keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Sosiaalisia päiviä

Enimmäkseen eläkeolomme on hiljaisia päiviä omassa tahdissa ilman vieraita. Nyt olivat tytär ja lapset neljä päivää, sitten miehen "työvieras" yövieraana ja tänään tulevat naapuriserkut kahville. Talo on lasten aikana eloisa, vinttikin herää, pihapiiri samoin, pöytää katetaan. Helsingin vieras ihaili hiljaisuutta ja rauhaa, kuunteli aamuyöstä käen kukuntaa. Sellaiset päivät ovat mukavia, ovathan ne juhlaa itsellekin, vaikka vierailun jälkeen kaipaakin ohjelmatonta lepäilyaikaa.

En tiedä, miksi olen kuitenkin niin laiska kutsumaan vieraita (lapset eivät kuulu vieraisiin). Vain muutama on sellaisia, joiden kutsumiseen tai tuloon ei ole mitään kynnystä. Laiskuus kai se on, pitäisi laittaa paikkoja ja tarjottavaa. Tätini ystävien määrää selittää se, että hän herkästi kutsui tapaamiaan ihmisiä kotiinsa kahville. Nuorempana mekin kutsuimme vieraita useinkin, mutta viime vuosikymmeninä ei ole ikäänkuin jaksanut. Pääkaupunkiseudulla oli normina laittaa vieraille illallinen. Siihen olin aivan liian väsynyt ja taitamaton. Täällä maalla kutsutaan kahville, mikä on paljon helpompaa. Nytkin olisi mielessä useita kutsuttavia, kun saisi aikaiseksi.

Kotiin kutsuminen lienee yleisestikin vähentynyt ja elämä irrallistunut. Sosiaalisen tuuletuksen ja vuorovaikutuksen puutteella saattaa olla haitallisia seurauksia ihmisten ja perheiden elämään.

Tukikohta-kerrostalomme on täynnä yksinään asuvia vanhuksia. Monien ovien takaa en ole koskaan kuullut mitään enkä nähnyt ketään liikkeellä. Ovatkohan he hyvin yksinäisiä hiljaisuudessaan? Siellä on tullut mieleen, että leipoisi jotain ja soittaisi ovikelloja tai laittaisi kutsuja postiluukuista. Tulisikohan kukaan?

lauantai 25. kesäkuuta 2011

Suvikukkia







Lempipuuhaani on aina ollut luonnonkukkien poimiminen. Se tuntuu oikealta kesältä. Löysin pyöräillessäni kukkia Helsingistä ja Espoostakin, oli rakentamattomia tontteja, ojanvieruksia, metsiä, mäensyrjää. Joskus löytyi hylätty asuinpaikkakin, jossa saattoi kasvaa syreeni tai ruusu, vaikka talosta oli vain nurkkakivi jäljellä. Lupiini oli minulle uusi tuttavuus 80-luvulla. Innolla odotin niitä nousemaan erään joutomaan reunalle.
Tänään näin juhannusruusun yhden vanhan talonpaikan raunioilla. Taloa ei ole ollut minun muistini aikana, mutta vanha ruusu kasvaa sitkeästi korkean ruohon keskellä.
Sitkeitä ovat vanhat!








perjantai 24. kesäkuuta 2011

Mittumaaria







Vuoden kierron korkein kohta, tämä valoisin aika. Vuorotellen sadetta, aurinkoa, kosteanraikas ilma, se on lempisääni.
Mieli on tänään levollinen. Me olemme miehen kanssa Torpalla, täältä hän ei kaipaa minnekään. Saaressa maisemia katselee poikamme läheisimpiensä kanssa, mukana kaksi pientä helsinkiläispoikaa. Heille saareen pääsy on vuoden kohokohta. Nautin heidän kaikkien ilostaan. Tyttären perhe tulee huomenna Torpalle. Tein lapsille aarrekartan valmiiksi vintin aarrearkkujen löytöön.
Tänään saunoskelemme kahdestaan. Koivut tuoksuvat porraspielissä. Illalla tuuli tyyntyy ja pilvet katoavat. Mieli karkaa tuon tuostakin mökkijärvelle. Ihanaa että järvi tyyntyy siellä koko kauneuteensa vieraittensa iloksi. Aurinko laskee viimeisimpään luoteisen metsänrannan pykäläänsä. Kuvat ovat viime kesältä.
Hyvää juhannusta Sinulle!

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Puheluja

Eräs ystäväni arveli, että viimeaikaiset kirjoitteluni ovat kuin huolettoman lapsen puhelua äidille, jonka kanssa olen päässyt levolliseen suhteeseen ja että hän siellä rajan takana mielellään kuulumisiani lukee. Ei taida kuitenkaan olla niin, tuskin hän nytkään olisi kovin kiinnostunut tekemisistäni.
Tämä toi kuitenkin mieleeni Iida-tädin. Hänen soittaessaan kuului aina kysymys: -Mitäs te nyt olette siellä touhunneet? Yleensä vastaukseni oli: -Ei tässä nyt ole paljon mitään touhuttu. Mutta jos oli, kerroin kyllä tarkkaan ja hän oli kiinnostunut. Samoin hän kertoi puuhansa ja kuulumisensa. Hän soitti joka päivä, jos emme tavanneet, niin kauan kuin pystyi puhelinta käyttämään. Olin kiitollinen, että eläkeikäiseksi asti minulla oli vanhemman polven ihminen, jolle olin tärkeä.
Nyt puhelin on aika hiljainen.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Haltioomassa

Pääsimme taas lapsenlapsia hoitamaan, "haltioomahan", kuten täälläpäin sanotaan. Siinä sanassa on mielestäni arvostava kaiku. Se sana avasi viime kesänä ylimääräisen ajan terveyskeskuksessakin, kun miehen tikkienpoistoaika oli sekaantunut. Kun piti keriitä haltioomahan, ilmaantui takatiloista hoitaja: -Kyllä minä ne nappaan.

Sadeilmalla oli hyvä apu sisäleikkipuistosta ja planetaariosta. Paremmalla säällä kelpasi aivan yhtä hyvin tuttu leikkipuisto, jossa molemmat viettivät perhehoidossa ollessaan aamupäivätunteja. Kun kysyin lähdetäänkö sinne, sanoi ekaluokan päättänyt poika: -Joo mennään, minä en ole siellä käynytkään sitten hoitoaikojeni. Ja hupaisasti löytyi tekemistä pikkulapsiaikojen telineissä ja pensaskäytävissä, heidän lapsuusmaillaan.

Nyt on kolme vuotta kulunut siitä, kun muutimme Espoosta Etelä-Pohjanmaalle, minun nuoruusmailleni. Viime aikoina olen tuntenut täällä asettumisen, viihtymisen ja juurtumisen tunnetta, vaikka olisin halunnut muuttaa Keski-Suomeen. Nyt vierailemme siellä, asumme täällä. Lakeuden avaruus ja taivaankuvun yli alati kulkeva pilvi- valoteos antavat vetää henkeä syvään.

Murre on yksi osa maisemaa. En ole lapsena varsinaisesti puhunut leveää murretta, koska kasvoin Järviseudun murrealueella, mutta oppikouluaikoina kuulin sitä vuosikaudet. Nyt puhun joskus pohojalaasta, kun haluan sulautua joukkoon ja ehdin harkita, mitä sanon. On mukavia sanoja, muitakin kun haltioominen. -Voinko ottaa tämän? -Johannyttoki! Siinä on paljon enemmän varmistusta kuin vaikka kyllä- sanassa. -Häiritsenkö? -Ethännyttkoki.
Nuori jumppaohjaaja sanoi:-Tehkää ny lopuuksi nämä liikkehet aivan leppoosasti vaan. Lauseessa on oma leppoisa rytminsäkin.
Aivan leppoosasti vaan, siinä olisi leppoistamisliikkeelle sopiva tunnus.
--
Käly kävi tekemässä tupatarkastuksen miehensä kanssa. Hän hyväksyi kaiken, lattiankin, vaikka mies epäili etteivät sano oikeata mielipidettään. Minä en epäile, uskon mitä sanottiin.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Huokailuja

Tänään kävimme selvittelemässä miehen väitöstilaisuuden järjestelyjä yliopistokaupungissa. Väitöstilaisuus, tarjoilut, karonkkaillallinen, majoitukset on nyt alustavasti sovittu. Silti palasimme aivan uupuneina tukikohtakotiimme Keski-Suomessa. Monta järjestettävää ja ratkaistavaa pientä asiaa on vielä edessä. Mies tuskaili: miksi ollenkaan rupesin tämmöiseen. Minäkin huokailin, kun en oikein osaa kehitellä tällaisia ideoita. Ja pukeutuminen? Tavasin pukukoodeja netistä, se aikomani entinen vaate ei kai olekaan sopiva.
Syy huokauksiin on se, että emme ole juhlaihmisiä emmekä varsinkaan muodollisen tilaisuuden ja akateemisten kiemuroiden ihailijoita, vaikka toki haluaisimme järjestää hienon päivän. Nyt tarvittaisiin juhlakonsultti!

Mies lähti pizzalle ja minä lenkille, tyypilliset ratkaisumme ahdistavaan oloon. Osuin sattumalta upeaan lenkkimaastoon omakotialueiden välissä, alueelle, jota en ole ennen huomannut ollenkaan. Oli aivan kuin olisin yhtäkkiä joutunut erämaahan, korkeiden, hiljaisten, sateen jälkeen vielä vettä tippuvien kuusten alle. Kaipa taas kaikki järjestyy, asia kerrallaan.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Iloista tekemistä

Mietin koko illan, miksi näistä tavallisista puuhistani kirjoittelen. Tulin siihen tulokseen, että minua huvittaa kertoa niistä siksi, että olen tehnyt näitä asioita ilolla. En nyt toimi velvollisuudesta, vastuuntunnosta, pakosta, arvosanojen tai muiden ihmisten takia, kuten melkein koko elämäni olen toiminut. En halunnut tuottaa isälle pettymystä, kun hän kuudennen luokan jälkeen uskalsi päästää minut pyrkimään oppikouluun, rahaa kun oli erittäin niukasti linjuri -ja kirjamaksuihin. Siitä alkoi velvollisuustie.

Hiukan tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, että keskityn vain ns. omiin asioihini. Tätini hoivailu kuului niihin, perhepiiriin. En halua ottaa muita tehtäviä, kun luultavasti nytkin sitoutuisin niihin liikaa ja ottaisin mieleni kannettavaksi sellaistakin, mihin en voi vaikuttaa. Niin koinkin käyvän yhdessä koulutusprojektissa, jossa olen ollut täällä mukana. En ole vieläkään oppinut rajaamaan.
Luvan tähän eläkeläisen vapauteen olen antanut itselleni monta kertaa, mutta aina pitää näköjään kerrata.

Mutta taas tänä aamuna oli tosi hauskaa pestä vielä muutama matto kaivolla auringon kilossa ja käydä viileässä ammekylvyssä sen päälle. Mieli on läsnä siinä, mitä kädet tekevät, ei kaukana työasioissa kuten ennen. Se on meditatiivista olemista. Käki kukkuu, syreenit tuoksuvat, posti tuli juuri.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Hellepäivän huveja Torpalla

Aurinkoon makaamaan tai terassille istumaan, eikö se ole hellepäivän normikäytöstä? No ei, vaan mattoja pesemään, kun nyt kuivuu niin hyvin. Mistä sen tietää, onko muita helleviikkoja koko kesänä. Olen tällä viikolla pessyt joka päivä pari mattoa. Kaivovesi, joka taitaa kyllä pian loppua, lämpenee saavissa. Penkin päällä harjaan ja oion selkää aika usein, telineellä huuhtelen letkulla. Puhtaiden mattojen kasa vintissä kasvaa. Tänä aamuna värkkäsin vanhan painepesurin käyttöön ja pesin kolme isoa mattoa ja muutaman pienemmän.
Kun ne olivat kuivumassa mattotelineellä ja kaiteilla, näkyi postiauto tulevan. Nyt postikahvit, ajattelin, niinkuin lapsuuden kodissakin kymmeneltä, navetta-askareiden jälkeen. Se oli äidin lepohetki, korppukahvit ja päivän posti. Maistuivat ne meillekin, mies kun oli ajanut nurmikot, oli ikäänkuin tehty jotain.
Mies teki lähtöä Helsinkiin parin päivän matkalle. Mitä teet sillä aikaa, hän tiedusteli. Ei mitään käsitystä, vastasin.
Tuvassa on kuuma ja menin läpivetoiseen aittaan riippumattoon lukemaan. Ei ollut hyvä kirja eikä tullut unikaan. Tuli mieleeni, että saisinkohan välieteisen perälle sen tupaan siirretyn ison kaapin paikalle verhon kattoon, vähän kuin siivouskomeroksi, imurin ja silityslaudan eteen. Mies miettii siihen infrapunasaunaa, mutta ei ole syntynyt päätöstä. Äkkiä sen verhon nappaa pois, jos tulee muuta käyttöä. Etsin vajan laatikoista värkkejä, tuumailin. Löytyi yksi iso ja yksi pieni koukku ja yksi uun muotoinen. Ja kapean penikkalistan kappale tangoksi.
Miehellä on isoja työkalupakkeja, mutta minulla on oma laatikkoni, hieman vaatimaton tosin: nauloja, vasara, meisseleitä. Sanoin tyttärentyttärelle, että naisella pitää aina olla oma pieni työkalupakki. "Ni-in", hän vastasi.
Yksi kohta katossa pisti vastaan ja koukku kilahti lattialle monta kertaa, vaikka siirsin paikkaakin. Hiki valui. Onneksi ei ollut kukaan katselemassa. Lopulta laitoin sen liian pienen koukun toiseen päähän ja siitä kiinni verhopitimen, tilapäisesti, kunnes pääsee ostamaan toisen ison koukun. Toisen pään koukku pysyy hyvin, toista ei parane nyt rasittaa yhtään. Ei ole "iän aset", todellakaan, mutta piti saada tehdyksi. Kokeilin tankoon vanhoja verhoja. Yksi valkoinen verho oli tarpeeksi pitkä, se siinä nyt on, aikansa, siivouskomeroni.

Olin aivan hiessä. Seuraava huvi oli pesu saunatuvalla ja viilennys omassa uima-altaassani. Se on vanha amme, jonne kannoin aiemmin vettä lämpenemään itsekseen. Siellä makailin viilentymässä, paremman uimapaikan puutteessa. Ei kannata muuten koskea siihen kalkitsemaani seinään, se varisee. Miten ihmeessä sen tein 12 vuotta sitten paljon paremmin, vaikka ei ollut netin neuvojakaan käytössä.
Kun en sitten muuta keksinyt, tulin kirjoittamaan, vaikka on vähän hassua näin usein kirjoitella olemattomista asioista.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Ovi lapsuuden kesiin

Kävimme sisareni kanssa kotikylän hautausmaalla laittamassa haudoille kesäkukkia. Kuuma kesätuuli puhalteli läpi kirkkomaan. Kotijärvi näkyi tummissa laineissaan kirkkomaalle. Kävimme järven toisella puolella kotimökissämme, jossa velipoika asuu.

En koskaan siellä käydessäni malta olla menemättä rantaan, siihen, jossa lapsena aina uitiin. Tie sinne kulkee edelleen tuttua reittiä. Puita on hakattu ja toisaalla korkeita puita on siellä, missä ennen niitä ei ollut. Kuitenkin tien käänteet ovat samat, naapuritalo sama, ladot samat, metsänrajat ja tuoksut tutut. Puolukka oli jo kukassa. Muistan missä kasvoi mustikka, missä puolukka, paljon oltiin marjassa. Vastaan tulee pikkupelto, ennen synkän kuusikon keskellä oleva aukio tien molemmin puolin, nyt melkein huomaamaton alue. Siinä pidettiin voimistelukurssia, kun olin kymmenvuotias. Uimakoulu sen piti olla, mutta oli liian kylmä ja sateinen sää uimiseen. Sain tästä harvinaisesta virikkeestä innostuksen liikuntaan. Liikuntaa opiskeleva vetäjä teki hienosti spagaatin. Koko talven harjoittelin sitä tuvan lattialla, mutta en minä siihen koskaan kunnolla venynyt.
Rantapellon laidan polku on tutun savensekainen, kuiva. Tuon kiven kupeessa kasvoi mansikoita. Mieleen muistuu pölisevän kuiva kesä, kun savipöly lensi juostessamme avojaloin rantaan. Tuolla oikealla oli metsäinen mäki, josta talvella lasketeltiin järven jäälle. Metsä on kaadettu, mutta kasvaa uutta tiheää kuusikkoa.
Ranta on tuttu, nyt parempi kuin ennen, kun siihen on ajettu hiekkaa. Menen ilman muuta uimaan, riisun rantapusikossa kuten silloinkin. Veden tuoksu on tuttu, soinen. Kaislikko samassa paikassa, pohja matala ja kova. Vesi on pehmetä, raikasta, ei kylläkään vielä "kuin keitettyä", kuten lapsena sanottiin. Ei meitä kukaan aikuinen ehtinyt vahtia, vahdimme varmaan toisiamme, kun kukaan ei hukkunut.
Joka vuosi olen ainakin kerran käynyt siellä uimassa. Se on kuin rituaali, avain lapsuuden kesiin ja se jotenkin huuhtelee lempeästi mielen kerroksia.
Kun kävelen takaisin uimapukua heilutellen, tulee mieleen yhä uusia lapsuusmuistoja. Kasvit, paikat, maasto, kivet olivat tärkeitä. Muistelemme sisaren kanssa, missä kohdissa ja missä sängyissä milloinkin nukuttiin. Isä, äiti, mummo tulevat puheisiimme. On etuoikeus päästä näin helposti käymään lapsuusmaassa. Illalla tulee Torpalle vielä käymään entinen naapurin tyttö, leikkikaveri siitä rantatien varren talosta.
Mikä päivä nyt on? Tiistai. Tuntuu aivan sunnuntailta.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Suvi suloinen


Espoossa ajattelin, että tulen aina kesäkuun alussa katsomaan kukkivia puita ja pensaita, joita ihailin työmatkani varrella. Eipä tarvitse. Porraspään syreenit ovat juuri avautuneet tuoksuvaan kukkaan. Pihlajan kukat alkavat erottua. Ja miehen omenapuut ovat täydessä kukassa. Tänä vuonna vuorenkilpi on kukkinut erityisen runsaasti joka paikassa. Tuomi, minun kymmenen vuotta sitten istuttamani, on jo lopettamassa valkoisia tuoksujaan. Halusin pihaan tuomen, kun se oli lapsuuteni ihannepuu. Koulutien varrella oli erään talon liepeillä tuomi ja siitä taitoin salaa oksia kotiin. Kaksi voikukkapeltoa Torpan lähellä on keltaisenaan ja kohta taas ensi vuoden kasvusto leijailee pihoilla. Mies käy taistelua niitä vastaan.

Nyt taas voi istua kahvikupin kanssa portailla ja puhella pääskysen kanssa, sellainen kun usein lennähtää istumaan läheiselle sähkölangalle. Eilen tulivat ne haarapääskyt, jotka pesivät autokatoksen hirren päällä (jolloin autoa ei viitsi pitää pesien alla), aiemmin tulivat jo lavettaladon asukit. Räystäspääskytkin kiertelivät räystäänalusia. Kyselin, oliko raskas matka ja toivotin tervetulleiksi. Risulinnut pysyvät maassa. (Kuvia voi klikata isommiksi).
Kotikyläni kirkossa pappi puhui elävästä vedestä ja lähdeihmisistä. He ovat niitä, joista virtaa toisille rohkaisun,kannustuksen ja muistamisen sanoja. Mieleeni tuli heti yksi ystävä, jolla on hallussaan loputon viisaiden runojen ja lauseiden lähde. Minulla on kymmeniä hänen lähettämiään kortteja ja muistoja monista rohkaisun sanoista.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Ihmeen puuhatuuli

Mikähän minua nyt näin panee puuhaamaan? Aamulla kannoin remontin alta vinttiin viedyt kirjat alas ja mies alkoi järjestää niitä kirjahyllyyn, pysyi siinä hommassa, että sain tehdä omiani ilman katselijaa. Sekoitin kaappimaaliin valkoista ja maalasin keittiökaappien ovet kolmanteen kertaan, hioin ensin. Nyt tuli hyvä väri, isoon kaappiin rinnastettava, mutta jälki ei ole vieläkään hyvää. Vähän paremmin toimi uusi pensseli ja se että opin vetelemään viimeisen silauksen hyvin hennolla kädellä, mutta koskaan en kyllä osta Barokkimaalia. Se on minulle liian vaativa tapaus. Huomenna vielä uusi kerros, kun on eri väri. Olipa homma ja maalausitseluottamukseni on kärsinyt. Uusia suunnitelmia ei ole vireillä, vaikka tuo kaappien väritys vähän sotkee entisiä värejä. Katsellaan.

Sitten menin katselemaan saunapuolta. Olen 12 vuotta sitten vedellyt saunatuvan yhteen hirsiseinään kalkkimaalia, sen kunniaksi että täällä aina ennen kesällä kalkittu navetta ja karjakeittiö valkoiseksi, äiti kertoi monta kertaa, kuinka mukavaa se oli. Saunatuvan tapainenhan on entinen karjakeittiö. Nyt seinäkalkki oli rapistunut. Raavin irtoavat osat pois, kastelin kalkikivedellä, joka oli muhinut viikon ja sitten tein kalkkiseoksen, jolla vetelin seinät. Pian se alkoi muuttua valkoiseksi. Läheltä ei kannata katsoa, kun vanhassa jauhossa oli vähän kokkareita. Ohjeita luin netistä.
Sitten olikin välttämätöntä siivota lattia. Ihmettelin, miksi en ole jaksanut moneen vuoteen muka nostella lattiaritilöitä. Ne ovat raskaat ja isot, mutta sainhan ne käännetyksi pystyyn. Alle oli taas kertynyt puunroskaa ym. Pidin lepotauon.
Mies tuli katsomaan, mitä teen."Olisit hakenut edes noita ralleja nostamaan", hän sanoi. "En tiennyt toissapäivänä, että tänään teen tätä", vastasin. Hän tarvitsee nimittäin kaksi päivää aikaa varautua johonkin pyytämääni toimintaan. Kun sen muistan, tämä "aviomiespalvelu" toimii, mutta enhän minä kaikkea niin pitkälle suunnittele.

Seuraava kohde oli sauna, jonka pesin SaunaTolulla ja betoniseinät maalaripesulla. Vettä kannoin kaivolta, kun letku ei riitä saunaan, lämmmitin muuripadassa. Säästin vesijohtovettä, kun kerran kaivossa on ilmaista vettä.
Lopuksi sauna lämpenemään. On navakka, mutta puuskittainen tuuli, joka ei vetänytkään hyvin savua ulos, vaan oudosti painoi välillä savua sisään. Nyt se sentään vetää. Onkohan minusta vain saunojaksi, ei ainakaan kovia löylyjä pidä ottaa, sen verran sydämessä tuntuu ylikierroksia. Mies varoittelee: "Mitä minä sitten yksin puhtaassa talossa tekisin".

Miksi kirjoitan tällaista selostusta tekemisistäni -laiska töitään lukee jne? Siksi, että blogini tarkoitus on seurata yhden eläkeläisen vaiheita. Ihmettelen, kuinka minä taas jaksan näin, kun on ollut pitkään toisenlaista, voimattomuutta ja huonoa oloa, vanhenemisen tuntua. Kymmenen vuotta sitten muistan lomilla näin touhunneeni. Onko se se Tolosen markkinoima Carnosin, joka antaa tosiaan lihasvoimia vanhenevalle ihmiselle? Onko siis aineita, joiden vähenemisen oman kehon tuotannosta voi korvata ja siten ylläpitää toimintakykyä pidempään?Aika olennainen kysymys vanhusasiassa.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Pesänperustusta

Liian tummaksi menivät keittiön kaapin ovet hämärässä nurkassaan, vaikka sävy valittiin vaaleammaksi kuin vanhan kaapin sivut. Ja vesiohenteinen maali pakeni pensseliä, tuli raitaista jälkeä,vaikka olin mielestäni hionut riittävästi. Olenko ennen aina maalannut liuotinohenteisella, kun tällaista jälkeä ei ole koskaan tullut. Ehkä tähänkin väriin tottuisi, mutta tietty valoisuus himmeni tuvasta. Koetan vielä korjata, lisätä valkoista väriä maaliin ja ostaa murskattuharjainen keinokuitusivellin ja maalata kolmanteen kertaan. Pilallemenokin saattaa häämöttää.

Kyllä tässä puuhaa riittää, kun taas asettuu maalaistaloon. Nyt on ollut intoa käydä kaikkea läpi ja järjestää tavaroita paremmin, siis vintissä ja ulkorakennuksissa myös. Tavaraa on lajiteltu myös kaatopaikalle, kuivuneita maalipönttöjä, elektroniikkaromua, rautaromua. Aina sellaista kertyy. Jos nyt malttaisi viedä pois ensimmäisen tietokoneen, jolla on paljon kirjoitettu. Kymmenen vuotta se on odotellut vintillä. Vanhaa verhoa ym kangasta on aika lailla, mutta en taida nytkään laittaa pois -jos vielä joskus leikkaisi matonkuteiksi. Kangaspuissa on lointa jäljellä.

Muuten mukavaa ja pitkäaikainen huimaus-pahointivointikin on ollut vähissä täällä, mutta illalla alkoi puristaa sydämen seudulta, kun olin kellon ympäri touhunnut. Otin Nitroa, jota sain kolme vuotta sitten, vaikka ongelmien syy sitten olikin olkapää. Se auttoikin, mutta yöllä heräsin painostavaan oloon, Muistin, että puistelin vintin pitkiä mattoja. Voimia olisi taas, kun aloin uudelleen ottaa D-vitamiinia ja Carnosinia, mutta vanhat sisuskalut eivät oikein pysy mukana. Mattojen puistelu on pahinta. Ei tahdo muistaa ja malttaa, kun on pesänperustusvietti päällä niinkuin pihan pääskysillä. Vintissäkin piti vain käydä ja meni kaksi tuntia. Tänään täytyy ottaa rauhallisesti.

Pieni eläkekirja

Vielä tuleekin yksi päivitys tähän blogiin, jonka lopettelin vuosi sitten. Blogikirjoittelun sivutuloksena syntyi pieni kirjanen, jonka ...