Papereita ja haamuja

En ole lainkaan suunnitellut, mitä minäkin päivänä teen. Jotenkin vain "ohjelma" syntyy joka päivä- puuhaa, lukemista, kirjoittamista, kuntoilua, kotiaskareita. Tänään aloin järjestellä senkkiä, jossa on asiapapereita ja valokuvia. Siinä meni useampi tunti, pois heitettävää tuli korkea kasa. Arkistointi ei ole lempipuuhiani. Nyt on parempi selko mitä missäkin on. Katselin samalla vanhoja 50-ja 60-vuotispäiväkortteja. Niitä oli yllättävän paljon ja moneen korttiin oli nähty vaivaa, välittäminen välittyi.

Se nosti kuitenkin esiin kahden viimeisen työvuoden vaikeudet. Jouduin merkilliseen välikäteen, sivuraiteelle ja loukkaavien epäluulojen kohteeksi. Aikaisemmin en ole sellaista kokenut, olen pikemminkin kokenut olevani luotettu ja tärkeäkin omalla paikallani. Eniten asiassa vaivaa se, etten tullut yrityksistäni huolimatta kuulluksi enkä saanut vastauksia kysymyksiini. Minulla on aina ollut se piirre, että kun saan selityksen, jopa unohdan ongelman. Koin, mitä sivuuttaminen vaikuttaa ihmiseen. Se lisäsi ymmärrystä monia muita kohtaan. Onko siis niin, että jossakin iässä ihminen muuttuu sekundaksi, jota aletaan siirrellä syrjään suosikkien tieltä? Mikä se ikä on - 55 vuotta, 60 vuotta? Mielessä pyörivät samat ikävät asiat ja kirjoitan niistä päiväkirjaan. Tässä ei voi "avautua" kovin paljon muihin ihmisiin liittyvistä asioista.

Kun on uutta asiaa, puuhaa ja toimintaa, eri ympäristö, eivät ikävät sisällöt saa paljon sijaa. Parhaita auttajia ovat pienet lapset! Se ilo, touhu, kiinnostus, vauhti virittävät aivan eri kanavia ihmisessä kuin missä koettujen harmien urat kulkevat. Ei kai kukaan pitkää työuraa läpi kulje vahingoittumattomana, kai ne kuuluisat mustat raidat kuuluvat elämään. Tänään minun pitää muistuttaa itseäni kaikista hyvistä asioista ja suojella itseäni. Onneksi saa uutta ajateltavaa, en halua jumittua ikäviin kokemuksiin!