Puuhellan ylistys

Torpalle laitettiin muutama vuosi sitten Susanna- puuhella vanhan kaminan tilalle. Se on erinomainen kapistus ja hoitaa yhtä aikaa monta tehtävää. Tupa lämpiää nopeasti, uuniin voi laittaa lihapotin kypsymään tai paistaa pullaa, hellalle sopii monta kattilaa ja pannua, vaatteet kuivuvat oskarinoksilla tai pellinvarsilla, pesuvettäkin voi tarvittaessa kuumentaa, elävä tuli virkistää. Tämä edellyttää tietysti, että on hyviä polttopuita ja meillä onneksi niitä on.
Eilen oli mieleni apea, kun tulin Torpalle, oli vähän pettymyksiä ja hämminkiä. Täällä kotilieden lämmössä olen taas tasoittunut.Olen katsellut auringon nousua tuvan päätyikkunasta, hiihdellyt auringonpaisteisilla hangilla, kuivatellut hikiset vaatteet hellan päällä, keittänyt mutteripannulla kahvia hellalla, katsellut kuutamon valoa illalla, nukkunut puutalon viileässä,lammittänyt selkääni uunin kyljessä.

Hoivaosastolla

Joskus vuosia sitten mietin nähdessäni televisiossa kuvia hoivaosastolla suu auki makaavista hoidokeista, että millaistahan se ihmisen elämä silloin oikein on. Nyt hoivaosastolla käynnit ovat melkein jokapäiväistä arkeani.
Tätini on pitkäaikaisasukkina kolmen hengen huoneessa. Hän makaa liikkumattomana ja syötettävänä petissään, hänen kotoaan tuomani värikkään huovan alla.Herättelen hänet syömään ja hän syö aina melkein kaiken. Ruoka on muusattua,se on välttämätöntä, mutta monipuolista. Ruuan jälkeen pitää pestä tekohampaat, raikas suu on hänelle mieluista. Voitelen myös kasvot Nivealla ja tukan pesun jälkeen laitan papiljotit harveneviin hiuksiin.
Kantapää on haavoilla ja selkään sattuu, mutta niistä ei sovi paljon kysellä. Hän ei ole koskaan halunnut valitella vaivojaan. Kipulaastari helpottaa varmaan osaksi.Kylpypäivä on viikon kohokohta, ruoka varmaan päivittäin ja varmaan myös vierailijat, vaikka useimmiten hän ei heitä seuraavana päivänä muista käyneiksi, tuntee kyllä tulijat. Vierailuvihko välittää tietoa kävijältä toiselle.

En osaa nytkään sanoa, mitä siellä makaavien mielissä liikkuu tai mitä mieltä tätini on tästä elämänsä vaiheesta. Olen silloin tällöin kysynyt häneltä, mitä hän siellä maatessaan ajattelee. Vastaus on ollut: en minä mitään ajattele. Keskustelua rajoittaa se, että useimpina päivinä hänen puheensa katkeaa kesken lauseen, loppu unohtuu tai ei saa sanotuksi.

Vein vastapäiselle valkoiselle seinälle hänen kotoaan vanhan painokuvataulun, jonka hänen äitinsä on tuonut Amerikasta yli sata vuotta sitten. Siinä on sukkaa kutova tyttö koiran kanssa metsätiellä. Se on ollut hänen kotinsa seinällä koko hänen elinikänsä. Monena päivänä hän on saanut sanotuksi siitä jotain, että hän katselee sitä, että se on tuttu.

Tädin tila vaihtelee paljon. Eilen hän on puhellut ja ilahduttanut sillä vierailijoitaan, tänään sanoja ei juuri tullut. Yhtenä päivänä hän sanoi, ettei hänen aikansa tule siellä pitkäksi, kun hoitajat tulevat niin usein tekemään jotain. Sitten hän sanoi kuitenkin: toivoisin että istuisit siinä aina.
Tällä osastolla hoitohenkilökunta on ystävällistä, tervehtivät aina vierailijaakin ja juttelevat mukavasti. Kuulen muistakin huoneista, miten he kärsivällisesti maanittelevat joitain asukkeja syömään, avaamaan suun tai nielaisemaan.Jotkut heistä ovat tunteneet tädin jo hänen voimiensa päivinä.

Toistenkin kahden asukin kunto vaihtelee. Keskipetillä on viehättävän oloinen rouva, joka nukkuu aina, mutta herää itse syömään sen vähän, mitä syö. Eilen hän sanoi, että haluaisi jutella jotain. Kuuntelen sitten ja nyökyttelen, kun hän ei kuule. Hän myös pyytää apua pikku asioihin, pääpuolen laskuun, vesimukin saantiin jne. Hän kiittelee kauniisti ja sanoo: olet ihana ihminen ja hymyiletkin. Hän arvelee, että hänen äitinsä käy minun tätiäni katsomassa.Hoitajienkin hymyjä on kommentoi: sinä et hymyillyt. Hoitaja sanoi hädissään: minulla on vähän murheita. Voi, minä rukoilen sinun puolestasi, sanoi vanhus.
Kolmas muori pystyy kahden hoitajan auttamana vähän kävelemään ja istumaan pyörätuolissa. Joskus hän olisi itse lähdössä liikkeelle sängystään; pitää tästä jo nousta, mutta laidat estävät. Hän kaatuisi heti, jos joutuisi yksin jaloilleen. Hän tuntuu elävän aika ajoin muuta elämää. Tänään hän teki ilmoitusta puuttuvista ruokatarvikkeista: nisu on lopussa ja leipä ja riisipuuro loppui, viinimarjoja on vielä.Perunoita pitää mennä hakemaan asemalta. Olisiko hän ollut keittiöllä töissä. Tätiä syöttäessäni vastailen naapurillekin jotakin: syödään nyt sitä mitä on jäljellä, onko kiisseli hyvää.

Tätini toivoi aina, että saisi kuolla niinkuin hänen äitinsä ja sisarensa: kotona hänen käsivarsilleen. Se toive ei toteutunut, sen hän sanoi kerran.
Hänellä on tuttu, usein toistettu lause: se on nyt näin. Sillä hän on ylittänyt kyselyni ajatuksista tai tunteista monta kertaa vuosien aikana. Ehkä se suojaa herkkyydeltä. Vedet tulevat monasti nytkin silmiin ja hän pyyhkii niitä. Mutta häneltä ei voi kysyä: itkettääkö sinua. Aina sinä tuommoisia kyselet, olisi varmaan äkeä vastaus nytkin.
Ehkä ihminen sopeutuu, laitostuu, kapeutuu niin, että ajatukset ja kysymykset rajoittuvat ympärillä oleviin tapahtumiin. Suuri heikkous ja uupumus pitävät unessa suurimman osan päivää. Mieli jää salatuksi.

Torppahoidossa

Yöllä satanut lumi kimmeltää puhtaana aamuauringon valossa. Olo on levollinen hyvin nukutun yön jälkeen. Monta viikkoa vaivannut huonounisuus kaikkosi torpan luomupalveluissa.
Tulimme eilen lyhyen matkan päästä kapungista. Lumet olivat tulleet enimmäkseen katoilta alas. Ryhdyin kohta kertalämmitteisen saunan monituntiseen lämmitykseen. Ulkorakennuksen sauna oli tietenkin jääkylmä. Kannoin saunapataan pesuvadilla lunta ja sytytin alle pienen tulen. Pesä veti hyvin, vaikka savupiipun päällä nökötti vielä lumikasa. Se kertoi että kiukaan pesäkin alkaa vetää hyvin. Niin olikin ja yli kymmenen vuotta vanhat enon koivuklapit alkoivat heti iloisesti palaa aitokiukaassa. Olo alkoi kohta tuntua paremmalta.
Puun ja lumen lisäysten välissä hiihtelin ja kävelin lumikengillä lähimaastossa. Löysin navetan takaa naapurin metsittyvältä pellolta oikein hirvien leirin: Useita makuuuksia, paljon kulkujälkiä ja isoja papanakasoja. Täällä ne ovat hiljaisuudessa hakeutuneet noin lähelle asumusta, sitä ei ole ennen tapahtunut. En kuitenkaan nähnyt oksistossa syömäjälkiä.
Kahden ja puolen tunnin kuluttua kiuaskivet olivat punaisia. Istuskelin lämpenevässä saunassa ja odottelin oikeata sulkemishetkeä: että ei tulisi häkää, mutta lämpö ei karkaisi.Saunatuvan puolella oli jo padassa runsaat pesuvedet kuumana.
Kun sain pellit kiinni, lähdin hiihtämään kauemmas. Oli hienoa hiihdellä läheisellä suojärvellä pitkästä aikaa. Saatoin nähdä ilveksen jäljet, isoja pyöreitä tassun jälkiä. Yhdessä oli viisi ison kynnen raapaisun näköistä jälkeä. Täällä on hiljattain nähty ilves. Ketun, hirvien, peurojen ja jänisten jälkiä oli runsaasti. Hanki kantoi iltapäivälläkin. Vapauden tunne on hieno, kun voi suunnistaa minne haluaa.

Ja sitten saunaan. Niin pehmeä ja kostea on kertalämmitteisen Aitokiukaan löyly, vain savusauna voittaisi sen.Välillä kävin ulkona, otin lumipesua ja takaisin saunaan iho sihahdellen. Miehen selkä sai kunnon pesun, se kuuluu saunarituaaleihin.
Saunoin vielä yksinkin. Lopuksi istuskelin kuivuvan saunan lauteilla olutpullon kanssa, katselin hämärtyvää pihapiiriä ja nautin olostani. Yksi olut riittää mainiosti, mutta maistuu saunan kanssa.

Sauna on tosi maalaissauna, saunatupa laitettu entisestä navetan karjakeittiöstä eli "köykistä", suihkua ei tietenkään ole vaan pestään vadista. Ei sinne kaupunkilaisia voisi viedä, vaikka karjanpidosta on jo yli neljäkymmentä vuotta.

Nautin samalla myös torpan luomuelementeistä, esim. siitä että nyt sai veden lumesta eikä johdosta. Tupaan ei tarvinnut panna jääkaappia päälle, kun kylmälaukku pärjää kylmällä kuistilla.Hella ja takka lämmittävät tuvassa. Ilmalämpöpumppu kyllä kohisee peräkamarissa.

Lauantai-illan rutiineja on saksalaissarjan katsominen. Ja niin kävi kuin monasti ennenvanhaan: Nukahdin sohvalle kesken ohjelman ja havahduin loppumusiikkiin, kysyin: kuka se oli. Ja nukuin koko yön tämän päälle, seitsemään asti, heräsin uutena ihmisenä. Olin ulkona ja liikuin noin kolme tuntia. Se ja sauna auttavat ihmistä!
Nyt lähden kohta taas hiihtelemään kantaville hangille. Ihmettelen monasti, kuinka jaksoimme anakin kerran kuussa ajaa Helsingistä tänne melkein neljäsataa kilometriä. Tänään en taas ihmettele.
Sen sijaan ihmettelen,miksi kirjoitan taas tätä blogia, vaikka kirjoitan päiväkirjaakin ja samalla sitä, miksi laitoin tämän taas blogilistalle.

Paastonaikaa

Viime vuoden kevättalvella satuin menemään toisen seurakunnan kirkkoon, jossa oli tuhkamessu. Puhuttiin tietenkin paastosta. Minulle nousi paaston aiheeksi Kauniitten ja rohkeitten katsominen. Olen ollut koukussa siihen 15 vuotta, noloa tunnustaa. Puolustelen sitä sillä, että oli rentouttavaa katsella jatkuvia ongelmia, joihin ei tarvinnut itse löytää ratkaisua - vaikka katsoja sen helposti olisi löytänytkin. Mutta joka tapauksessa, olihan se noloa seurata vuodesta toiseen parien vaihtumisia ja ikuisia juonitteluja. Messussa tehtiin tuhkaristi otsaan ja sitten annettiin vielä ehtoollinen. Ja melkein sanoisin, että ihme tapahtui: menetin täysin mielenkiintoni kyseiseen ohjelmaan enkä ole alkanut katsoa sitä paastonajan loputtua. Kerran koetin katsoa, mutta ällötti suorastaan.
Nyt en päässyt tuhkamessuun, mutta radiosta iltahartautta kuunnellessani keksin uudeksi aiheeksi keskittymisharjoitukset. Kuuleminen on aina ollut minulle vaikeata tai paremminkin kuulemalla hahmottaminen. Vaikka kuuntelen paljon klassista musiikkia, en tunnista kappaleita. Säveltäjän joskus arvaan tyylistä kyllä. Puheita ja varsinkin saarnoja minun on vaikea kuulla, yleensä en muista sanaakaan. Nyt ajattelin, että radiohartaudet ovat sopivan mittaisia harjoituskohteita. Koetan siis pitää harhailevat ajatukseni kasassa ja kuulla, mitä puhuja sanoo, mikä viesti hänellä on. Siis etten kesken kaiken ala kelata seuraavaa ruokaa tai lapsille soittamista.
Tänään keksin toisenkin harjoituksen: luen joka viikko jotakin kehittävääkin, en vain dekkareita ja romaaneja. Sain tähän idean lapsenlapselta. Häntä, kuusivuotiasta kiinnosti katsoa viikinkielämän DVD:tä. Nelivuotiasta siskoa se ei kiinnostanut, hän halusi katsoa smurffeja. "Annaa ei kiinnosta tieto", totesi isoveli.

Tuli mieleeni, että työelämästä erottautumisen lisäksi henkiseen laiskuuteeni voi vaikuttaa äidin asennoituminen henkiseen ponnisteluun. Samalla se tuntuu kyllä epäuskottavalta kaikkien vuosien jälkeen. Hän sanoi kuitenkin aina, että älä opiskele mitään, jossa pitäisi kauheasti vaivata päätä. "Nätysti vaan" ammattiin. Monessa muussakin asiassa olen joutunut vanhemmiten toteamaan, että äidin kanta on minussa vahvistunut, kaikesta aiemmasta vastustuksestani huolimatta.

Oikeneeko lommo?

Torpassa on taas hiljaista, kun lapsenlapset ja vanhempansa ovat lähteneet. Neljä vilkasta, hauskaa ja touhun täyteistä päivää jäivät muistoihin. Täytyy tunnustaa, että viimeisenä päivänä väsytti, kun oli flunssakin tulossa. En halua myöntää, että lapsista väsyisin, onhan heidän kanssaan nyt paljon helpompaa kuin silloin kun heitä piti vahtia joka sekunti. Olen kirjoittanut lapsipäiväkirjaan taas tämän hiihtoloman tekemiset ja kokemiset.

Minua ihmetyttää jotenkin, että työelämään liittyneet ihmiset, jotkut heistä, ovat niin usein mielessäni nyt kolmen vuoden jälkeen. Tajuan, että kaipaan heitä, se puoli on nyt noussut esiin. Olen nähnyt heitä hyvin harvoin eikä moniin heistä, jotka nyt ovat mielessäni, ole avointa yhteyttä. Tämän nosti vahvemmin esiin se, että äskettäin sain yllättäen syntymäpäiväonnittelut yhdeltä hyvältä työtoverilta, joka siis muisti.
Olin viimeisessä työpaikassani kaksi vuosikymmentä tekemisissä monien kanssa, onhan se jaettua elämää. Jaoimme työprojekteja, ongelmia, illanistujaisia ja myös yksityisiä asioita. Mutta tosi on, että yhteyttä on vain niiden kanssa, joihin minua yhdisti jokin muukin kuin työtehtävät. Olen ennenkin kirjoittanut, että hengellisen elementin olemassaolo oli se, joka teki ihmisistä läheisimpiä ja loi yhteyttä, vaikka aiheesta ei olisi puhuttukaan. Arvelen, että yhteinen viitekehys, vaikka vain lapsuuskasvatuksen elementteinä, luo keskinäistä ymmärrystä. Mutta en ole ottanut yhteyksiä kehenkään nyt mielessäni oleviin. Pelkään torjutuksi tulemista: eikö se ole päässyt vieläkään irti. No, sekin auttaa minua eteenpäin, että tunnustan itselleni kaipaavani hyviä hetkiä monienkin työtovereiden kanssa ennen viimeisiä katastrofivuosia. Enemmän niitä hyviä vuosia oli kuin huonoja, oli moninkertaisesti enemmän.

Hämmästyttävää on, että nyt myös pääkaupunkiseutu on alkanut nousta mieleeni kuvina: asuinpaikkojen kulmia, pihapiiri, tuttu Prisma, asuntojen yksityiskohtia, mieluisia paikkoja. Aivan kuin olisin alkanut kaivata niitäkin nyt kolmen vuoden jälkeen.

Äskettäin etsin mieheni pyynnöstä erästä kirjoittamaani juttua. Kestin nyt samalla lukea myös muita työssä kirjoittamiani juttuja eivätkä ne niin huonoilta tuntuneetkaan kuin luulin, niissä oli mielestäni mukavaa ammatillista ja vastuualueeni mukaista sävyä. Osasinko kuitenkin jotain?

Alkaako se työelämän loppuvuosina saamani lommo oieta?