Tyhjän keinun syndrooma

Lastenlasten piti tulla mummolaan, mutta reissu peruuntui flunssaoireitten takia. Koulussa ja eskarissa on alkanut flunssakierre. Keinussa ei ole elämää, syystuuli vain hiljaa liikuttaa istuimia. Kuistilla odottavat viimeksi maalatut kivet ja askartelut. Ja olisi niin ihana syyspäiväkin.

Oikeasti on väärin puhua tästä otsikon tyyliin. On hienoa, kun on jotain mitä voi odottaa, vaikka kauemminkin. Keinu voi olla tyhjä paljon traagisemmista syistä. On vaikea osata edes kuvitella menetyksen kokeneiden vanhempien ja omaisten tunteita tai sitä, ettei keinua ole tarvinnut koskaan pystyttääkään.
Äskettäin eräässä isovanhempien tilaisuudessa puhuttiin myös siitä, ettei lapsenlapsia ole tullut. Minulla on aavistusta näistä tunnoista. Koin hämmästyneenä, miten vietinomaisen vahva oli minullakin toive lastenlapsista. Kun ajattelin, ettei minulle ei sellaisia ehkä tulekaan, olin niin kateellinen lapsenlapsiaan esitteleville tuttaville, etten halunnut mennä vauvoja näkemäänkään. Siitäkin tilanteesta pitää monien selviytyä eteenpäin. Joillekin on tullut lohtu kummilapsista, lähipiiristä tai jonkun lastensuojelujärjestön kautta löydetyistä. Isovanhemman energiavarastoa on voitu sillä tavalla käyttää lasten avuksi ja omaksi iloksi.

Jakamattoman kuolinpesän yllätys

Tulipa vielä perunkirjoitusasiaa hoidettavaksi tätini asunnon myynnistä, puolen vuoden tauon jälkeen. Asia tuli minulle asunnonvälittäjämme kautta, jolle oli verovirastosta soitettu viisitoista vuotta sitten kuolleen toisen tädin osuudesta kauppakirjan muotoilussa. Myyjäksi olisi pitänyt merkitä myös edesmenneen tädin perikunta. Tämä toinen täti oli asunnon toisen puolikkaan omistaja ja heillä oli keskinäinen hallintaoikeustestamentti. Eipä ollut koskaan tullut mieleen, että me tätien sisarusten lapset omistimme asunnosta yhden kolmasosan.Välittäjä kehoitti soittamaan verotoimistoon.
Tein niin, ja selvisi, että asunnon toisen puolikkaan osuudesta tulee perillisten maksettavaksi myyntivoittoveroa. Aikanaan olemme maksaneet perintöveron tämän perukirja-arvon mukaisesti. Myyntihinnan ja perukirja-arvon välille jäi erotus, ns. myyntivoitto, josta menee 28 % pääomavero. Viidentoista vuoden takaista perukirja-arvoa ei suhteuteta tämän päivän rahan arvoon, vaan se muutetaan sellaisenaan euroiksi ja sen mukaan lasketaan mahdollinen myyntivoitto. Toinen vaihtoehto on 40 % hankintameno-olettama ja edullisempi tietysti valitaan.Virkailija oli erittäin selkeäsanainen ja ystävällisen oloinen, selitti asiat niin että ymmärsin, mistä oli kyse.
Verolasku lähetetään yleensä kuolinpesän nimellä ja maksetaan kokonaisuutena. Tässä tapauksessa summa pitäisi sitten jakaa osakkaiden maksettavaksi, koska kuolinpesällä ei ole rahaa. Veron maksajaksi ja osuuksien kerääjäksi joutuisin arvattavasti minä myöhemmän kuolinpesän hoitajana.
Pyytelin, että voisiko sitä saada jokaiselle erikseen lähetettynä laskuna niin että jokainen maksaisi osuutensa suoraan verottajalle, kun osuuksien perijän osa tuntuu niin hankalalta. Virkailija lupasi selvittää, voiko niin tehdä. Seuraavana päivänä hän soitti ja kertoi, että hän aikoo lähettää erilliset laskut, mutta siinä tulee ongelmia, jos joku ei maksa eli summa ei täyty. Summa on kuitenkin pienempi kuin mitä hän edellispäivänä laskeskeli, koska hän oli myöhemmin huomannut verottajan korottaneen perukirja-arvoa. Ns myyntivoitto jäi siis pienemmäksi. Osuuksien suuruudet ovat muutaman sadan euron luokkaa. Lupailin, että kaikki maksavat. Kiittelin häntä ja kysäisin samalla hänen tutusta sukunimestään. Kävi ilmi, että hän on pikkuserkkuni tytär! Tätä pikkuserkkua en tosin tunne.

Ilmoittelin asiasta muille osakkaille sähköpostilla. Mökille puolukkametsään soitti minulle serkkuni Helsingistä ja sanoi etteivät he sisarukset mielellään mitään maksa. Selvitin asiaa pitkään ja luultavasti lopulta sain hänet ymmärtämään, mistä on kysymys. Ainahan myyntivoitosta pitää vero maksaa, vaikka tämän "voiton" synty on toki mutkikkaampi asia. Hän ihmetteli, ymmärränkö minä tämän asian.
Viittasin välillä siihen, että olemme kaikki seitsemän perillistä saaneet rahaakin molempien tätiemme jäämistöstä ilman omaa ansiotamme. Tätiemme säästäväisyyden ansiosta jotain jaettavaa jäi veljien lapsille. Tämä tuntui korjaavan hänen asennettaan, se puoli oli tainnut vallan unohtua. En kertonut, että maksettava summa on pienempi kuin ensin tietämäni, ehkä se helpottaa maksamista.
Mutta maksutapaan liittyen jäi kaivertamaan lause: Jos raha olisi pitänyt lähettää sinulle, olisimme luulleet että pistät sen omaan taskuusi! Vastasin, että en aikonutkaan sitä tehtävää ottaa, vaan ehdottaa sitä sinulle.
Epäkiitollinen homma on joutua pesänhoitajaksi. Nyt se tuli vastaan, mistä minua oli varoiteltu.

Kirjoitin tästä näin tarkkaan, kun huomaan monien peruasioita hoitavien ajautuneen blogiini hakusanojen mukaan, löytämättä kuitenkaan mitään asia-asiaa. Jakamattomissa kuolinpesissä pitää siis ottaa huomioon vanhojen peruarvojen esiin tulo, kun omaisuutta aikanaan myydään.
Katsoin muuten vanhan perukirja-arvon muunnettuna tämän päivän arvon mukaiseksi, se käy helposti netistä löytyvän rahanarvo-taulukon mukaan. Maksettava summa olisi pienentynyt, mutta maksettavaa olisi silti jäänyt. Vuoden 1995 kerroin tämän päivän arvoksi on 1,26. Kumma ettei verottaja päivitä rahanarvoa.

Työn jälkiä

Kuljeskelin Torpan lähistöllä kamera kädessäni ja näin taas nämä esi-isieni työn jäljet; pellolta käsivoimin sivuun kangetut kivet, joita näillä kivisillä pelloilla nousee pintaan edelleenkin. Käden jälki on myös kivinavetan kivissä. Enoni ovat ne kolmekymmenluvulla osanneet kalliosta halkaista, tuoda pihaan ja pystyttää. Näkyykö jossain minun työni jälki? Aika vähiin taitaa jäädä.
Suurimmasta osasta ihmisen työstä ei jää dokumenttia, se elää silloin kun se tapahtuu ja vaikuttaa niihin, joihin se kohdistuu. Joiltakin jää käsitöitä, joiltain istutettu puu, talo, kiviaita, joiltain kirja tai sävellys. Olen minäkin muutaman puun istuttanut.

Jotain innostusta

Ei minusta mitään ihmeellistä uutta noussut esiin eläkkeelle jäätyäni, vaikka annoin sille tilaa, ainakin tarkoitin niin. Ehkä se ei ihan niin mennytkään, vaikka en ohjelmoinut päiviäni niinkuin monet neuvovat eläkeläistä tekemään. Elämä on asettunut aika lailla arkisiin uomiinsa, mutta viitsiminen vähenee entisestään. Tuon tuostakin on hyväksyttävä itsensä uudelleen. Kaipa se pakko on ollut paras muusa minullekin. Saisikohan sitä jotain uutta vielä itsestään irti?

Toisen kerran peruuntui paikallinen kirjoituskurssi, se harmittaa. Eilen menin senioriklubiin ja olikin mukava ensi tapaaminen. Puhuttiin heti elämästä.

Tänään innostuin etsimään tietoa niistä Amerikkaan muuttaneista isotädeistä ja -sedistä. Suvuista on ehkä muutoin riittävästi tietoa, mutta tämä isänpuolen suvun iso muutto kiinnostaa. Seitsemän isäni tätiä ja setää muutti Amerikkaan, useimmat alle kaksikymppisinä. Millaisia he olivat, miten pääsivät maan korvesta matkaan, millaista oli jättää koti ja vanhemmat, lähtikö kavereita yhdessä, millainen oli matka, millainen alkuunpääsy uudessa maassa? Mitään kokemustietoa ei ole, ei yhtään kirjettäkään. Millaista oli isoisoäitini elämä, kun hän ei nähnyt koskaan enää muita lapsiaan kuin takaisin kutsutun mummoni? Tämä tiedon puute on vaikuttanut siihen, että olen kirjoittanut tarinan perheemme ja sukujemme historiasta lapsia tai lapsenlapsia varten. Mitään niin jännittävää kuin muutto tuntemattomiin oloihin ei kuitenkaan ole ollut kerrottavaksi. Matkat Ruotsiin kesätöihin lukioaikana olivat toki sivukylän tytölle hiukan rohkeutta vaativia, mutta kalpea versio isoista muutoista.

Löysin eilen siirtolaisinstituutin sivut ja sieltä pari uutta tietoa. Se tiedosto alkaa vuodesta 1899 ja silloin suurin osa sisaruksista oli jo lähtenyt. Tiedoissa on puutteita ja ehkä virheitäkin, mutta mummoni lähtöpäivän taisin löytää: 21.10.1899 Polaris-laivalla Hangosta ensin Englantiin ja sieltä yli Atlantin. Matka maksoi 45 dollaria. Joku ennen lähteneistä oli tietysti lähettänyt rahan, ei sellaista muutoin olisi siitä torpasta löytynyt. Hinta olisi nykyrahassa 1111 dollaria ja euroina 804, jos rahanarvotaulukko sopii dollareihin. Matkakumppanikin oli, kahdeksanvuotias poika.

Nuorimman sisaren miehen lähdön löysin, mutta en tämän sisaren tietoja lainkaan. Laitoin kysymyksiä hänen nuorimmalle pojalleen Illinoisiin, meillä on sähköpostiyhteys.
Koko isänäidin puoleinen suku on Amerikassa. Serkustasolla yhteyttä oli aika paljon, tätinikin kävi kuusi kertaa heitä tapaamassa ja muutamat sieltä kävivät Suomessa. Pikkuserkkujanikin on kymmeniä, mutta vain yksi heistä pitää yhteyttä. Vuonna 1979 kävin tätini kanssa Ohiossa ja tapasin monia silloin elossa olevia isän serkkuja perheineen. Kovin paljon en osannut silloin muuttohistoriasta kysellä.
Kumma että tämä nyt alkoi näin kiinnostaa, kun ei ole enää juuri ketään, jolta kysyä.

Syysmuuttoa

Kurjet lähtivät, nekin lähisuon kolme kurkea, jotka tankkasivat ravintoa monta päivää tuossa sänkipellolla. Kovasti töryyttivät lähtiessään. Minä jäin.

Oma suunta

Vaikka kasvun tiellä on esteitä, voi silti puhjeta kukkaan.

Aikamatkoja

Katselin taas Subilta elokuvaa "Paluu tulevaisuuteen, osa 3". Kuuntelin kyllä samalla radiosta klassisen musiikin toivekonserttia. Jotenkin se aikamatkailuidea kiehtoo, ehkä siksi kun itsekin voi kuljeksia monissa vuosikymmenissä. Kymmenen vuotta sitten olin eräässä Latvian maaseutukaupungissa. Oli kuin olisin palannut viisikymmenluvulle ja oli kuin helpompi hengittää.
"Paluu menneisyyteen kuulostaa loistavalta idealta viettää tulevia eläkepäiviä", lausui filmissä keksijä Doc. Niinhän moni tekee, tahtoen ja tahtomattaan.

Tahtoen voidaan paneutua sukututkimukseen. Tässä filmissä palattiin vuoteen 1885. Haluaisinpa aikamatkata siihen aikaan, vaikka en Teksasiin. Niinä vuosina minun isoäitini ja hänen kuusi sisarustaan olivat varmaan kuin kuumeessa, kun Amerikkaan lähdöstä tuli "muotia". Ensimmäisenä siitä köyhän torpan sisarussarjasta lähti 19-vuotias Maria. Varmaan hänen kavereitaan lähti silloin porukalla. Kaikki muutkin lähtivät vuorotellen Ohion alueelle. Isoisoäiti Valpuri näki lapsistaan enää vain isoäitini, joka ainoana palasi kotiin isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1910. Varmaan he kaikki lähettivät valokuvia ja kirjeitä, mutta yhtään ei ole löytynyt tätini jäämistöstä. Olisi niin hienoa tietää, millaista se kaikki oli. Mummoni kertoi laivamatkasta talonkorkuisten aaltojen kurimuksessa ja osasi puhua fingliskaa, mutta muuta en juuri muista. Tiedän, että kaikki sisarukset löysivät paikkansa uudessa maailmassa kovalla työllä, tytöt palvelijoina ja pojat metsätöissä. He perustivat perheet ja isällä oli siellä paljon serkkuja. Naftaliininhajuisia amerikanpaketteja sieltä tuli. Minulla on yhteyttä vain kahteen isän serkkuun, muut ovat jo kuolleet. Täytyy kysellä heiltä, olisiko heillä kenestäkään isoäidin sisaruksesta valokuvia. Minulla on tädin peruina mummon Amerikoista tuomat veitsi ja lusikka. Niissä tuntuu lämmin kädenjälki.

Tahatonta aikamatkailua näin joka kerta hoivaosastolla käydessäni. Täytyy tässä vielä elää tätä päivää! IPadia opetellaan käyttämään.

Ihanan raikas, aurinkoinen syyspäivä, yöllä halla ja kuutamo ympäröivät tupaamme.Kyllä syksykin on hieno, vaikka kevättä aina odotankin.

Läsnä

Ihmeellistä, että illansuussa minuun laskeutui läsnäolo ja rauha. Tunnen nyt olevani kotona täällä, missä olen. Syksyn lepo ympäröi Torppaa. Pellot on kynnetty mullalle odottamaan uutta kevättä, koivut ja pensaat kellastuvat, ilta pimenee, sumuinen sade ympäröi tupaa, havumetsä kohisee, peltikatto rapisee.
Koko kesän minua on vaivannut vieras olo, kuin en olisi aivan paikalla siellä, missä olen. En ole oikein nauttinut Torpalla olostakaan niinkuin ennen. Onko tuo miehen projekti pitänyt minuakin salaisessa pinteessä? Missähän hänen mielensä nyt asustaa?

Jos metsään haluat mennä nyt..

Viimeksi kirjoitin, että menen puolukkaan. Sadekin sen estää, mutta vielä enemmän ne karhut, joita juuri on nähty marjamaidemme lähellä, kolme söpöä pentua ja emokarhu. Eräs kylämme maanviljelijä oli nähnyt ne traktoristaan muutaman metrin etäisyydeltä peltonsa laidalla. Jälkiä on nähty alueella monessa paikassa. Eipä ihme, että selässäni oli kylmä rinki, kun käänsin sen isoa metsää kohti mustikkakalliolla. Joutumista emon ja pentujen väliin ei viitsi edes ajatella. Niin, jos nyt haluan mennä metsään, pitää mennä omaan metsään ja saada mies mukaan pärisyttämään raivaussahaa. Joutaahan tuo nyt.

Jälkipäiviä

Nyt on vain lepäilty viikonlopun ponnistuksen jälkeen Keski-Suomen tukipaikassamme, ihailtu kukkalaitteita, ulkoiltu ja syöty kahvitilaisuuden rääppiäisiä. Tässä iässä ihminen ei palaudu yhdessä yössä. Tänä aamuna mies lähti junalla Helsinkiin, jossa väitöskirjan kustantaja KVS järjestää esittelytilaisuuden. Loppukuusta sellainen on myös asuinpaikkakunnallamme paikallisen kansanopiston järjestämänä.
Monet tohtorit varoittelivat tyhjyyden ja masennuksen tunteesta, joka valtaa mielen pitkäaikaisen, elämää pitkään hallinneen ponnistuksen jälkeen. Karonkkapuheessani lupailin järjestää hänelle uusia haasteita kotipiirissä. Toistaiseksi mies on kokenut vapauden ja helpotuksen tuntoja. Luentopyyntöjä on jo kertynyt, joten yksin jäämisen ja turhautumisen tunnetta ei hänelle ehkä tule. Se jää nyt nähtäväksi.
Huomenna palaillaan Torpalle ja menen etsimään puolukkaa.

Juhlapäivä!

Nyt se on ohi, se jännittävä päivä. Kyllä siitä juhlapäivä tuli, kaikki sujui hienosti. Väitös hyväksyttiin, kahvitarjottavat olivat hyviä ja karonkkaillallinen oli hieno kokemus. Oli mukava kuunnella hyviä puheita, kuunnella kun miestä kehuttiin ja sai nauttia ihmisten seurasta. Mies jaksoi yllättävän hyvin eikä edes jännittänyt niin paljon kuin vastaväittäjä sanoi jännittäneensä. Seuraavana yönä uni kyllä karkasi mieheltä, pää kuhisi koko päivän tapahtumia. Nyt katsellaan kuvia ja saadaan videokin väitöstilaisuudesta, josta mies ei muista juuri mitään. Kyllä siis jännitys oli aikamoinen.
Lepopäivä on todella tarpeen. Kohta aletaan katsoa Hercule Poirotia.

Ei mitään tekemistä

Tässä vain odotellaan ajan kulumista täällä Keski-Suomen tukikohdassamme. Kuluuhan se, vaikka ei tekisi mitään, mutta hitaanlaisesti. Kulutan aikaa netissä, lueskelen blogeja, etsiskelen enirosta työkavereitani kolmenkymmenen vuoden takaa, löysinkin, kyllä heitä vielä tällä seudulla asuu, mutta yhteyttä ei ole ollut aikoihin. Kävimme kumpikin erikseen sateen tihnussa kävelemässä. Mukana oleva kirja on luettu. Kaupassakäyntiä, ruuan laittoa, sudokua, sanaristikkoa, jonkun puhelauseen hataraa miettimistä. Ei tullut käsityötä mukaan. Televisiosta ei tule oikein mitään. Eilen ja toissapäivänä sentään oli lapsenlapsen haku eskarista ja tyttären perheen tapaamista. Miehellä toki on monenlaista yhteydenpitoa. Hänellä on aikamoinen niskasärky. Uni tuli särkylääkkeellä.
Huomisaamuna sitten lähdetään väitöstilaisuuden kaupunkiin. Onkohan tarpeelliset tavarat mukana ja asiat kunnossa? Jos olisin tyttäreni, olisin jo ajat sitten tehnyt selkeät listat , joita sitten ruksataan. En koskaan tee kauppalistaakaan enkä osaa tässäkään olla niin systemaattinen. Ei pidä ajatella, että olisipa se pian ohi, vaan että pian se päivä on. Ja että olisi hyvät voimat myötä.

Juhlaviikko?

Piti lähteä Etelä-Pohjanmaalta Itä-Suomen yliopistoon viemään miehen väitöskirjaa rehtorille henkilökohtaisesti. Kuljimme kaunista maisematietä Viitasaaren kautta, oli aurinkoinen syyspäivä. Vedet välkähtelivät vähän väliä molemmin puolin tietä. Pysähtelimme useaan kertaan, muun muassa Huopanankoskella. Kävimme kahvilla Puijon tornissa, mahtavat maisemat. Oltiin jännittävän viikon alussa, mutta matkasta tuli myös kesäretki. Rehtorin tapaamisen kerrottiin kestävän noin viisi minuuttia, mutta odottelin aulassa tunnin. Mies tuli aivan tohkeissaan, rehtori oli innostunut hänen aiheestaan.
Järjestelyjen pitäisi olla kunnossa, kaksi karonkkaan kutsutuista eivät tosin ole vieläkään vastanneet. Aika paljon niitä käytännön järjestelyjä on ollut, sekä yliopiston byrokratiassa että tilaisuuksien järjestämisessä. Minäkin olin kolmannen kerran käymässä tässä vieraassa kaupungissa. Ihmiset ovat olleet hyvin avuliaita. Minä hoidan yleensä asiat liiankin hyvissä ajoin, mutta nyt hiertää välillä takaraivossa, että olemmekohan tienneet ja huomanneet kaikki tarpeelliset tehtävät. Mies on tietysti hoitanut yliopiston tarvitsemat asiat, minä enemmän muuta puolta. Kahvitilaisuus tuntemattomalle määrälle osallistujia, kutsukortit, karonkkaillallinen pienehkössä tilassa, istumajärjestys, majoitus, vaatteet, kukkalaite, valokuvat?

Pohjavireenä on jännitys, mutta samalla alkaa olla juhlan tuntua, toivon ja yritän ainakin olla niin. -Juhlaviikko, sanoin miehelle.-Yritätkö rentouttaa minua, vastasi mies. -Jännitän varmaan ainakin yhtä paljon, mutta onhan tämä ainutkertaista aikaa, sanoin. -Tämä kesäretkikin, Savo on kuin uutta maata pohjalaiselle.

Paluu menneisyyteen

Katselin eilen televisiosta "Paluu tulevaisuuteen"-filmiä ehkä kolmannen kerran. Se on hauska, varmaan nuorisolle tarkoitettu kuvaus siirtymisestä aikakoneella vuodesta 1985 vuoteen 1955, jolloin päähenkilö tapaa äitinsä ja isänsä itsensä ikäisinä.
Tällä kertaa se toimi minulla nostalgisena muistona noista sodanjälkeisistä vuosikymmenistä, vaikka elämäni oli toki aivan erilaista kuin filmin Amerikoissa. Puhuin tässä eräänä päivänä miehelle siitä, että olen tainnut jäädä 1900-luvulle, vaikka en oikein osaa sanoa, mitä sillä tarkoitan. On rikkautta, että muistaa monenlaisia vuosikymmeniä. Ehkä ajatukseni on, että elettiin sitä silloinkin, vaikka kaikki oli paljon yksinkertaisempaa. Omassa elämässä oli kullakin hyvää ja huonoa, voimia ja väsymystä, työtä tai työttömyyttä, iloja ja murheita, köyhyyttä tai parempia aikoja, mutta ympäröivä maailma oli kokemuksessani pienempi, paikallisempi, levollisempi, hitaampi, hallittavampi.

Jatkuvan kasvun vaatimus maailmaa pyörittävänä voimana ei saa minulta ymmärtämystä. Ei ihminen tarvitse kaikkea niin hienoa, suurta, aina uutta ja komeaa niin paljon kuin nyt yritetään hankkia. Koko maailma elää yli varojensa ja ajautuu sen takia katastrofeihin vähän väliä. Ahdinko ajautuu sitten yksityisten ihmisten ja varsinkin yrittäjien päälle ilman, että he itse voivat siihen vaikuttaa. Muutoinkin asioista päätetään kaukana ihmisten ulottumattomissa. Jatkuva tietotulva globaalin pörssi-ja rahamaailman heilahduksista ja hermoherkän herra Markkinan reaktioista pitää ihmisen levottomana. Onko maailma ihmiselle nyt liian laaja? Mistä kertoo valtavasti lisääntynyt kaikenikäisten ihmisten alkoholinkäyttö, aikamme tabu? Alkoholilla ihminen ensin laajentaa läsnäolon tunnetta ja sitten supistaa maailmansa yhä pienemmäksi.

En kyllä antaisi internettiä ja sähköpostia pois, mutta sen ohi menevästä tietoliikenteen kehityksestä taidan jo pudota. Kai tämä on lopullisen vanhuuden alkamisen merkki. Kännykkää pidän aina mukana, että jos joku soittaisi. Tänä aamuna päätin kuitenkin lähteä ilman yhteysvälinettä lenkille, ollakseni vain siinä maantiellä. Ja juuri sillä aikaa oli lapsuudenystäväni tullut käymään ja puhelimeni pirisi eteisen pöydällä, kun mies koitti soittaa!

Paikallista palvelua

Varmaan isommillakin paikkakunnilla on hyvää palvelua, mutta tällaisessa maaseutukaupungissa saa joskus ihmetellä, että kuinka tämä näin meni. Seuraavat tapaukset ovat viime viikoilta. Emme ole näiden asiakaspalvelijoiden tuttuja.

Vein apteekkkiin yksityisgynekologilta pyytämäni melatoniinireseptin, joka oli kuitenkin tehdasvalmisteisen merkin resepti.Pidin alkuperäistä parempana. Lääkäri sanoi ettei hänellä ole sen tuotteen tietoja, mutta että pyydä apteekissa muuttamaan. Apteekissa sanottiin, etteivät he voi sitä muuttaa, kun annostuskin on eri. Sitten farmaseuttityttö sanoi, että hän voisi kyllä soittaa sille lääkärille. Hän poistui soittamaan, mutta kertoi että lääkäri on lomalla vielä viikon. Hän puhui apteekkarin kanssa ja palasi melatoniinipurkin kanssa: Soitan ensi viikolla, kun lääkäri palaa lomalta. Kiitin kauniisti.
Täällä voi reseptin jättää apteekkiin ja seuraavana päivänä saa hakea lääkkeen. Mieheltäni oli päässyt yksi tärkeä lääke aivan loppumaan. Farmaseutti otti esille lääkelaatikon, josta antoi miehelleni mukaan neljä tablettia, huomenna saa tulla hakemaan koko pakkauksen.

Arvelimme, että miehelle oli tullut postiin odotettu kirjalähetys, mutta postimme oli vielä käännetty maalle. Menin postiin (kauppaliikkeessä) kysymään, olisiko mitään mahdollisuuksia saada pakettia, kun kortti on mennyt lomaosoitteeseen. En kyllä tullut maininneeksi, että 25 kilometrin päähän. -No ei sitä löydä ilman pakettikorttia. Sitten hän katsoi ympärilleen: -Ei ole kyllä muista asiakkaita, mikä se nimi olikaan ja mikä lähettäjä. Niin hän meni katselemaan ja palasi kohta: -Pianhan se löytyikin. Kiitin häntä päivän hyvästä työstä.

Jääkaapista oli säätönappi mennyt kesän aikana rikki, se pyöri ympäri. Lämpöä kaapissa oli kymmenen astetta. Soitin yhtenä aamuna sähköliikkeeseen, ei, he eivät korjaa kylmälaitteita, mutta se ja se korjaa, soita sille. No soitin, kerroin heti että ensi viikolla emme kyllä ole täällä, olisiko seuraavalla viikolla aikaa. -En minä voi antaa sellaisia aikoja, kun en tiedä kuinka asiat sujuvat. Lähden tästä paikasta tunnin päästä, ollaanko siellä kotona. Olin kotona ja tunnin päästä mies ajoi pihaan. -Joo, säätönuppi on poikki, joku on kääntänyt sen ympäri, (yksi itsenäinen kesävierasko??). Ei tätä osaa saa enää, on vanha kaappi, mutta säädetään täältä paneelista nappula keskivaiheille. Jos sammutatte, sähkökaapista vain se nappula alas. Ja tämä kaappi on kohta vaihdettava, kun peräseinä noin jäätyy, putket takana alkavat ruostua, halpa malli, tässä taloyhtiössä on näitä jo vaihdettu. -Paljonko velkaa.-No laita kakskymppiä. Jääkaapissa on taas oikea lämpötila.

Pankistamme voi nostaa määräaikaistalletukselta rahaa kesken talletusajan sovitulla korolla, jos tarve on tarpeellinen hankinta tai yllättävä menoerä, ei kuitenkaan nostoja parempia tuottoja varten. Tämä lupaus on testattu ja todeksi havaittu. Pitää kyllä olla pankin jäsen. Muissa pankeissa en ole tätä mahdollisuutta tavannut.

Onkohan minun pitkäaikainen "katseen suunta"-harjoitteluni jo muuttanut minua niin, että näen vain hyviä asioita? Kyllä suomi24-palstalla tätäkin paikkakuntaa antaumuksella haukutaan.