Itsetutkistelua

Nautin siitä, että olen päivän yksin Torpalla. Lunta satelee ohuesti, ulkona on hiljaista, sisällä pesukone jymisee ja ilmalämpöpumppu kohisee. Viime viikkoina on ollut monenlaista menoa ja liikkumista, kotimaan matkoja ja vähän entisen työn tehtäviäkin. Edelleen tuntuu, että asiat ovat hyvässä muistissa, palaavat tarvittaessa käyttöön ja että minulla olisi vielä antamistakin ainakin aloitteville työntekijöille. Mutta aremmaksi olen tullut. Joku oli kriittinen, sanoi jyrkästi mielipiteensä. Olen aina pitänyt suoraan sanojista, mutta nyt tunsin kuitenkin epäonnistuneeni. Sitä vahvisti se, että toiseen asiaan liittyvässä työryhmässä yksi nainen oli kaikesta eri mieltä kanssani. Olenko siis ärsyttävä, enkö osaa olla yhteistyössä? Olihan tietysti työaikanakin monenlaista erimielisyyttä, mutta otin sen vain haasteena. Nyt tunsin masennusta ja huonommuutta. Ihmettelen miten minulla riittikin itsetuntoa aikoinaan.
Tätä huonoutta korostaa tietysti se, että mieheni on niin suosittu ryhmien jäsenenä, puhujana ja kirjoittajana. Ihmettelen miten hän osaa niin paljon. Onhan hän tietysti kehittänyt itseään aina, voi vain katsoa mitä me luemme:minä dekkareita ja hän tietokirjoja. Niin makaa kuin petaa.Meissä on eroa siinäkin mitä katsomme. Minä kiinnitän yhä enemmän huomiota kielteisiin asioihin ja riskeihin, hän ei niitä noteeraa. Hiljattain päätinkin katsoa autolla ajoani myönteisesti: että pääsin tästä paikasta toiseen, ei tullut vahinkoja, ohitin traktoreita hyvin. Päätin unohtaa että voi olla hirviä, voi ajaa iso rekka kannoilla. Tästä positiivisen ajattelun kurssista on ollut paljon apua!