Muutoskuviot

Tuli mieleeni vielä päivittää tätä blogia, kun se on vielä olemassa.
Nyt on elämä siirretty pois pääkaupunkiseudulta, työmaisemista, kokonaan lapsuuden ja nuoruuden maisemiin. Puuhaa siinä oli, kun oli yhtä aikaa asunnon myynti ja vesivahinkoremontti, toisessa päässä myös remontti ja sitten muutto. Vanhuutta lienee, että siitä tuli stressioireita. Olemmehan ennenkin muuttaneet monta kertaa ja työn ohessa, lapsiperheen tavaroiden kanssa eikä niistä mitään stressimuistoja jäänyt.

Joskus on tuntunut olo oudolta. Jonnekin se hävisi, koko työelämä kaikkine ponnisteluineen ja vaiheineen ja merkityksineen. Työeläke siitä on jäljellä, liekö juuri muuta. Muutama ystävä kyllä.

Uni on nyt palannut ja sydänoireet hävinneet. Välillä tuntuu jo, että on kesä. Katsoin tuossa, kun pääskynen kiusasi mustarastasta suihkaisten jatkuvasti melkein siivet hipaisten toisen pään yli. Rastas meni penkin alle piiloon. Ehkä se oli sairas tai loukkaantunut.

Kahden asunnon kuvio jatkuu. Vanha syntymäkoti syrjäkylällä ja keskustan "citykoti" hakevat paikkaansa mielessäni, joskus tuntuu sekavalta: kummassa me oikein asumme? Helpompaa olisi asua yhtä taloutta, jossa vaatteet eivät tarvittaessa ole toisessa paikassa. Mutta ehkä tämä ratkaisu varmistaa sopeutumista, kun on vaihtoehtoja. Tuosta naapurista muutti maallemuuttajakokeilija pois, kun ikkunasta ei näy yhtään valoa koko pitkänä pimeänä aikana. Monet ovat kyllä ratkaisuamme ihmetelleet, ainakin mieheni ratkaisuna. Kyllä täältä pääsee muutamassa tunnissa Helsinkiin.

Keskustassa, kirkonkylällä kävin koulut ja vietin omalaatuisen hohdokasta anorektista koulupinkonuoruuttani. Aluksi "kylällä" asumisen ajatus ahdisti, kun mies sitä alkoi ehdotella. Nyt tunne on yllättävästi tasoittunut eikä ympyrän sulkeutumisen ajatus tunnu pahalta. En olisi joskus nuorena uskonut, että tallaan vakioasukkaana kotikunnan teitä. "Mun pakko matkustaa on jonnekin, entisestä pois juna vie" soi mielessäni, kun kuusikymmentäluvulla nousin Turun junaan ja sieltä Ruotsiin kesätöihin.

Lienekö oikeasti sisimmässäni muuttunut miksikään? Kai elämä kuitenkin on jotain hionut ja opettanut, ainakin vähän itsen hyväksymistä ja olemisen sallimista, armon ajatusta, toivoisin.

Jotain eheyttävää on entisten paikkojen kulkemisessa, jotain sisuskerroksissa kelautuu uusiksi. Erityisen selvä tämä parantava tunne on lapsuuteni uimarannan tiellä, rannassa ja veden tuoksussa. Vähän aikaa sitten kävin siellä jokavuotisen rituaaliuintini uimassa.

Siis nyt olen kulkenut todella eläkeportin läpi uuteen vaiheeseen. Pientä puuhaa riittää sisällä ja ulkona ja ihmisten kanssa. Taidan olla kovin arkinen ja yksinkertainen ihminen, pieneläjä kuten sukunikin, kun en oikein muuta kaipaa. Mattokankaan laitto on aloitettu lapsuudenystävän avustuksella. Joskus ihmettelen, miten se työminä on näin hävinnyt. Eikö minua yhtään kiinnosta vielä käyttää työssä tulleita taitoja ja tietoja. Siihen voisi olla mahdollisuus ja tarvettakin. Joskus, kun entisistä kuvioista jotain kysytään, tuntuu hetkessä että en ole poissa ollutkaan, kaikki on vielä muistissa. Mutta en suunnittele mitään.

Syksyn tullen aion katsella itselleni oikein ohjatun harrastuksen ja ehkä jonkun kurssin ja matkan, mutta muutoin elän siitä, mitä tilanne vaatii ja antaa. Haave lastenlasten lähellä asumisesta ei toteutunut, se vähän kaihertaa. Miehen sopeutuminen eläkeaikaansa on oma lukunsa. Yhdessäolon kuviot pitää jotenkin hioa. Nyt kysytään uudella tavalla sitä, osaammeko kuunnella ja puhua ja kunnioittaa toistemme tarpeita. Osaammeko elää tätä elämän osaa rikkaasti vai hukkaammeko tämän mahdollisuuden arjen hierteisiin?