Oi aikoja

Nyt on yöttömän yön ja röyhyävän koiranputkipellon sekä lupiinin aika, ruusun aika on täällä alkamassa ja liljojen.Syreenin aika on kuihtumassa pois ja tuoksu muuttuu pahaksi niinkuin kaikessa lahoavassa. Metsät ovat suopursujen peitossa melkein kuin Espoon metsät keväällä valkovuokkojen. Muistin, että olin kauan halunnut saada suopursutaulun. Hain kimpun pursuja, tutkin niitä ja tein kaksi taulua, toisen pehmeillä pastelleilla, toisen sekatekniikalla.Tänä vuonna oli mahtava pihlajankukan aika, en ollut huomannutkaan että tällä kylällä on pihlajia kaikissa pihoissa.Vuorenkilpi kukki hienosti.Tuomen aika meni myös ja kultaisen voikukkapellon aika.Narsissien ja tulppaanin ajoista on jo aika jättänyt.Pian on ahomansikan aika, kukkia on paljon. Kun aamulla avaa ikkunan, kukkuu käki, on vielä se aika ja koivuvastojen aika. Kun voi pitää ikkunoita auki,on kesä.Kesä on vahva aamukahvin kanssa tuvan portailla auringossa.
Näin jatkuu, kukilla ja pensailla ja puilla, linnuilla, valolla, pimeydellä on aikansa.
Elokuun kultaiset viljapellot, ilta-auringon laskevassa valossa lainehtivat ja sitten sadosta korjatut jäivät mieleen, kun työaikana palailtiin pääkaupunkiseudulle sunnuntai-iltaisin. Niitä voi jo odottaa. Ja sitä että tähdet alkavat näkyä.Syksyn vaahterat hehkuivat punaisina työpaikkani ympärillä. Istutin tännekin kaksi vaahteraa, entisestä pihasta tuotuja taimia.

Rikas ajoista on Suomen luonto ja nyt sen vaihteluja on aikaa seurata,eläytyä niihin. Mielelläni vielä monia, monia vuodenkiertoja katselisin.Ne toistuvat, uusiutuvat,toisin kuin ihmisen vaiheet.Jatkuvat sittenkin, kun yhden katsojan silmät sammuvat.