Aivot mukaan

Näin kehoitti Filosofiapäivien tiedottaja. Olipa aikamoinen päivä. Hellepäivänä sinimustassa salissa istui aamusta iltaan 150 kuulijaa. Aiheena oli fundamentalismi, ajankohtainen aihe. Minä ja kaikki muutkin jaksoimme kuunnella eri puolilta asiaa valottavia esitelmiä ja paneelikeskustelua mielenkiinnolla. Välillä vilkuilin ikkunasta sumusta kirkastuvaa päivää ja iloitsin siitä, että poikamme kavereineen viettää jokavuotista retkeänsä saaressamme. Ei jäänyt saaren elokuinen hellepäivä nauttimatta.
Moniälyköksi mainitun paneelipuheenjohtajan monitahoinen säkenöinti vähän häiritsi. Joku yleisöstä uskalsi jo vaatia yleisöpuheenvuorojakin, joita ei montaa kuitenkaan ehditty kuulla. Minullekin muodostui ääneen lausumaton ajatus: Fundamentalistisen taipumuksen varoitusvalona on taipumus ottaa vahvasti kantaa asioihin, joita ei tunne ja joihin ei halua perehtyäkään, taipumus tuomita tutkimatta asioita esim. huuhaaksi, rasismiksi, kukkahattuisuudeksi, fundamentalismiksi, ääriliikkeeksi...

Päivän juhlisti harvinainen kutsu koti-illalliselle lakeuden laitaan, renesanssityyppiseen kotiin, osaksi nyyttikestiperiaatteella. Kahdeksan henkeä pöydässä, monitahoista keskustelua tuntikaupalla.Hyvää lasagnea, salaatteja,juustoja, hedelmiä, viiniä. Ja uskomattomana kruununa iltamyöhäisen virsihetki. Kanttori soitti pauhaavaa vanhaa urkuharmoonia, osanottajien pyynnöstä veisattiin vuoden 1938 virsikirjan mukaan. Jo vääryys vallan saapi, totuuden henki, jo päivä ajan virtahan, Herraa hyvää kiittäkää ja enemmänkin. Kansakoulussa ulkoa opetellut sanat muistuivat säe säkeeltä mieleen, totuuden henki vei alakoulun luokkaan. Ja tämä kaikki lakeudelle avautuvan ikkunan edessä, laskeneen auringon kajossa, kynttilöiden hohteessa. Ainutlaatuista, taianomaista. Kiitos.

Kuvien alla

Torpan makuukamarin seinällä on nyt kaksi lapsuuteni tärkeätä kuvaa, painokuvia molemmat. Madonnan kuva oli äidilläni. Tämä ei ole sama, vaan kirpputorilta löytämäni. Tytön ja koiran oli isoäitini tuonut palatessaan Amerikoista vuonna 1910. Se oli mummun kamarissa sängyn päädyssä ja myöhemmin tätieni asunnossa. Valitettavasti kuviin jäi heijastukset.
Ne kuvaavat minulle paitsi lapsuusmuistoja, myös ristiriitaa, jonka keskiössä olen elänyt. Nyt lienen saanut nämä tärkeät ihmiset jonkunlaiseen sopuun sisimmässäni, kun pystyn nukkumaan niiden välissä.
Joskus katsomme miehen kanssa yhdessä televisiota peräkamarissa (komisario Lynley, Wallander, Beck). Yleensä katson kyllä tuvassa välttääkseni taistelun kaukosäätimen herruudesta. Joskus saan naurukohtauksen, kun vähän hämärästi nähden meitä katselevat hämmästyneinä ja vakavina seinältä talon entiset ahkerat haltijat, isu ja isoisä sekä eno vaimonsa kanssa: -Kuinka te jouratta siinä makaalemahan, onko askarehet tehty, onko hevoonen ruakittu, onko villat lopus?

Kyllä täältä Torpalta pitää pian siirtyä tämän päivän maailmaan, harrastusten, tapahtumien, nykypäivän ihmisten keskelle, kun jo kuvat alkavat puhua!

Kesäretki

Eilen oli upea syyskesän päivä. Päätin sen kunniaksi lähteä pyörällä naapurikylään, kotikylääni, pitää lomapäivän erinäisten valmistelujen keskellä. Viisitoista kilometriä matkaa, reitti metsäistä hiekkatietä pitkin. Vähän raskaalta tuntui polkeminen. Ajelin kauniille hautausmaalle ja päätin nyt kunnostaa tätieni haudan. Viime joulukuussa haudatun tätini kohdalla oli vielä korkeahko kumpu. Toista tuntia meni tasoittaessani hiekkaa lapiolla ja muotoillessani yhtenäistä kumpua. Samalla puhelin tädille. Monasti minulla on häntä ikävä. Kun olisikin sellainen systeemi, että sieltä voisi tulla vaikka kerran vuodessa käymään jollakin tavalla, että voisi kertoa ja näyttää asioita kuten ennenkin. Ja kysellä, millaista siellä on.

Hiki valui, vesipullo vajeni. Ajelin uimarantaan ja uiskentelin, viilentelin itseäni, katselin vedenrajasta kotijärveä. Tie kiertää järven, talot ja mökit ympäröivät sitä, leikkuupuimuri jyrisi, yhtä taloa remontoitiin. Lapsuuskyläni on elossa, vaikka en sieltä enää montaakaan ihmistä tunne. Koulutovereistani harva asuu kylässä. Hautakivissä kyllä on paljon tuttuja nimiä, kavereideni vanhempia, naapureita. Ostin kaupalta jätskin, söin sen kaupan pihassa. Joku mies, jossa oli tuttua näköä, katseli kulkiessaan kuin tunteakseen, mutta emme kai kumpikaan tunnistaneet toista.

Huomasin, että paluumatkalla Torpalle oli enemmän myötämaata kuin mennessä, sai ajaa enemmän kolmivaihteisen pyörän isoimmalla vaihteella. Olen viime aikoina alkanut huomata mäet, loivemmatkin laskut ja varsinkin nousut. Mieleeni tuli Saarnaajan kirjan hieno vanhenemisen kuvaus, jonka yksi lause vanhassa muodossa on: Peljätään mäkiä. Mies kysyi kerran, miksi olen alkanut käydä useammin toisen suunnan kaupassa kuin ennen. -No sieltä toisesta on paluumatka melkein koko ajan nousua, vastasin. Huomasin asian vasta toissa kesänä.

Kesäretken päätteeksi menin infrapunasaunaan, joka Torpalle äskettäin ilmestyi. Olo tuntuu hyvältä kauan jälkeenpäinkin. Jokavuotinen retkitraditioni toteutui, mutta aika poikki olin koko illan.
Näissä maisemissa kun liikkuu, on lapsuus läsnä koko ajan. Alkaa tuntua, että sitä lajia on tänä vuonna tullut jo tarpeeksi. Onhan minulla ollut muutakin elämää!

Jäähyväiset kesälle

Yksi uskollinen lukijä tässä soitti ja kysyi, onko jotain tapahtunut, kun en ole kirjoittanut viime päivinä. Ei mitään erityistä, on vain ollut kaikennäköistä menemistä ja reissua ja niitä on tulossakin.
Kovin tiiviistihän innostuinkin tänä vuonna kirjoittamaan, ehkä siksi kun en ole pitänyt muuta päiväkirjaa. Nyt tämä bloginpito tuntuu vähän itsekeskeiseltä, itseäni toistavalta ja myös yksipuoliselta puuhalta. Blogin oman tilaston mukaan kävijöitä on päivittäin toistakymmentä, vaikka se ei näy blogilistalta eikä kommenteista. Jotkut kävijöistä ajautuvat sivuille hakusanan kautta. Useimmiten satunnaisen kävijän on tuonut hakusana enkeliviesti, 260 kertaa. Nyt tuntuu, että kirjoittelussa voi tulla taukoa tai ainakin harvempia lähetyksiä. Mutta kirjoittelen varmaan, jos jokin asia alkaa pukeutua sanoiksi tai tulee erityisiä muutoksia tähän vakiintuneeseen eläkeläiselämääni. Eläkeajan vaiheitanihan minun oli tarkoitus tässä seurata.

Auringon lasku saaressa siirtyy vasemmalle ja yhä aikaisempaan. Keskikesällä aurinko laskee metsätasanteen oikeaan reunaan, ennen korkeampaa metsäkohtaa. Luonnossa välimatka on paljon pitempi kuin mitä kuva näyttää. Hyvästelemme kesää vähän herkin mielin, mutta onhan tämä koettu jo reilusti yli kuusikymmentä kertaa. Aina on totuttu myös pimeään. Se on Pohjolan asukkaan osa, tahtoi tai ei. Työaikana aika sujahti työn touhussa kuin huomaamatta jouluun, nyt voi enemmän tutkailla vuodenaikojakin.

Metsän helmoissa

Olen varmasti metsänhaltijoitten suosikki, kun vieläkin löysin mustikkaa sieltä samoilta kallionrinteiltä, joilla olen kulkenut jo kymmenisen kertaa. Halusin litran pari tuliaisiksi lapsenlapsille, löysin yli puoli sangollista. Monet kirjoittavat lehdissä, että ei näiltä seuduilta löydy mustikkaa mistään. On kuin tätä luonnon lahjaa olisi nyt vain tuon kauniin lähikallioni kupeilla. Lapset saavat huomenna herkkuaan, mustikkaa ja kermavaahtoa.

Metsä on muutenkin aina ollut ystäväni. Pienenä lapsena olin yksin navetan takana pikkumetsässä poimimassa puolukkaa "kortteliin" eli peltimukiin, ison männyn alaoksalla kyykkien viivytin sisäänmenoa palaillessani karkumatkalta naapurista, isompana oltiin porukalla marjassa kauempana. Murrosiässä purin mieltäni kulkemalla metsissä yksin isojakin kierroksia. Muistan kuin näkynä auringonlaskussa punaisina hohtavat männyn rungot ja jäkäläkankaat, kaatuneen rungon istuimeksi, tyyntyvän mielen. Helsingissä pyöräilin kauemmas luonnonsuojelualueen metsään tai Keskuspuistoon,Espoossa lenkkeilin metsäisillä kallioilla. Ensimmäisenä talvena Helsingin keskustassa tuli ahdistus, minulta puuttui "lumen valo ja metsän syvä hiljaisuus", kuten sen määrittelin. Otin sukset kainaloon, menin bussilla Korpihotellin taakse ja hiihtelin metsäautotiellä. Rauhoituin. Kevät toi kivikaupungin kaduille vain pölyävää hiekkaa. Taas piti lähteä maastoon, bussilla Nuuksioon, jossa osuin vähän käytetylle polulle, aitoon metsään. Sulavan lumen tuoksu ja ojissa virtaava vesi virvoittivat kaupunkiinmuuttajan sielun.

Olen siis koko ikäni mennyt metsään. Siellä ei ollut lapsuusaikana mitään pelättävää, ei ollut tietoa karhuista eikä pahoista miehistä eikä hirvikärpäsistä enkä Nuuksiossakaan ymmärtänyt mitään pelätä. Täällä suurten metsien keskellä kulkiessa liikkuu kuitenkin mielessä puheet paikallisista karhuhavainnoista. Viime viikolla löysin tältä marjakalliolta ison hajotetun muurahaispesän, ei kyllä tämänkesäistä tekoa. Näin sitten unta, että Torpan pihassa oli ihmisen ja eläimen kappaleita ja ovenraosta näkyi samaa hävitystä. Tiesin, että karhu oli mennyt tupaan, jossa oli ihmisiä. Puhelin oli sisällä. Siihen heräsin.
Metsään on tullut varjoa, sellaista joka koettaa unohtaa, mutta joka häilähtää kallion takana, synkän metsän puolella.

Missä on sun pesäs

Vii vii virpunen, vaa vaa varpunen, missä on sun pesäs, kirjoitti Maija P korttiini vuosikymmeniä sitten. Sama kysymys elää taustalla tänäänkin. Yksi ystävä kyseli toissapäivänä, missä on nyt kotini, kuinka sen tunnen. Hän on itse juuri jakamassa elämistään useaan paikkaan eläkkeelle jäätyään. Mikä on ykköskoti, mikä kakkoskoti, lienee monen tunnekysymys nykypäivänä.

Meille tämä kahden kodin tilanne syntyi, kun vastuullemme tuli syntymäkodistani huolehtiminen enoni kuoleman jälkeen. Lapsuudesta tuttu Torppa siinteli sitten kotina, kun asuimme Espoossa. Hymy nousi huulille, kun käännyttiin maantieltä Torpan tielle. Espoon koti muuttui asunnoksi, kun alettiin ajatella sen myymistä ja maalle muuttoa. Täällä syrjäkylällä asumme kesäajan, kunnes marjat on poimittu. Pimeimmän ajan vietämme paikkakunnan keskustasta hankitussa rivitaloasunnossa. Lastenlasten lähellä meillä on myös tukikohta, vierasyksiö.

Kodin tunne näiden välillä on vaihteleva, häilyvä. Tällä hetkellä minulle kodin tuntu tulee vastaan parhaiten keskustan asunnossa. Siellä ovat omat perhe-elämän aikana hankkimamme huonekalut, astiat ja muut tavarat. Ne kantavat omaa historiaamme, muu elämänkulku on vain häipyvää muistoa. Keskustassa ovat myös harrastukset, kaupat ja asioinnit lähellä.

Koetan ajatella kuin äitivainaani, kun hän joutui loppuvuosiksi muuttamaan sivukylältä keskustaan pienkotiin. Hänen päänsä meni aluksi sekaisin ja kerran hän selvitti minulle puhelimessa: -Meille on nyt rakennettu uusi puoli ja minä olen nyt siellä. Tästä ei pääse suoraan vanhalle puolelle. Ajan mittaan hänelle selvisi, että hän asustelee sairaalanmäellä ja voi välillä käydä vanhassa kodissaan. Hän ei kyllä sinne juuri halunnut lähteä, vaikka me omaiset niin suunnittelimme. Hän tuli vanhassa kodissa levottomaksi ja pyrki äkkiä pois. Niin olen kuullut monen muunkin vanhuksen reagoivan. Vanhassa, usein elinikäisessä kodissa käyminen tekee kipeää ja tunteet menevät sekaisin, on helpompaa pysyä siellä mikä nyt on todellisuutta.

Minä koetan ajatella, että Torppa on vanhaa puolta ja cityboksimme uutta puolta, väliä on 25 kilometriä ja kumpikin on koti. Tänä kesänä sitä väliä on kuljettu useamman kerran viikossa, nurmikko on käyty ajamassa sielläkin ja kukkia hoidettu. Vielähän tätä jaksaa tehdä. Mies viihtyy aina siellä, missä on, minä haikailen usein sinne, mikä on tyhjillään. Joskus mietitään jopa talvikodin muuttoa lastenlasten lähelle.

Yksinkertaisempaa elämä on, jos on yksi koti. Syyllisyyskin nousee siitä, että maailmassa on paljon aivan kodittomia ihmisiä. On ylellisyyttä miettiä, kumpi nyt eniten tuntuu kodilta, vaikka kummasti se kysymys on olemassa ja vaatii työstämistä. Ihminen tarvitsee myös tunteilleen pesän, kotikolon.

Usein olen ajatellut lapsia, jotka kulkevat kahden kodin väliä, monasti vielä niin että niissä asuvien aikuisten välillä on jännitteitä. Miten he mieltävät kotinsa, kuinka tilanne verottaa heidän voimiaan, missä on heidän kasvupesänsä?

Miehen kanssa vaatekaupassa

Eilisen tanttukauppakirjoituksen johdosta kysyi yksi lukija, että miksi en mennyt Seinäjoelle ostoksille, kun siellä olisi suuremmat valikoimat. No siinä on haittana tämä mies vaatekaupassa-probleema.

Minä kun en nykyään aja autoa, niin pitäisi ottaa mies kuskiksi. Kulkea vieraissa kaupoissa ja kuljettaa miestä mukana on liian vaativa suoritus. Yksi kauppa menee, jos siellä on nojatuoli ja varaa mukaan askart. tarkoitan Iltasanomien sanaristikot, mutta kun pitää siitä siirtyä toiseen ja kolmanteen paikkaan, niin kyllä hänelle tulee väistämättä kiireellistä asiaa Shellille.

Joskus on hyvä kuulla miehen mielipide, kun hänellä sellainen vaatteistakin on. Vaatekaupassa käynti sujuu hyvin näin. Käy itse ensin sovittamassa ja sopiva tai mahdollinen laitetaan sivuun, korkeintaan kaksi. Sitten lähdetään miehen kanssa kauppaan ja puetaan kiireesti mekko päälle ja esitellään se. Hän saattaa sen hyväksyä siltä seisomalta. Hän voi sanoa kiireesti: -On se hyvä, minä voin maksaa. Näin kävi nytkin.

Tanttukauppaa

Minun on pitänyt hankkia musta vaate syyskuun juhlaa varten, sitä miehen tilaisuutta varten, johon se melkein uusi tummanpunaiseni ei käykään, se josta jopa miehen veli on sanonut, että se sopii minulle. Se on minulle melkein uusi, kun on vasta kuusi vuotta sitten laitettu kuusikymmenpäiviksi ja sen jälkeen alle muutaman kerran käytetty.

Menin sitten eräänä lämpimänä päivänä tuttuun paikalliseen vaatetusliikkeeseen katsomaan pikkumustia. Ajattelin hihallista, kun siinä tilaisuudessa ei sovi olla paljain käsivarsin. Enhän minä tietysti paljain käsivarsin omaa porraspäätä kauemmas menisikään. Hihattomiakin olisi ollut. Sovitin ensin yhtä lyhythihallista, takaa avattavaa. Se sopi hyvin, oli nätti vino kaula-aukkokin, mutta helma oli vähän liian korkealla minun polvilleni. Sovituskopissa tuli kuuma, ei tainnut olla mitään tuuletusta. Kauppiasrouva toi toisen, kuulemma hyvin istuvan hihallisen mallin. Sekin sopi hyvin, istui näppärästi, helma oli sopiva, löysästä kaulusmallista en kyllä aivan pitänyt. Hiki alkoi kihota pintaan alushameen alla. Aloin riisua, avasin kylkivetoketjun. Sitten tuli tenkkapoo. En saanut hametta kulkemaan pääni yli, en millään, se jäi kiinni hihoista ja olkapäistä kuin liimattuna. Sieltä tukehduksista huutelin apua. Rouva tuli koppiin, yhdessä kiskottiin, pelkäsin että hame repeää. Lopulta pääsin vapaaksi, pyyhin nenäliinalla hikeäni, puin omia vaatteitani.
Kohta rouva tuli takaisin ja näytti kaulusta: -Tähän tuli jotain tahraa.-Puuteria, laitoin tänään vähän, en arvannut että kasvojani vaatteisiin hieroisin, vastasin. -Mitäs sitten? kysyin. -No etkö ota tätä? kysyi rouva. -No enhän voi, kun en saa sitä pois päältäkään. Rouva seisoi edessäni, piteli kaulusta näkyvissä. -No mitä tehdään? kyselin. -No ehkä kemialliseen pesuun, sanoi rouva. -Millainen on pesuohje, kysyin.-No vesipesu, keinokuitua tämä on. -Voiko sitä myydä, jos on pesty, kysyin. -Olen minä ennenkin joskus pessyt ja myynyt, ehkä nytkin, koetan ensin harjata, hän lopulta sanoi. -En minä tuollaista arvaa ottaa, alushame on kuin tiukka panssari, läpäisemätön, hikihän siinä tulee. Ilmankos oli istuva, niinkuin liivit. Toivottavasti tästä ei ole teille haittaa, sanoin lähtiessäni. Rouva ei sanonut mitään.

Toisena päivänä menin toiseen paikalliseen, ettei tarvitsisi vallan Seinäjoelle lähteä. Muistin vasta nyt, että minulla on vintissä kerran käytetty musta bolero, otin sen mukaan. Kaupassa oli yksi sopiva hihaton mekko, kuvioitu kangas, vetoketju takana. Bolero sopi sen kanssa aika hyvin. Kaulus oli nelikulmainen, mistä en oikein pidä ja vyötärö väljän oloinen. Kysyin, voisiko tästä rinnan alta ottaa vähän sisään. -No sitten tulee vatsa esiin, sanoi rouva. Aha, vatsa. En muistanut, että minullahan on nykyään vatsaa. Valokuvissakin näkyy tuhdimpi täti kuin kuvittelen olevani. Otin sen mekon, kun niitä ei kuulemma paljon tule ennen pikkujouluaikaa. Kyllähän se tällaisella vanhalla muorilla täydestä menee, ei kiinnitä huomiota, aivan hyvä eikä kiristä mistään. Vai pitäisikö mennä mennä ostamaan oikein liivit, sellaisia minulla ei ole ollutkaan sitten kuusikymmenluvun. Jos sitten voisi vähän ottaa sisään...

Vähän jäi kaivelemaan ne toisen kaupan hihattomat mekot, joita en katsonutkaan, että olisiko niissä ollut nättejä malleja. En tiedä, kehtaanko siihen kauppaan enää koskaan mennä, kun niin sotkin. Tai tosiasiassa tykkäsin huonoa. Kuinka tuollaisessa tilanteessa pitäisi menetellä, olisiko pitänyt tarjoutua maksamaan pesu?

Hyvästä kiinni

Vielä on valoa ja tuoksua, tässä suopayrtti ja tatar tuoksumassa. Nautitaan kesästä ennenkuin se jää pimeän ja kylmän varjoon. Kesä jatkuu, nukutaan ikkuna auki. Lapsenlapset ovat tulossa ennen koulun ja eskarin alkua. Viinimarjat, vadelmat ja herneet odottavat pikku napsijoita.
Mielen taustalla pyörii edelleen pahuuden voimien esiintulo Oslossa ja sen esiin nostama valtojen taistelu maailmassa. Keskustelujen asetelma on kuin klassikkosaduissa ja -filmeissä. Hyvän ja pahan taistelusta on kyse Harry Potterissakin. Lapsi haluaa olla hyvisten puolella. Tyttärenpoika on kehittänyt oman huikean maanalaisen maisemansa, jossa hän johtaa hyvien olentojen maailmaa ja vetää pahiksia hyvien puolelle.