertailimme asioita, käyntejämme, muistojamme.
Kaivelimme esiin viimeisetkin seinävaatteet, pikkuliinat, maljakot ja tekokukat ja asettelimme harventuneita huonekaluja mahdollisimman nätisti tämän leskimiehen tulevaan kotiin. Hänhän halusi kaikki paikalla olevat tavarat itselleen.

Tänä aamuna tämä vanhaherra ilmaantui täyteen pakatun autonsa kanssa pihaan, kun olin siellä hakemassa viimeisiä albumeja. Välittäjä oli arvellut hänelle viime viikolla, että kaupanteko olisi tiistaina. Sen mukaan mies oli toiminut: myynyt talonsa tyhjäksi jobbarille ja toi vaatteet, astiat ym pikkutavarat mukanaan. Hän ei ollut odottanut varmistusta kaupanteon ajasta! Hän oli käynyt huoltoasemalla aamukahvilla, kun kotona ei ole enää mitään eikä hän voi siellä enää yöpyä. Mutta kaupanteko ei ole tänään eikä ehkä huomennakaan, välittäjä ei ole ehtinyt hoitaa asiaa!
Soitin välittäjälle, mitä tehdä. Eipä ollut paljon vaihtoehtoja: päästetään mies sisään. Pantiin jääkaappi-pakastin päälle, koska hän halusi hakea pakasteetkin talostaan. Hän kantoi nyssykkänsä sisään. Epävarmoin mielin annoin avaimenkin, en voinut jäädä sinne päivystämään. Mies kertoi, että oli jäänyt naapuripitäjässä niin yksinäiseksi, kun vaimo kuoli ja pyöräilykaverimieskin kuoli. Kodin tavaroita olivat mennyt pahaan kuntoon vaimon pidätysongelmien vuoksi. Hän halusi päästä siistiin kotiin synnyinkulmilleen. Eikö hän vain ymmärtänyt, miten tällaisessa asiassa toimitaan vai onko hänen muuttohalunsa paniikinomainen?

Sekavin tuntein astelin pihasta pois, mahdollisesti siis viimeistä kertaa. Tai kelkkailin punaisella potkurilla, koska sitä hän ei halunnut. Nyt ei voi kuin toivoa, ettei tule mutkia matkaan!

Tuli ikävä

Illalla lähdin kävelemään hämärtyvälle maantielle. Äkkiä lankesi taas mieleeni se erityisen hyvänolon kirkas tunne, jonka olen kokenut nyt useita kertoja. Tädin olemus tuli ikäänkuin esiin ja ajatus, että hän tietää asuntonsa ostajasta. Iso kiitollisuus täytti mieleni ja tunne, että tässä on ollut auttajia, kun asunnon löysi sellainen, jonka tarpeisiin se niin hyvin sopii. Ikäänkuin juttelin tädin kanssa. Hänen huumorinsa mukaista olisi ajatus, että nythän sitten viimein löytyi mieskin taloon!
Tuli kauhean ikävä tätiä. Tätäkin asiaa olisi niin mukava hänen kanssaan setviä.

Kun kerron tällaista miehelle, hän aina sanoo: älä vain sekoa. En usko ollenkaan sekoavani, otan vain vastaan näitä välähdyksiä, tulivat ne sitten minun päästäni tai jostain ylhäältä. Se tunne on niin hyvä, etten ole missään yhteydessä sellaista kokenut.

Ostaja!

Tuli se kaivattu soitto, tosin vähän epätavallisella tavalla. Tädin asunnon naapuri soitti, että ovelle ilmaantui vanhempi mies kysymään, että tämäkö se on myynnissä. Sovittiin, että naapurit näyttävät asuntoa, heillä kun on avain. Ja tämä mies oli aivan ihastunut asuntoon ja haluaa ostaa sen heti ja huonekalut mukaan! Hän ei oikein tuntenut välittäjän roolia. Sain hälytetyksi välittäjän paikalle ja nyt on myyntisopimus tehty. Olen puhunut miehen kanssa puhelimessa kolme kertaa ja hän on aivan onnessaan. Paikka on hänen syntymäkulmillaan ja naapurinmies on hänen vanha tuttunsa lapsuudesta asti! Mies oli jäänyt syksyllä leskeksi ja haluaa muuttaa kotipaikoilleen. Oma talo on pantu myyntiin. Ensi viikolla pitäisi jo tehdä kaupat ja sitten odotella lunastuspykälän vaatimat kolme viikkoa. Onneksi teetin jo kattavan kosteuskartoituksen, se paperi tarvitaan kaupanteossa. Oli sittenkin hyvä, että lapsenlapsen tulo peruuntui, kun on pitänyt soittaa lukuisia puheluja.

Tuntuu uskomattomalta, onkohan tämä totta?
Muutkin odotusaiheeni ovat edistyneet, miehen tutkimustyön palautteet tulivat jo aiemmin ja erään läheisen elämässä ovat virinneet uudet tuulet, hän soitti tänään.
Taivas ei olekaan enää ollut kylmä kuin sydäntalven avaruus lakeuden yllä.

Kukkana oloa

Aamulla en tiennyt, mitä oikein tekisin tänään, kun mies teki lähtöä luentomatkalle. No otin sukset kainaloon ja kävelin ison peltoaukean laitaan. Siellä oli komea konelatu ja kiersin kolme kierrosta kirkkaassa auringossa. Olisin taas kadehtinut itseäni, jos olisin ollut ohimenevä autossaistuja. Mutta silti mielessä hiersi tyhjä ja turha olo. Miksi tätä nyt teen, kyselin ja latelin järkeviä vastauksia.

Aina joskus tämä tyhjänpanttina olo valtaa mielen. Tädin huolto antoi minulle tarpeellisuuden tuntua. Nyt en oikein keksi enää, mitä tekisin asunnon myynninkään hyväksi, kun ei siellä oikein remonttiakaan aleta tekemään.
Joskus mietin hetken, että tarjoutuisinko seurakunnan kirpputorille töihin, mutta kaikki sitoutuminen on minulle edelleen niin vastahakoista. Minusta on tullut kovin yksityinen ihminen. Ei uskoisi, että olen aivan sujuvasti asunut eräässä työyhteisössä toistakymmentä vuotta ja yhdessä työtodistuksessani lukee, että hän toimi omaa aikaansa säästämättä.

Katson luonto-ohjelmia ja ihailen sitä itsetiedottoman elämisen määrää, mitä luonnossa on, muistelen mökkijärven vesilintujen ajatonta lipumista veden pinnalla. Miksi minun päivilläni pitäisi olla jokin erityinen tarkoitus ja tehtävä? Katsokaa kedon kukkia, eivät ne tee työtä eivätkä kehrää... Tämä kukkana olo vain on joskus kuin liian kevyttä elämää.

Tilanne muuttui äkkiä, kun tytär soitti, että miehensä tulee huomenna tännepäin työmatkalle, että voisiko pikkutyttö tulla isänsä mukana meille kokousten ajaksi. Jo vain, äkkiä soitin palvelulinjalta kyydin hakemaan minua kaupan edestä ja Torpalle, se kun on lastenlapsille oikea mummola.

Mutta ilman tätä ylisukupolvista elämäntarkoitustakin pitäisi olla oman elämänsä kanssa tasapainossa - tai sitten vain rauhassa katsella omien olotilojen vaihtelua ja päivien kulkua.

Ulkonäköpaineita

Piti oikein mennä peilin eteen katsomaan itseäni, vaikka muutoin ohitan peilit sivuun katsoen. Ei peili ennenkään ole ollut minulle erityisen ystävällinen kapine, saati nyt. Mutta tänään koetin nähdä, olenko aivan selvästi vanhentunut. En saanut selvää vastausta, pitäisi olla vaikka viimevuotinen kuva vieressä. Mietin asiaa palatessani kaupasta. K-Supermarkettiin oli vasta nyt tullut maksupääte. Painoin vahingossa ensin credit-painiketta ja jouduin perumaan toiminnon. Kun olin sitten maksanut ja otin korttia pois, sanoi herttainen kassatyttö rohkaisevasti: "Hyvinhän se meni!"

Helsingissä ollessani menin etuovesta täyteen bussiin matkalaukun kanssa. Nuori nainen nousi paikaltaan ja sanoi: "Tässä on teille paikka". Hämmästyin, änkytin: "Ei tarvitse.." "Teillä on tuo laukkukin", vastasi nousija. Istuin sitten vanhuspaikalle.
Entisistä työkavereista kukaan ei nyt tavatessamme sanonut, että olen pysynyt samanlaisena tai melkein nuortunut, kuten ennen sanoivat nähdessämme. Silloin tuntuikin joskus, että oliko oletettu, että eläkkeelle jäänti tekee heti vanhukseksi.

Itsestänikin tuntui 66-vuotispäivänä, että se on kyllä raja johonkin, sanotaan vaikka raja nuoresta eläkeläisestä keski-ikäiseksi eläkeläiseksi. Kunnossani en suuria muutoksia havaitse, johtuneeko sekin sitten muistin hapertumisesta. Kaksi ja puoli vuotta sitten sydänrasituskokeessa työmäärä oli kuulemma 171 % odotusarvosta eli huomattavasti ikäodotusta parempi. Myöhemmin sain selville, että oireet johtuivat olkapäästä. Mutta eivätpä nuo jalkavoimat naamaa kohota!

Risukurssilla

Olipa hauska opetella vähän taivuttelemaan koivunrisua kylämme nuorisoseurantalolla eilen. Tytär antoi joululahjaksi Tarja Heikkilän kirjan risutöistä ja siitä tuli ajatus osallistua kurssille. Mieskin päätti tulla mukaan, ainoana miehenä tietysti! Keräilin oksia lähimetsästä ja pihatien varren puista katkoin maahan asti riippuvia riippukoivun oksia. Sivuleikkureita ja metallilankaa etsin Liiverikaupasta ja Tiimarista, jälkimmäisestä tuli ostetuksi liian ohutta lankaa. Vajan seinältä löytyi kieppi paksumpaa lankaa. Malleja oli kirjassa ja ohjaajalla.
Ei se ollut vaikeata, ainakaan meidän tekeleissämme. Mies teki risumaton ja pannunalusia, minä seinäkoristeen, kaksi lintua ja maahan pystytettävän koristekiemuran, joka nyt seisoo lumivallissa. Laatu ei nyt ehkä kestä kovin likeistä tarkastelua, mutta ihan hauskan näköisiä tavaroita. Oikein tarkkoihin malleihin emme paneutuneet.
Paikalla oli toistakymmentä naista risukasojen kanssa. Tosi hauskaa juttua riitti ja elämänviisautta, sairauksien jakamista, tutustumista eri kyliltä tulleiden kesken, kädet toimivat kaiken aikaa. Välillä juotiin nisukahvit ja syötiin eväitä. Aurinko paistoi kirkkaana isoista ikkunoista.

Meiltä loppuivat värkit emmekä voineet osallistua tänään toiseen päivään. Metallilankaa olisi pitänyt olla paljon enemmän. Risuja olisi toki saanut illalla lisää.
Mutta kyllä kesällä täytyy jatkaa harrastusta tuossa ikkunallisessa aitassa, sinne voi risut levittää. Pitää vaikka kaataa jokin sopiva vanha, lahoriskinen koivu, että saisi oikein hyviä latvavarpuja, joita näin joillakin kurssilaisilla sekä hankkia isot puolat eripaksuisia metallilankoja. Mielessäni on isohkon kurjen tekeminen pihakoristeeksi, runkona voisivat olla maahan painettavat marjapensaan oksatuet. Taivutettuja risusydämiä on helppo tehdä ovikoristeeksi ja viedä vaikka tuliaisiksi.

Aamu on kirkas ja miljoonat timantit kimmeltävät lumessa, suksi luistaa. Mielen pohjalla kaivertavat järkyttävät kuvat Japanista ja ihmisen täydellinen avuttomuus luonnonmullistuksen keskellä. Missä ovat kadonneet junat, mitä tapahtui vajonneessa kylässä, löytävätkö pelastajat ajoissa loukussa olevat ihmiset? Pahin painajaiseni olisi maan repeäminen alta.

Asento: lepo

Tänään tehtiin alustava kosteusmittaus tädin asunnossa, kun vaatehuoneen kirjavoituneet kattolevyt alkoivat epäilyttää. Onneksi kaikki oli kunnossa. Levyt kai ovat vain tummuneet vuosikymmenten aikana. Mittauksia tehtiin myös vessassa ja keittiössä, ei löytynyt kosteuksia, asiaan palataan sitten, kun on ostaja ilmaantunut.
Olo on helpottunut tästä syystä ja siksi että voin tehdä asiassa jotain sekä puhua asunnonvälittäjän kanssa. Aina se on toiminut: tehdä jotain asian hyväksi ja puhua toisten kanssa.
Mutta miten viettää tyyntä sielunelämää, kun toimintakyky vähenee eikä puhekumppaneita ole tarpeeksi? Se lienee monasti vanhuuden tilanne. Huolenaiheita riittänee elämän loppuun asti tai kunnes muistin pettäminen vapauttaa elämään hetkessä. Pitäisi osata rauhoittaa mielensä, löytää lepo asioiden keskellä, hyväksyä asioiden keskeneräisyys ja omat rajoituksensa, irtautua lopputuloksista.
Tuollainen oppi olisi tarpeen nytkin. Pitäisi luopua liiallisesta hallinnan tarpeesta ja kärsimättömyydestä, luottaa enemmän elämän voimiin ja toisiin ihmisiin, oppia odottamaan levollisesti, keventää otetta, jättää asioita isompiin käsiin. Tällaista elämäntaitoa minun pitäisi opetella viimeistään nyt.

Paastonaiheita

Olen taas viettänyt vuorokauden yksin Torpalla, puhtaanvalkoisen lumen ja kirkkaan tähtitaivaan välissä. Mies sai lopultakin toisen esitarkastuslausunnon ja pääsi kommenttien työstämisessä uuteen kirjoitusvireeseen keskustakodissa. Iltapäivällä lähden taas hänen luokseen.

Minulta vierähti eilen monta tuntia samalla kylällä asuvan lapsuudenystäväni luona sauvalenkin välissä, jakaen tuntoja ja tapahtumia. Lapsuusnaapuri on kuin sisarus, jonka kanssa tuntee toistensa lapsuuden asiat ja olot alusta asti. Hyvämuistinen ystävä osaa kertoa paljon sellaista, mitä itse ei muista.

Laskiaissunnuntai nosti mieleeni tuhkakeskiviikon kaksi vuotta sitten. Olin keski-Suomessa kirkossa tuhkamessussa. Paastonaiheeksi tuli siellä mieleeni luopuminen Kauniiden ja rohkeiden katselusta, jota olin seurannut toistakymmentä vuotta, mieheni ällistelevien kommenttien saattelemana. Yritin välillä jättää katselun, mutta palasin aina, olin koukussa. Koin sen rentouttavana työpäivän jälkeen.
Kävin ohjelma mielessäni alttarilla saamassa tuhkaristin otsaani. Tavoite oli että en paastonaikana sitä katso. Ja kas, kuin ihme tapahtui, en palannut ohjelman katsojaksi pääsiäisen jälkeenkään. Nyt olen joskus avannut ohjelman enkä ymmärrä kuinka viitsin sitä seurata.

Nyt voisi paastonaiheena olla luopuminen liiasta ennakoinnista ja murehtimisesta, tarvitsisin vähän "pyhän huolettomuuden" tuulahdusta luonteeseeni. Odotan tietoa asunnon myynnistäkin niin tiiviisti, että en hae postiakaan ilman puhelinta. Liian vähän lienee myös asioita mielessäni, kun yksi valtaa näin paljon mieltä.
Täälläpäin ei vietetä tuhkamessua. Siinä keski-Suomen kirkossa olisi messu, mutta en nyt voi sinne lähteä.

Yksi ihmeenomainen rukousvastaus minulla on aiemmin ollut. 16-vuotiaana pääsin yhtäkkiä keväällä eroon lamauttavasta ukkosen pelostani. Jo sähköistyvä ilma vei minulta edelliskesänä voimat ja jouduin menemään ihan petiin, kun ukkonen nousi. Pelko varjosti kesän odotusta. Menin yksin vinttiin rukoilemaan, että pelko katoaisi. Niin kävi, seuraava ukkostava ilma ei enää lamauttanut minua. Pelosta vapautumisen jälkeen olen seurannut ukkosilmaa kuin komeata luonnonnäytelmää, peläten toki jos se tulee aivan lähelle.

Julkaisuasetukset

Muuntuva minuus

Eilen puuhasin vaihtelusta virkistyneenä puoli päivää tädin asunnolla. Pesin ikkunat, koetin stailata huoneita nuorempaan kuosiin. Vaihdoin kahden huoneen huonekalujen järjestystä, vein kotoa verhoja ja tyynyjä, ostin kukkia. Mielestäni tulikin hauskemman näköistä. Tänään on näyttö, josta kyllä ei ole lehti-ilmoitusta missään, vain netissä.

Mietin vielä eläkeläisen identiteettiä. Kiasman näyttelyssä on ihanien silkki-vesiväritöiden huoneessa seinällä Amin Maaslaufin lause: Identiteettiä ei määritellä vain kerran: se rakentuu ja muuntuu läpi ihmisen elämän.

Kun ihminen jää eläkkeelle, olemisen perusteita joutuu miettimään uudelleen. Varsinkin jos työidentiteetti on hyvin vahva osa persoonaa, jos on jo nuoresta asti opiskellut ja kehittänyt itseään ammatissa, jonka kokee toteuttavan omia toiveita, yhtäkkinen työroolista ulos astuminen on tyhjän päälle astumista. Osittainen työn jatkaminen voi olla hieno tapa säätää ja rakentaa minuuttaan vähitellen uusiin muotteihin. Voi tunnustella oloaan eri tilanteissa, palauttaa asioita joille ei ole ollut aikaa, löytää uusia arvoja ja yhteyksiä, rakentua tilanteen mukaan. Kaikille se ei ole mahdollista ja jossakin hiljaisuudessa lienee paljonkin väkeä, jotka kärsivät oudosta olosta ja tyhjyyden tunteesta. Kovin vähän niistä tunnoista vain mitään kuulee nettipalstoillakaan, mutta joissain tutkimuksissa tulee esille alkoholisoitumista ja masentumista. Minä kirjoittelin viime syksynä kolmekymmentä sivua ajatuksia eläkkeelle jäämisestä ja eläkkeellä olosta, mutta en tiedä, mitä sillä tekisin.

Enemmän kyllä tunnen niitä, joille eläkeaika on odotettu vapautus työn kahleista ja joiden päivät täyttyvät mieluisista tai välttämättömistä puuhista, kunnes vanhuuden vaivat hiljentävät toiminnan.

Kiasmassa oli myös huone, jonka seinillä videot kertoivat minuuden äärimmäisestä haihtumisesta ja melkein aineettomasta, liikuntakyvyttömästä olotilasta, jossa ihminen yrittää aakkosia luettelemalla muistaa oman nimensä. Se toi vahvasti mieleeni hoivaosaston asukkaat. Haurauden sisällä heissäkin asuu minuus, yhä keveämmäksi käyvä ja olevaisen ytimeen liukeneva.

Nostalginen huviretki

Olin tässä kolme päivää Helsingissä. Oli oikein mukava vähän irtautua tädin asunnon ajattelemisesta, minä kun otan asiat liian perusteellisesti. Hermostuin vaatehuoneen katosta, jonne en ollut koskaan katsonut, kun tädin asunnolla vieraillut Saksan serkku huomasi että kattolevyt ovat kirjavina. Säikähdin, että vesikatto vuotaa. Laudat levyjen yläpuolella olivat kuitenkin kuivan tuntuisia ja ensi viikolla tulee kosteusmittaaja, rauhoituin riittävästi. Mielelläni lähdin junaan serkkuni seurassa.

Helsingissä olikin juhlien sarja: Entiseen työhöni liittyvä juhlaseminaari, jossa olin kutsuvieraana, kahden pitkäaikaisen ystävän tapaaminen, miehen minullekin tutun kollegan eläkeläksiäiset, pojan luona asustelu.
Tuntui, että jotain entisestä työminästä palasi minuun, kun osuuttani juhlittavan toimintamuodon aloittamisessa muistettiin ja kukkiakin annettiin. Se minäkuvahan mureni ikävästi kahden viimeisen työvuoden järkytyksissä. Käytin itse onnittelupuheenvuoron ja annoin lahjan. Seminaarin jälkeen oli illallinen ja nautin siitä kovasti tutussa seurassa. Sitähän olin monasti kaivannut, yhteisiä illanistujaisia, keskusteluja ja vitsailuja.

Vanhan ystävän kanssa istuttiin pari tuntia Hakaniemen hallissa, syötiin hyvä salaatti ja pullakahvit ja kelattiin monen vuoden asiat. Ja siitä menin toisen ystävän luo yöksi ja illalla ravintolaan syömään japanilaista ruokaa. Opettelin syömään puikoilla ja kyllä se ruoka suuhun meni, vaikka ei niin tyylikkäästi. Ja taas puhuttiin puolin ja toisin kaikki asiat! Hän on juuri jäänyt eläkkeelle, mutta jatkaa ajoittain mieluista työtään monenlaisten asumismuutosten ja rakennusprojektin ohessa.
Pohdimme eläkkeelle jäämisen identiteettikysymystä. Tyhjän päälle jääminen ja keskeisestä minuudestaan luopuminen ei tee ihmiselle hyvää. Hän käytti sanoja toimiva ja olevainen identiteetti. Moni pitää toiminnallista identiteettiä tärkeänä eläkkeelläkin ja varaa kalenterinsa täyteen. Minä olen varmaan heittäytynyt enemmän olevaisen minuuden varaan. Ei se muutos minullakaan käynyt äkkiä, valmistelin sitä vuosikaudet, lupaa olla olemassa ihmisarvon takia. Tästä aiheesta jäi pohdittavaa jatkoonkin.

Pojan luona olin kaksi yötä ja juttelimme mekin monista asioista. Hänen ollessaan työssä sain kuin salaa jätetyksi poikamiehen huusholliin puhtaantuoksuista ja kiiltävää kädenjälkeä.

Nautin suuresti näistä kolmesta menneisyysmatkapäivästä Helsingissä tutuilla paikoilla. Aurinko paistoi, oli keväistä tuntua ilmassa. Asuimme niillä seuduilla 22 vuotta, siis kolmasosan elämästäni. Oli hyviä aikoja, ponnistuksia, onnistumisiakin sekä elämän kohokohtia, mutta myös vaikeimmat vuodet, stressiä, kireyttä, väsymistä, väärinymmärrystä. Tuntuu, että se jakso taas vähän rakentui osaksi minua näiden päivien aikana.

Moni vähän kyseli asettumistani sinne maaseudun hiljaisuuteen ja siitä vinkkelistä ymmärränkin kysymyksen. Mutta aivan luonnikkaasti palailimme mieheni kanssa junalla takaisin. Eihän se elämä entisenlaista siellä olisi, kotona sukkaa kutoisin sielläkin.