Pieniä ja isoja iloja

Hassua, miten mukavalta tuntui jo lauantai-iltana odottaa sunnuntaiaamua. Aamukahvi, leipäjuusto, munakas, aamulehti ja kynttilä tuoksuivat mielessäni. Olen kääntänyt sunnuntai-Hesarin tulemaan tänne tukikohtayksiöömme täksi päiväksi. Se tuodaan postiluukusta sisään. Sisäkantoon totuimme Helsingin vuosina. Nyt tuntuu melkein ylelliseltä, ettei tarvitse hakea lehteä postilaatikolta. Ihminen sulattelee elämänsä vaiheita osaksi elämänkaartansa, minä nyt pääkaupunkiseudun kahtakymmentä vuotta tällaisenkin yksityiskohdan kertaamisella.Oli siellä siis mukaviakin puolia!

Olin valveilla, kun luukku rapsahti puoli viideltä. Mieskin oli valveilla, oli kuulemma niin innostavaa suunnitella uusia luentoja ettei enää nukuttanut. Viideltä sanoin: -Nousenko keittämään kahvia-. -Koetetaan vielä nukkua-. Onneksi uni vielä tulikin ja heräsimme vasta kahdeksalta tähän sunnuntaiaamun ohjelmaan.

Isompi ilo on olla taas melkein viikko lastenlasten lähettyvillä. Poikamme tuli Helsingistä viikonlopuksi, joten koko perhe oli koolla eilen.
Ja messu pienessä lähikirkossa oli ilo. " Väsyneet sielumme elpyvät, jälleen jaksamme jatkaa". Ehtoollispöydässä muistin seitsenvuotiaan eilisen kommentin:" Et sinä sitä tätiä ole kokonaan menettänyt, se on vain siirtynyt toiselle kentälle, josta ei pääse takaisin tälle kentälle". Ehkä se kenttä ulottui sinne ehtoollispöydän näkymättömälle laidalle.