Pieni eläkekirja

Vielä tuleekin yksi päivitys tähän blogiin, jonka lopettelin vuosi sitten. Blogikirjoittelun sivutuloksena syntyi pieni kirjanen, jonka sain postista tänään. Olen koonnut siihen omia ja muidenkin kokemuksia eläkkeelle jäämisestä sekä ajatuksia siitä, miten tästä elämänvaiheesta voisi tulla hyvä aika. Yllättäen kirjaselle löytyi kustantaja.

Eläkkeelle jääminen on omalla tavallaan jännittävä aika, koska eläkkeelle jäädessään ei voi tietää, mitä itselle sen jälkeen tapahtuu, kuinka pääsee irtautumaan työelämän hyvistä ja huonoista jäljistä ja kuinka oppii elämään uutta elämänvaihetta, kolmatta ikää. Ajan mittaan huomasin, että tärkeäksi tuli myönteisen mielen opettelu ja huomion kiinnittäminen hyviin asioihin.
Näiden kysymysten seurannasta syntyivät tämä blogi ja tämä kirjanen. Aloitin tämän nettipäiväkirjan helmikuussa 2007. Ajoittain kirjoittamisessa on ollut pitkiäkin taukoja.
"Mumman raitamatto"- blogini kuvaa ikäihmisen elämää jatkossa.

Kolmannen portin läpi

Minua ei enää kiinnosta ajatella eläkkeelle jäämisen aikaa ja prosesseja, ei ole tainnut kiinnostaa vähään aikaan. Se kertoo minulle, että olen tainnut viimeinkin mennä kolmannen portin läpi, ehkä jo moneenkin kertaan ja eri näkökulmista kerrattuna ja toistettuna. Nyt on kulunut vähän yli viisi vuotta viimeisestä varsinaisesta työpäivästäni.
Mitään dramaattista ei tapahtunut, en pudonnut mihinkään kuiluun enkä pannut koko elämää uusiksi. Sitä en voinut kuitenkaan tietää eläkeajan enkä tämän blogin alussa. Maalle kyllä muutettiin. Blogista tuli aika tasaisen tien kertomus. Itse en koe näitä vuosia tylsän tasaisiksi. Minulle tuli tarve hakea ja nähdä myönteisiä asioita, keskittyä niihin. Se auttoi kirkastamaan viimeisten työvuosien jättämiä mielen varjoja, joihin en halunnut upota loppuelämäkseni. Kun tietoisesti hakee ilonaiheita, alkaa huomatakin sellaisia enemmän. Katseen suunta muuttuu ja sitä myötä mieli muokkaantuu. Olen kirjoittanut tähän vain "päänsisäisiä" asioita. Ajankohtaisiin asioihin olen osallistunut keskustelupalstoilla. En ole kirjoitellut tätä siksi, että se olisi jotain erityistä. Minua vain huvitti seurailla tällä tavalla, miten tämä yksi eläkeläinen siirtyy työelämästä toiseen elämänvaiheeseen. Nyt tämä blogi on tainnut tulla päätökseensä.

Sisäiset liikahdukset ovat pieniä, eteen ja taaksepäin häilähteleviä, mutta kuitenkin tunnistettavia muutoksia.  Elämän murroskohdille on hyvä antaa itsessään tilaa ilman hätäilyä. Kokemusten kirjaaminen on kuljettanut minua, vahvasti työorientoitunutta ihmistä, porttikongin läpi uuteen elämänvaiheeseen ja kuljettanee jatkossakin. Eläkkeelle on hyvä jäädä silloin, kun vielä on voimia luoda uudenlaista elämää. Eläkeajan alku oli minulla ja monilla muillakin kuin kuherruskuukausi vapauden kanssa. Ilokseni totean, että suhteesta näyttää tulevan pitkäaikainen kumppanuus: en ole kyllästynyt tai pettynyt vieläkään! Joskus pitää kyllä muistuttaa itseään, kun tuntuu arkiselta, että muista, mistä aluksi iloitsit.

Kolmas aika; tie jatkuu, maisemat ovat avarat, ne  muuttuvat vielä monta kertaa. Maailmassa on paljon kiinnostavia asioita ja tekemisiä, valinnaisia ja välttämättömiä. Eläkkeelle jäädään työstä, ei elämästä. Pitää ottaa vastaan se, mitä jatkossa tulee vastaan. On hienoa vain elää!

Hetki ja ikuisuus

Oliko vasta toissapäivän aamupäivää, kun puhelin soi? Veljeni naapuri soitti ja kertoi veljeni loukkaantuneen metsätöissä. Siitä hetkestä tähän hetkeen, kun olen palannut Taysista,tuntuu kuluneen ainakin viikko tai vaikka kuukausi. Lukematon määrä puheluja, selvityksiä, kulkemisia, tulevaisuuden murroksia venyttää ajan. Ja veljen selkärangan ja elämän mursi muutaman sekunnin aikana tapahtunut valtava isku, erehdys, kaatuvan puun voima.
Lääkärien mukaan hän tulee selviämään, mutta elämä tulee muuttumaan. Liikunnallinen mies liikkuu hyvässä tapauksessa pyörätuolilla.Yksin eläneen veljen elämänmuutos tulee vaikuttamaan suuresti myös minun ja sisareni elämään, varsinkin minun joka asun samalla paikkakunnalla. Kerron jatkossa siitä "Mumman raitamatossa".

Aika

Hitaasti muuttuu suhde aikaan. Vasta nyt, kun olen ollut kohta viisi vuotta eläkkeellä, alan muistaa itseäni muistuttamatta, että ei ole kiire, aikaa on. Joskus sitä on liikaakin, kuten joulun alla tuntui. Viikkoa ennen joulua on liian varhaista tehdä monia asioita, mutta ei osaa olla rauhassakaan, kun on tottunut tekemaan valmistelut ripeässä tahdissa, parissa kolmessa päivässä.Tämä siitä huolimatta, että en ole ollut ns. kiireinen eläkeläinen, sen päätin jo etukäteen, mutta se onkin eri asia. Se liittyy uskallukseen koettaa olla itsensä varassa.

Työ ja elämä

Työstä jäädään eläkkeelle, ei elämästä.

Go-go, slow-go ja no-go eli
mennään kovaa, mennään hiljaa ja menot on menty- vaiheet
tulevat kunkin elämään yksilöllisessä tahdissa ja välillä vuorotelenkin.

Oikeasti eläkkeelle

Minulla on ollut merkillisen vapautunut ja levollinen olo. Illalla tulimme taas Torpalle. Istuin ja kudoin tyttären ryppyvarsisukkaa, maistelin välillä viiniä, katsoin  televisiota, oli  helpottunut olo.

Viisi vuotta olen ajoittain  tuskaillut kaikesta vakuuttelustani huolimatta jonkun merkillisen suorituspaineen kanssa, johon en kuitenkaan ole valmis satsaamaan. En oikeastaan tiedä, mitä minun pitäisi suorittaa. Ei kai jokin toteutumaton haave  jäänyt näin vahvasti mieleeni siitä, kun kauan sitten teimme Aslak-kurssilla aarrekarttaa ja suunnittelin siinä kirjoittamista, vaikka dekkaria! Aarrekartan tekohan ohjaa ihmistä voimakkaasti. Muut tavoitteet taitavat olla toteutuneita, tämä eräänlainen maallemuutto esimerkiksi..

Oikea tekeminen syntyy tekemisen ilosta tai sisäisestä paineesta tuoda ulos jotain eikä minulla sellaisia paineita nyt ole, paitsi näitä pöytälaatikko-perhehistorioita kohtaan. Koin ilokseni flow-tilanteen  työalan kirjoja kirjoittaessani, ne syntyivät sisäisestä sanomisen tarpeesta. Se oli hauskaa.

On tärkeätä erottaa, mikä on sisäistä itsensä toteuttamisen tarvetta - Maslowin tarvehierarkiassa ylintä - ja mikä arvottomammista lähteistä nousevaa mielenliikettä. On hyvä, jos pystyy toimimaan sen mukaan. Tein pari päivää sitten rituaalin, jossa kirjoitin kaikenlaiset self-talk- ajatukseni paperille, arvioin niiden arvon tosiasioiden valossa, revin turhat pois ja panin roskiin. Se selvitti tilannetta.

Nyt on aika siirtyä nauttimaan elämästä, oikeasti. Voin rauhassa piirtää, kirjoitella, mennä kursseille, huvin vuoksi. Sitä voin tehdä ehkä 15 vuotta, jos satun pysymään  terveenä.0

Haluan elää enemmän reaalimaailmassa kuin virtuaalimaailmassa. Blogin kirjoitus on ollut jotain työelämän jatkoa, olla ikäänkuin olemassa oman piirin ulkopuolella, kirjata asioita ja "julkaista" jotain.

Aloitin vapaaehtoistyöt, muun muassa yhtenä päivänä viikossa olen diakoniakirpputorilla. Odottelen tuettavaa ystävää.Olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Diakonian piirissä on yhteisö, johon voi tuntea kuuluvansa. Ensimmäisenä päivänä minua pyydettiin katselemaan kirpputoritilaa "uusilla silmilläni". Sain sisustaa tilaa hieman uudelleen. Ahtaanoloinen huonetila avartui ja rauhoittui pienin keinoin. Muutkin innostuivat sisustamaan. Eipä ole taidettu ennen ottaa niin mukavasti vastaan missään työpaikassa.

On kuin olisi taas jokin etappi tullut  kohdalle. Nyt myönnän, että olen jo aika vanha. On oma lupa olla mummeli tai kotirouva tai kirpparimyyjä. Etsin iloa joka päivälle.Kirjoittelen rauhassa perhepiirille.Teen valmiiksi isoäidin perheen tarinan, kun saan vielä lisää tietoja. Täydennän ja elävöitän oman perheen kertomusta. Sukupuun rakentamisessa  valmisohjelmaan on aika lailla puuhaa.Tädin henkilökuvan lähetin niiden  kokoajalle julkaistavaksi ja hän kiitteli sitä. Joku voi sata vuotta myöhemmin olla tyytyväinen, kun  löytää kertomukset tästä ajasta. Ainakin minulle olisi aarre, jos löytyisi vanhoja muistiinpanoja.

Asumisessakin tuntuu olevan viimeinkin levollinen tasapaino. "Vanha ja uusi tupa" eli Torppa ja keskustan rivitaloasunto täydentävät toisiaan.Toisessa osallistutaan, toisessa puuhaillaan pihapiirissä ja ollaan luonnon rytmissä.
Blogi hävisi jokin aika sitten itseltänikin, kun kokeeksi suljin asetuksia. Ehkä mobiilimalli ei tunnistanut oikein perinteisen asetustoimintoja. Piti hankkia uudet tunnukset, että sain myöhemmin tämän avatuksi.

Vuosimuistoja

Vuosi sitten tätini kamppaili elämästään keuhkokuumeessa. Hengitys kävi yhä vaikeammaksi. Olin melkein koko ajan hänen vierellään. Kirjoitin paljon, mutta en ole avannut vihkoja ainakaan vielä. Hänen kuolinpäivänään vajaan kahden viikon päästä kokoonnumme vielä muistelemaan häntä hänen pitkäaikaisen luottamusalansa diakonian puitteissa. Kirjoitan paikkakunnan historialliseen tietokantaan artikkelin hänen uraauurtavasta sosiaalialan työstään ja laajasti arvostetusta persoonastaan.
..........

Viisi vuotta sitten olin päättänyt hakea varhennettua vanhuuseläkettä. Päätös selkeytti elämää, mutta kuitenkin olo oli monasti epätodellinen, kuin en olisi uskonut jääväni pois pitkäaikaisesta työpaikastani. Teimme uusia suunnitelmia ja samalla tiesin, että en ole niissä mukana. Irtauduin ja pidin kiinni. Halu päästä vastuista vahvistui ja olo selkeni. Olin osani tehnyt.

Nyt on siis todella menty eläkeportista läpi. Pian on viides vuosipäivä. Oman itsensä kanssa eläkkeelläkin elellään, ilonaiheet ja mielen käänteet ovat ennestään tuttuja, ehkä vähän uusissa muodoissa. Eläkeaikani alku kutoutui vahvasti rakkaan tätini loppuvaiheisiin, vaikka en ole ollut varsinainen omaishoitaja. Minua tarvittiin täällä. Se vaikutti paljon siihenkin, että muutimme takaisin kotiseudulle. Nyt tulee tilaa uusille tuulille.

 Minun pitää aika ajoin uudistaa lupani olla eläkkeellä omalla tavallani ammatillisesti aktiivisen mieheni rinnalla. Kun taas muistan asemoida itseni nykyhetkeen, tulee helpotuksen huokaus ja pieni hymy.
Vanha sanonta kuuluu: Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut. En usko, kyllä eläkkeellä olo on ainakin melkein elämän parasta aikaa, niin kauan kuin on terveenä ja läheiset ovat ympärillä.