Työ ja elämä

Työstä jäädään eläkkeelle, ei elämästä.

Go-go, slow-go ja no-go eli
mennään kovaa, mennään hiljaa ja menot on menty- vaiheet
tulevat kunkin elämään yksilöllisessä tahdissa ja välillä vuorotelenkin.

Oikeasti eläkkeelle

Minulla on ollut merkillisen vapautunut ja levollinen olo. Illalla tulimme taas Torpalle. Istuin ja kudoin tyttären ryppyvarsisukkaa, maistelin välillä viiniä, katsoin  televisiota, oli  helpottunut olo.

Viisi vuotta olen ajoittain  tuskaillut kaikesta vakuuttelustani huolimatta jonkun merkillisen suorituspaineen kanssa, johon en kuitenkaan ole valmis satsaamaan. En oikeastaan tiedä, mitä minun pitäisi suorittaa. Ei kai jokin toteutumaton haave  jäänyt näin vahvasti mieleeni siitä, kun kauan sitten teimme Aslak-kurssilla aarrekarttaa ja suunnittelin siinä kirjoittamista, vaikka dekkaria! Aarrekartan tekohan ohjaa ihmistä voimakkaasti. Muut tavoitteet taitavat olla toteutuneita, tämä eräänlainen maallemuutto esimerkiksi..

Oikea tekeminen syntyy tekemisen ilosta tai sisäisestä paineesta tuoda ulos jotain eikä minulla sellaisia paineita nyt ole, paitsi näitä pöytälaatikko-perhehistorioita kohtaan. Koin ilokseni flow-tilanteen  työalan kirjoja kirjoittaessani, ne syntyivät sisäisestä sanomisen tarpeesta. Se oli hauskaa.

On tärkeätä erottaa, mikä on sisäistä itsensä toteuttamisen tarvetta - Maslowin tarvehierarkiassa ylintä - ja mikä arvottomammista lähteistä nousevaa mielenliikettä. On hyvä, jos pystyy toimimaan sen mukaan. Tein pari päivää sitten rituaalin, jossa kirjoitin kaikenlaiset self-talk- ajatukseni paperille, arvioin niiden arvon tosiasioiden valossa, revin turhat pois ja panin roskiin. Se selvitti tilannetta.

Nyt on aika siirtyä nauttimaan elämästä, oikeasti. Voin rauhassa piirtää, kirjoitella, mennä kursseille, huvin vuoksi. Sitä voin tehdä ehkä 15 vuotta, jos satun pysymään  terveenä.0

Haluan elää enemmän reaalimaailmassa kuin virtuaalimaailmassa. Blogin kirjoitus on ollut jotain työelämän jatkoa, olla ikäänkuin olemassa oman piirin ulkopuolella, kirjata asioita ja "julkaista" jotain.

Aloitin vapaaehtoistyöt, muun muassa yhtenä päivänä viikossa olen diakoniakirpputorilla. Odottelen tuettavaa ystävää.Olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Diakonian piirissä on yhteisö, johon voi tuntea kuuluvansa. Ensimmäisenä päivänä minua pyydettiin katselemaan kirpputoritilaa "uusilla silmilläni". Sain sisustaa tilaa hieman uudelleen. Ahtaanoloinen huonetila avartui ja rauhoittui pienin keinoin. Muutkin innostuivat sisustamaan. Eipä ole taidettu ennen ottaa niin mukavasti vastaan missään työpaikassa.

On kuin olisi taas jokin etappi tullut  kohdalle. Nyt myönnän, että olen jo aika vanha. On oma lupa olla mummeli tai kotirouva tai kirpparimyyjä. Etsin iloa joka päivälle.Kirjoittelen rauhassa perhepiirille.Teen valmiiksi isoäidin perheen tarinan, kun saan vielä lisää tietoja. Täydennän ja elävöitän oman perheen kertomusta. Sukupuun rakentamisessa  valmisohjelmaan on aika lailla puuhaa.Tädin henkilökuvan lähetin niiden  kokoajalle julkaistavaksi ja hän kiitteli sitä. Joku voi sata vuotta myöhemmin olla tyytyväinen, kun  löytää kertomukset tästä ajasta. Ainakin minulle olisi aarre, jos löytyisi vanhoja muistiinpanoja.

Asumisessakin tuntuu olevan viimeinkin levollinen tasapaino. "Vanha ja uusi tupa" eli Torppa ja keskustan rivitaloasunto täydentävät toisiaan.Toisessa osallistutaan, toisessa puuhaillaan pihapiirissä ja ollaan luonnon rytmissä.
Blogi hävisi jokin aika sitten itseltänikin, kun kokeeksi suljin asetuksia. Ehkä mobiilimalli ei tunnistanut oikein perinteisen asetustoimintoja. Piti hankkia uudet tunnukset, että sain myöhemmin tämän avatuksi.

Vuosimuistoja

Vuosi sitten tätini kamppaili elämästään keuhkokuumeessa. Hengitys kävi yhä vaikeammaksi. Olin melkein koko ajan hänen vierellään. Kirjoitin paljon, mutta en ole avannut vihkoja ainakaan vielä. Hänen kuolinpäivänään vajaan kahden viikon päästä kokoonnumme vielä muistelemaan häntä hänen pitkäaikaisen luottamusalansa diakonian puitteissa. Kirjoitan paikkakunnan historialliseen tietokantaan artikkelin hänen uraauurtavasta sosiaalialan työstään ja laajasti arvostetusta persoonastaan.
..........

Viisi vuotta sitten olin päättänyt hakea varhennettua vanhuuseläkettä. Päätös selkeytti elämää, mutta kuitenkin olo oli monasti epätodellinen, kuin en olisi uskonut jääväni pois pitkäaikaisesta työpaikastani. Teimme uusia suunnitelmia ja samalla tiesin, että en ole niissä mukana. Irtauduin ja pidin kiinni. Halu päästä vastuista vahvistui ja olo selkeni. Olin osani tehnyt.

Nyt on siis todella menty eläkeportista läpi. Pian on viides vuosipäivä. Oman itsensä kanssa eläkkeelläkin elellään, ilonaiheet ja mielen käänteet ovat ennestään tuttuja, ehkä vähän uusissa muodoissa. Eläkeaikani alku kutoutui vahvasti rakkaan tätini loppuvaiheisiin, vaikka en ole ollut varsinainen omaishoitaja. Minua tarvittiin täällä. Se vaikutti paljon siihenkin, että muutimme takaisin kotiseudulle. Nyt tulee tilaa uusille tuulille.

 Minun pitää aika ajoin uudistaa lupani olla eläkkeellä omalla tavallani ammatillisesti aktiivisen mieheni rinnalla. Kun taas muistan asemoida itseni nykyhetkeen, tulee helpotuksen huokaus ja pieni hymy.
Vanha sanonta kuuluu: Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut. En usko, kyllä eläkkeellä olo on ainakin melkein elämän parasta aikaa, niin kauan kuin on terveenä ja läheiset ovat ympärillä.

Lohtukudin

Käsityö auttaa ihmeesti päivänä, jolloin en osaa mitään enkä ole koskaan osannutkaan ja jona minusta ei pidä kukaan eikä ole koskaan pitänytkään. Käsityö ei saa olla liian yksinkertainen, vaan sellainen jossa pitää vähän keskittyä laskemaan silmukoita tai seuraamaan kuviota, jotta ajatukset pysyvät käsissä. Pikkuhiljaa siinä mieli tasoittuu ja muistaa, että tällaisenahan minä olen elellyt kuitenkin jo yli kuusikymmentä vuotta.

Pitää pysäyttää puikot, ettei joudu purkamaan, jos alkaa ajatella vaikka blogissa "Lähtölaskennan jälkeen" olleita ajatuksia itsensä rakastamisesta ja peilin valitsemisesta.Tai jos suunnittelee huomisen minäänsä: että en antaisi itseni elättää ikäviä muistoja, murehtia liikaa, laiskistua liikaa, vaatia itseltäni turhia enkä verrata itseäni toisenlaisiin. Muistaisin ilon ja kiitoksen aiheet ja olisin vaan mukava mummu, jota ei haittaa, vaikka virheitäkin näkyy.
Kyllä se valo taas sieltä metsänrannan takaa kirkastuu.

Muistohetki

"Maksettu on, velkani mun, ylistys olkoon Ristiinnaulitun". Kyynelet valahtivat poskilleni vainajien muistotilaisuudessa, kun viulu ylisti ja kuoro soinnutti tätä Riihikirkkohymniä kotikylän puukirkossa. Vajaa vuosi sitten tätini arkku oli tuossa alttarin edessä. Tuli tunne, kuin hän olisi ollut läsnä. Olen paljon muistellut hänen, hänen äitinsä ja isoäitinsä, tämän keskenään hyvin läheisen naisketjun elämänkohtaloita kuluneen vuoden aikana. Kaikki lepäävät tuolla saman hautausmaan kätkössä.

Jokaiselle vuoden aikana kyläkirkon hautausmaan multiin peitellylle sytytettiin kynttilä nimeltä mainiten. Yönpimeä hautausmaa oli kynttilämerenä.

Hello there!

Minua ihmetyttävät nämä bloggerin viimeaikaiset bloginsisäiset tilastot, jotka kertovat "sivun katseluista". Nimittäin "katsojat" -kohta kertoo, että USA:ssa on esim. viime viikon aikana luettu 445 sivua, tänään 64, viime kuun aikana toista tuhatta.
En taida ymmärtää tämän tilaston logiikkaakaan, mutta kysymykseni on, että onko siellä USA:ssa oikeasti joitakin lukijoita? Vai ovatko luvut jotain mobiiliversioon liittyvää tekniikkaa? So, if there in USA really is somebody reading this blog, please send a comment, you can select nimetön (anonymous) as profile ! It comes to my e-mail and I need not to publish it.