Juhlapäiviä

Sunnuntaina tuli poikamme pitkästä aikaa parin kolmen päivän visiitille vanhusten luo. Ihmeesti sellainen käynnistää vanhat äitireaktiot -innolla kauppaan, herkkuruokia, leipomuksia (nyt karppikirjan ohjeiden mukaan, kun hänkin välttää hiilihydraatteja), passaamista. Sunnuntai-iltana mies lämmitti Aitokiukaan. Minulla meni saunassa päivät sekaisin, en millään päässyt irti lauantaitunnelmasta koko iltana. Lauantaista seuraava päivähän on pyhäpäivä, joten tässä on vietetty pidennettyä viikonloppua. Tänään vielä vierailtiin kummienon luona kakkukahveilla, kun pojallamme on merkkipäivä lähellä. Jäi siis pari arkipäivää väliin. Pyöräilimme eilen 35 kilometriä, enimmäkseen kaunista jokivartta kierrellen. On se mukava, kun saa lapsesta liikuntakaverin, hänestä kun on viime vuosina tullut innokas kuntoilija. Hienoa on, kun voidaan taas jakaa tärkeät kuulumiset, toisin kuin joinain kireinä nuoruusvuosina. Noloa tunnustaa, mutta minulta vaatinut oppitien kulun se, että lapsi on erillinen ihminen, omanlaisensa luomus, jonka on tarkoitus tulla omaksi itsekseen, ei minun kaavojeni mukaiseksi.

Remonttimiehen ylistys

Menikin vain viikko, kun Torpan pintaremontti valmistui, siis matot ja tapetit kaikkiin huoneisiin, vaikka puolestatoista viikosta oli puhetta. Rakennusyrittäjä löytyi tarvikeliikkeen kautta, hyväksi tunnettu. Olikin mainio ja mukava mies, yrittäjä. Jälki on hyvää. Hän teki muutamia ehdotuksiakin laittamisista ja jopa ison tupakaapin siirtämisestä paremmalle paikalle takaeteisestä. Työporukka siirsikin erikoisraskaan kaapin tupaan, jossa siitä on todella iloa. Kovin on varattu mies, marraskuulle asti on aivan täyttä, kulkee pitkin Suomea ja tekee pitkää päivää ja viikkoa. En voinut olla varoittelematta, ettei tappaisi itseään työllä.
Olen ennenkin ihaillut kirvesmiehiä ja muitakin korjaustaitoisia, joita täällä on avuksi löytynyt. Puhutaan kädentaidoista. Niitä tarvitaan ja ihmeesti niitä joillakin on, mutta ei se riitä. Tarvitaan myös terävää päätä ja suunnittelutaitoa. Tarvitaan myös sosiaalisia taitoja asiakkaitten ja työporukan kanssa toimimiseen. Työn tulos näkyy heti. Pelkkä henkisen työn ammatti tuntuu oikeastaan vähän aneemiselta tuollaisen laajataitoisen työn rinnalla. Suositeltava ammatinvalinta, jos taipumuksia on. Töitä riittää.

Nyt täällä on sitten ankarasti pohdittu kaapin siirrosta ja värien muuttumisesta seuranneita tarpeita ja kokeiltu vaihtoehtoja. Uutta maalia on ostettu, penkki ja keittiön kaapit ainakin tarvitsevat uuden värin. Tavaroita on kuljetettu takaisin vintiltä ja vajoista. Pikku hiljaa asetutaan asumaan kesäksi. Ei menneet valinnat pieleen, kuten mies ennusti. Olen tyytyväinen, ei ainakaan huonompi ole kuin entinen kuosi.

Rajauksen ulkopuolella

Eilen tuli uusintana hieno dokumentti vanhusten kotihoidosta. Kameratyökin oli kaunista. En tiedä, tarkoittaako ohjelman nimi sitä vanhustenhuollon rajausta, jonka mukaan vain kolme prosenttia otetaan laitoshoitoon, muiden pitää pärjätä omissa oloissaan. Ohjelma avasi ovia niihin pikku maailmoihin, joihin yhä useampi liikuntakyvytön vanhus on jäänyt. Monille ainoa kontakti on kotipalvelun työntekijä.

Joku ohjelman kommentoija väitti sen osoittaneen, että vanhuksia lamataan koteihinsa ylilääkityksen avulla. Luuliko hän, että he olisivat virkeitä toimijoita ilman lääkitystä? Minä näin todellisia, heikkoja vanhuksia ja heitä kauniisti auttavia kodinhoitajia. Avuttoman vanhuuden näkeminen on ahdistavaa ja sysää monet etsimään syyllisiä. Oma tulevaisuus pelottaa eikä sitä halua ajatella.

Lähes kaikki vanhustenhuollon kritiikki kohdistuu laitoshoitoon. Omat omaiseni kuitenkin kokivat sen turvallisena. Vaikka apu ei aina ehdi heti, sitä ei kuitenkaan tarvitse odottaa tunteja tai vuorokautta, kuten kotihoidossa voi tapahtua. Laitoshoitoa on helpompi tarkkailla kuin tuhansia kotioloja. Omaisten ja lähimmäisten osuudesta ei kritiikeissä puhuta mitään.

Arvostan kodinhoitajan työtä todella paljon. Se on todellista auttamista käsien, puheen ja kontaktin avulla. Heitä tarvitaan paljon lisää, jos yhä useamman pitää pärjätä kodissaan. Nyt kodinhoitajalla voi olla 10-15 paikkaa työvuoron aikana. Uskoisin, että myös yksityisillä kotipalveluilla tulee olemaan suuri kysyntä. Toivottavasti nuoret kouluttautuvat edelleen lähihoitajiksi ja voisivat kokea työnsä arvostetuksi. En pitäisi pahana myöskään ulkomaisten hoitajien tuloa. Moniin kulttuureihin kuuluu vanhuuden arvostus. Ja onko varmaa, että yhteishoito laitoksessa on niin paljon kalliimpaa kuin kotihoito, ettei sitä voi tarjota enempää kuin kolmelle prosentille?

Tapasin Helsingissä asuessani kaupassa joskus vanhuksen, joka oli jääkelien sulamisen jälkeen uskaltautunut rollaattorin avulla kauppaan. Hän oli täysin yksin, kukaan muu kuin ostettu palvelu ei tullut katsomaan. Ei hän uskaltanut avata oveakaan, kotipalvelulla oli avain. Maalla usein on vähän inhimillisempi tilanne.

Asuulemista

Nyt oli sopivat päivät pienen saarimökkimme kevätkuivatukseen, oli aurinkoa ja tuulta. Vuosi sitten menimme mökille samana päivänä ja kirjoitin blogiin siitä jatkuvuuden ja tuttuuden tunteesta, joka siellä tulee vastaan. Viimeksi kävimme siellä syyskuun lopussa. Vedin vedettävän kellon käyntiin ja elo jatkui kuin talven pakkasia ja paksuja lumia ei olisi välissä ollutkaan.

Piristyin kummasti tässä tuuletustouhussa ja järvessä aivan virkistyin. Välillä oli mukava istua pikkukamarissa ja lueskella vanhoja ET-lehtiä. Edessä aukeaa ylläoleva näkymä, josta en ole ennen ottanutkaan kuvaa. Kallion toisella puolella häämöttävät kota ja mökki. (Kaksoisklikkauksella saa kuvat isommiksi).


Toisena päivänä "stailasin" saaren toisessa päässä olevan saunarakennuksen takakopperoa, jossa varsinkin yksi poikamme helsinkiläinen nuoruuskaveri haluaa nukkua. Kavensin saksilla kaksi superlonpatjaa ja sain ne mahtumaan samaan patjapussiin. Kapeaan laveriin tuli viimeinkin sopivankokoinen patja. Olen tukkinut paksulla eristemuovilla nurkkia, jotta seinän takaa eivät kiukaan löylyt kohahtaisi takahuoneeseen. Eristeet ovat rumat ja koetan aina peitellä niitä. Nyt keksin, että otan vanhan pussilakanan ja teen siitä sisustusta. Sakset, nauloja ja vasara ja syntyi uudet tekstiilit, seinäverho, ikkunaverho, pöytäliina. Tällaiset puuhat ovat minusta hauskaa "asuulemista"(leikkimistä). Lauleskelin: Nytpä tahdon olla mä pienen kodin laittaja..


Haravoidessani häivähti äkkiä varjo. Milloin tulee se aika, että täällä tulee kevät ja kevättuuli puhaltaa, mutta minua ei enää tule?

Uutuudenviehätyksen loppu?

Ovatkohan nyt eläkeläisen kuherruskuukaudet loppuneet? Jos niin on, niin kestivät sentään kaksi kertaa niin kauan kuin keskimäärin pariskunnan uutuusajat eli yli neljä vuotta. Kun tämän blogin tarkoitus on seurata yhden eläkeläisen vaiheita, niin täytyy tämä kirjata.

Aamut ovat edelleen mukavia kiireettöminä, mutta sitten on tullut useammin tyhjäkäynnin tuntua. Onhan tätä arkista askaretta ja pihatöitä ja kohta saarimökin kevätsiivous ja Torpan uudelleen sisustus ja sinne muutto ynnä muuta neljän paikan ylläpitopuuhaa, mutta henkistä sisältöä ja kanssakäymistä kaipaisin enemmän. Ruumiillinen työ sitä paitsi on alkanut väsyttää enemmän kuin ennen, nytkin ramasee kun purin pois yhden kukkapenkin aamupäivällä.

Eilen oli minun vuoroni kutsua koulukavereita meille. Oli oli mukava vaihtaa ajatuksia ja aivan oikeasti keskustella elämästä. Se on vain kovin harvinaista herkkua. En vieläkään keksi, mihin minua kiinnostaisi mennä mukaan tai mitä itse virittää. Jokin vika minussa on, kun harva ihminen ottaa minuun yhteyttä.

Avaan sähköpostin. Finnair Plussalta ja Lidliltä ja yksi roskaposti. Postinkantajalla ei mitään minulle. Illalla televisiossa sentään Siska. Puhelin piippasi tekstiviestiä, kun olin nukahtamaisillani. Saunalahdelta.

Tätä tylsyyttäni korostaa mieheni henkinen aktiivisuus, osallistuminen ja kontaktit Facebookia myöten. (Minä en ole facebookissa). Ei hänestä tullut minulle eläkeläishuhhailukaveria, sanoin, kun neljäs uusi kirjoitusprojekti tuli hänen ohjelmaansa. Hänen asiansa ja kirjoituksensa tietysti antavat minulle vähän ajatusvirikettä. Politiikkaa olen alkanut seurata aktiivisemmin, mutta vain seurata.

Nyt voisi tietysti harrastaa Anthony de Mellon kuvaamaa havahtumista läsnäoloon ja tietoisuuteen, olemisen taitoon, elämän katseluun. Saisi tässä silti vähän enemmän säpinää olla.

Lätkäkuumetta

Onpa ollut untelo päivä. Matalapainetta, sadetta, odotettua kyllä. Lähdin välillä lenkille, mutta ei askel vetänyt tänään, hiki vain valui. Ruuan jälkeen nukahdin kirja rinnan päällä. Herättyäni luin kirjan loppuun, kirpputorilta ostamani Eeva Joenpellon "Kaakerholman kaupungin" vuodelta 1952. Siinäkin oli utuinen tunnelma, sydänmaan pieneläjien vähäiloisen elämän kuvauksessa.

Hidas päivä. Kuin sumussa toljottelin Ilta-Sanomien Sudokua ja Kryptoa, otti aikaa saada ne loppuun. Ei mitään ohjelmaa eikä odottamista, tämäkö nyt on oikein eläkeläiselämää. Euroviisutkin menivät vanhaan malliin. Illan jääkiekko-ottelu alkoi nousta mieleen. Muuta ohjelmaa ei tietysti tässä yksitelevisioisessa huushollissa tänä iltana ole tarjollakaan. Yritin lyödä vetoa miehen kanssa, mutta ei hän suostunut. Häviötä veikkaisin, ei suomalaisen sielunelämä kestä tällaista odotuksen painetta, ihme olisi.

Jo on aikoihin eletty, minä odotan lätkämatsia! Minun täytyy olla sairas. Onhan monta päivää ollut oireitakin. Hain mittarin. Minulla on kuumetta!

Heliät hiekat

Tädin hauta odotti kunnostusta joulukuisen hautaamisen jälkeen. Kumpu oli laskenut ja mennyt kuopallekin, kun routaiset maalohkareet olivat sulaneet ja vajenneet. Kaksi viikkoa sitten kumpu oli vielä korkeana. Lapio ja rautakanki löysivät koloja, jonne savi ja hiekka solahtelivat. Yritin olla ajattelematta kahden metrin taakkaa arkun päällä.
Isovanhempien ja toisen tätini yhteinen hauta leveni nyt huomattavasti. Mies kärräsi hiekkaa kottikärryillä, minä tasoittelin, tein reunuksia ja haravoin siistiksi. Tädin kohta jätettiin korkeammaksi, koska kumpu vielä laskee. Siirsimme hautakiveä puolisen metriä keskemmälle kahden rautakangen avulla hivuttamalla, samoin kukkakehystä. Orvokkien ympärille haimme katteeksi kiviä järven rannasta.
Oli hyvä katsoa lähtiessä taakseen, että nyt tätini hauta on hoidetun näköinen. Joku oli jo ehtinyt veljelleni huomauttaa, että on hauta laittamatta. Nimen laittokin on tilattu.

Vähän kriittisenä noudatan tätä hautojenlaittokoodia, mikä ainakin pienemmillä paikkakunnilla vallitsee: pitää laittaa monet kukat, ensin pakkasenkestävät narsissit tai orvokit ja äitienpäiväruusut äideille, sitten kesäkukat, syksyllä syyskukat ja lopuksi kanervat havuineen. Ja pitkin talvea kynttilät, ei vain erityispäivinä ja myös kauan sitten kuolleiden sukulaisten haudoille. Jos niin ei toimi, ei vainajaa muisteta eikä välitetä. Minusta muistaminen on muutakin.

Ainakin melkein näin olen tehnyt kuudelle haudalle kolmella eri hautausmaalla, vaikka ajattelen että kesäkukat ja talvikoristeet riittäisivät ja että vainajakin olisi niihin tyytyväinen. Onhan se kaunista, että vainajien lepopaikkaa alati hoidetaan ja että hautausmaa on pikkupaikkakunnan sosiaalinen keskus. Muuta ei oikein arvaa sanoa.
---
Kun lomalentomme viikko sitten laskeutui ja ihmiset taputtivat, nousi tätini hahmo elävästi eteeni, kuin helpottuneena onnitellen, että lento oli sujunut turvallisesti. Hän seurasi matkojani aina huolissaan, mutta oli itsekin paljon matkustellut, tehnyt muun muassa seitsemän sukulaisvierailua Amerikkaan. "Reissu on tehty ja kaupunki nähty", oli hänellä tapana sanoa isomman tai pienemmän matkan päätteeksi.

Miniremonttia

Aukesi tämä Bloggerin ohjelma sentään tänään.
Sain idean Torpan "saunakamarin" eli entisen karjakeittiön eli köykin stailaamisesta mm niin, että siirtäisimme 20 vuotta vanhat rottinkikalusteet rivitalon terassilta sinne. Uuteen taloon sopisivat uudemmat kalusteet. Kaksitoista vuotta sitten sitä kivinavetan köykkiä kunnostettiin - pudotettiin vesihöyryistä mädännyt katto täytteineen alas (hauskaa puuhaa!), rakennettiin uusi katto ja seinälaudoitus, yhden hirsiseinän kalkitsin vanhaan tapaan, koko lattiaan tuli lattiaritilät jne, mutta kuitenkin paikka näyttää lievästi sanottuna karulta saunan esikamarilta.

Mies ehti lähteä kanssani ostosreissulle. Kiersimme lähikaupungin huonekaluliikkeitä. Terassille sopisi kaksi ison ihmisen ottavaa lepotuolia ja pöytä/arkku, johon saa romppeita piiloon. Osto meinasikin heti onnistua, kun ensimmäistä päivää oleva myyjä uskoi, että kalusteryhmän voi jakaa. Kokenut myyjä tyrmäsi hankkeen. Sama tilanne oli kaikkialla, polyrottinkiset sohva, kaksi tuolia ja pöytä oli nippuna joka paikassa. Jano ja väsy jo tuli. Hinnanerot olivat huomattavat, mutta selostusta laatueroista ei irronnut. Kun se kalusteryhmä ei mahdu, niin tyhjin toimin palasimme.

Seuraavana päivänä päädyin tuttuun miniremonttiin- siivous, kunnostus ja uusi järjestys. Hain puuöljyä suihkeena, öljysin kaikki rottinkikalusteet ja samantien pyyhin terassin lattiankin lopulla öljyllä. Koko tienoo lemusi. Seuraavana päivänä laitoin uuden järjestyksen, liinat, kukkia pöydille ja amppeliin. Vanhan pyöreän pöydän alatasolla liinan peitossa on valmis piilopaikka purkeille. Halpa remontti ja aivan nättiä tuli, mutta Torpan saunatupa on entisellään. Sinne ei polyrottinkia voi ajatella. Pitääköhän katsella Torpan latoja ja vajoja, jos sieltä löytyisi ideoita. Maaleja kävin jo katselemassa, saunaankin.

Tänään onkin ollut lepuupäivä, vähän nuhainenkin, en ole tehnyt mitään. Joskus pitää kelata elämäänsä, koota sitä uusista vinkkeleistä. Lapsuudenystäväni kävi kylässä, sellainen jonka kanssa voi puolin ja toisin puhua elämänmittaiset ja nykyiset. Kun on tunnettu elämänjanoinen pikkutyttö, jaettu vanhempien ominaisuudet, sodanjälkeinen köyhyys ja elämän haaveet, nousee esiin myös elämänkaari, se mihin ominaisuudet ja kohtalo veivät. Kovaa on hyväksyä sille pikkutytölle ne vaiheet, joissa huumorintaju on liian kovalla koetuksella. Liekö tässä elämän jakamisessa myös vähän miniremonttia.

Kivikatu ja meren värit

Kivimosaiikkia

Meren värit
Lindoksen lahti

Matkakuvia

Matka jatkuu kuvina mielessä. Muistin silmissä välkkyy edelleen eniten monen sinisenä läikkyvä meri, kun muutoinkin vesi on minun elemettini. Nyt se oli vielä raikas, mutta uimaan pystyi silti kauemmin kuin monina kesinä kotojärvessä. Syys-lokakuussa Välimeri on uskomattoman lämmin. Patmoksen matkalla syyskuussa neljä vuotta sitten istumakelluimme ja juttelimme matkatoverien kanssa huomaamattamme puoli tuntia lämpimässä vedessä ja kolmenkymmenen asteen helteessä. Nyt lämpöä oli parikymmentä astetta ja monena päivänä tuulta jommalla kummalla puolella saarta.

Toinen mieleinen kuva ovat hienot, jalan alla joustavat kivimosaiikit jalkakäytävien piristeenä ja Kallithean kylpylän lattioissa. Niihin on koottu rantojen miljardeista kivistä valkoisia ja mustia pieniä kiviä, aseteltu ne hiekkapohjalle kuvioiksi ja lopuksi kiville on valutettu toisenlaista hiekkaa. Siinä kuviot pysyvät lujasti ja joustavasti.

Meillä oli hotelli Cactus saaren pohjoiskärjessä, kahden rannan ja Sadan palmun aukion vieressä. Hyvä hotelli, hyvä hotelliaamiainen. ( Vyötäröllä kyllä vähän pursuaa ongelmaa välimerellisen illallisen ja englantilaisen aamiaisen yhdistelmästä). Lomamatkojen valikoimassa olisi ollut huoneistohotellikin isompine huoneineen, mutta en nyt kaivanut kokkausta. Huoneessa oli kuitenkin jääkaappi. Lähistöllä oli useita suomalaisten ylläpitämiä kauppoja ja ravintoloita - tai rouva oli suomalainen. Tarinansa varmaan jokaisella.

Muurien ympäröimä vanha kaupunki oli hieno, kävelymatkan päässä, kauppakojujen ja tavernojen täyttämä, mutta eloisa. Nyt ei ollut liikaa ruuhkaa, joten tuliaisostoksiakin oli mukava tehdä, vaikka hintataso oli lähes suomalaista tasoa. Lieneekö palkka-ja hintataso nostettu velkarahalla ja mitä lähiaikoina tapahtunee? Usea myyjä kertoi pitävänsä erityisesti meistä suomalaisista - ja vasta kaupanteon jälkeen, kuten miehen epäilyille asenteen aitoudesta vakuutin. Jotenkin siellä tuli jutelluksi kauppiaitten kanssa, jokin välittömyys siellä tarttuu.

Kävimme itseksemme Suurten mestarien palatsissa ja arkeologisessa museossa ihailemassa vuosituhantisia aarteita, joita tuli vastaan vähän väliä muutoinkin. Kirjaston opaskirja ja paikallisesta kojusta ostettu isompi versio olivat hyvänä apuna.
Aluksi kiersimme kaupunkia pikku "junan" kyydissä ylös akropolin raunioille asti. Saarikierroksella saimme kuunnella uskomattoman suomalais-kreikkalaisen opaslahjakkuus Kostan tarinoita ja söimme parhaan aterian Apollonian kylässä -ulkouunissa haudutettua vuohta. Kreikkalainen ilta toisessa kylässä oli jo niin taitavasti tuotteistettu turistipaketti, että enää en menisi. Turkkiin olisi ollut retki, mutta emme halunneet lähteä kauppiaitten saaliiksi.
Suomalainen turistipappi vaimoineen esittäytyi, mutta ei tullut mennyksi kirkkoon, kun ihastuimme samassa pihassa olevaan katoliseen kauneuteen.

Monelle Rodos on vain rantaloma- ja aurinkopaikka - siellä aurinko ottaa ihmisen, ei toisinpäin - mutta kyllä sieltä siis muutakin löytää, jos haluaa.

Mietin vielä sitä samaan paikkaan menemistä. Ehkä moni menee samaan paikkaan kuin mennään mökille, tuttuun, turvalliseen ja helppoon paikkaan, joka alkaa kangastella mielessä kutsuvana. Lähtö lähimmältä pieneltä lentokentältä on myös painava syy, se ratkaisi myös meidän valintamme.

Sinistä ja heleänvihreätä

Sininen ja turkoosi oli Välimeri ja Rodos-saaren toisella puolen Egeanmeri samoin, joinain päivinä vaahtopäissä valkoiset kuohut ja uimarille vasta-aaltoja. Melkein hienoin muistikuva matkalta on sininen merimaisema heti aamulla, kun vähän päätä nosti tyynyltä. Kannatti kinuta, kolmantena päivänä sain vaihdetuksi huoneen meren puolelle. Sai miehellekin vähän merellistä tuntua, hän kun ei rantahiekalle astunut.
Toinen hienous oli todella kaunis pieni katolinen kirkko, valkoista ja kultaa, jossa kävimme kerran jokailtaisen messun seuraajina, kuuden vakioseurakuntalaisen lisäksi. Pappi sanoi muutaman lauseen englanniksi meitä varten. Ainoa kerta elämässä, kun kirkossa tulee pappi erikseen tervehtimään ja kyselemään, keitä olemme.
Paljon oli kaunista nähtävää, vuosituhantista historiaa, värikkäänä pursuava tavarapaljous ja taverna toisensa vieressä. Vähän alkoi jo kyllä rasittaa seurustelu sisäänheittäjien ja tarjoilijoiden kanssa, ennenkuin sai ruokaa, mutta hyvää syötiin eikä tarvinnut tiskata viikkoon.

Mutta se mikä ällistytti, oli kanssamatkustajien matkustelun määrä ja samaan paikkaan - yksi oli käynyt jo 20 kertaa, toinen viisitoista, melkein kaikki usemman kerran. Rauhallinen paikka, suomella pärjää monessa paikassa.. silti en aivan ymmärrä. Valtaosa oli tavallisia eläkeläisiä, matkustavat ainakin joka vuosi, mutta monet useamminkin. Siellä ei puhuttu taitetun indeksin ongelmasta.

Miehellä on kuulemma jo jonkin aikaa ollut maailman ihmeiden kiintiö täynnä, mutta osasi hän olla lomalla, istua parvekkeella katselemassa merta ja palmuja, ottaa aurinkoa jaloille.

Mutta kyllä on tänään ihana tuo kotimainen koivujen heräävä heleä vihreys aurinkoa vasten!