Lumikenkäspiraali

Onneksi tuuli nousi juuri, kun menin kokeilemaan, alkaisiko saunan kiuas vetää tällä kertaa. Tuuli veti savun piipusta ulos. Tulen hiipumista odotellessani suunnittelin hikijumpan lumikengillä ennen saunaan menoa. Tallasin pimeässä pellolle "ufospiraalin" ja tulin jälkiäni myöten takaisin. Lumi upotti, välillä kaaduin enkä ollut päästä ylöskään, hiki irtosi siellä myllätessäni. Kuvittelen, että luontotarkkaaja-naapuri ohi ajaessaan hetken ihmettelee jälkiä ja saa näystä pienen huvin, tämä jonka silmä luonnosta kaiken havaitsee!
Viime viikolla tämä hyvä naapuri soitti, että teidän Torpan pihassa on vieras auto takakontti auki ja mies meni aittaan, onko oikealla asialla. Vävy siellä oli oikealla asialla puolukkasankoa hakemassa uudella autollaan. Joskus voisi joku olla väärälläkin asialla.

Kun tulin saunasta, oli taivas tähdittynyt kirkkaaksi Torpan ylle.

Voi miten iloinen ja kiitollinen olen, että olen saanut jo neljä vuotta nauttia eläkkeellä olosta, vaikka minusta on tällainen kylähullu tullutkin!

Mumma leikkii

Vanhan lempikeinutuolini ovat valloittaneet Irene ja Onerva, nuket, jotka noin kaksikymmentä vuotta sitten annoin tädeilleni joululahjoiksi. Topakampi Onerva seisoo, haaveellinen Irene on istumassa. Olen pessyt ja silittänyt vaatteet ja korjannut hattua. Seurana heillä ovat Obernaun kaupungista synkkien iltojen hupulaiseksi ostettu naurukoira sekä yksi työtoverin neulomista kissoista.

Kudin kädessä

Eräs mies antoi vaimolleen tunnustuksen: Sillä on aina rätti kädessä. En sitä tunnustusta saisi enkä haluaisikaan, mutta kudin minulla on nykyään aina kädessä.

Olen kyllä aina pitänyt lapset ja lapsenlapset perussukissa ja lapasissa, mutta nyt olen alkanut myös katsoa ohjeita ja tehdä isompiakin töitä. Pitääpä oikein kerrata, mitä olen tänä syksynä tehnyt: Kolme villatakkia Novitan malleilla, viisi pitkää kaulahuivia, kuudet sukat, kaksi pipoa, nyt on kaksi lapas-sukkasettiä tulossa lapsenlapsille, vähän pitsi-ja koristeleuleita mukana. Niihin hain ideoita netin runsasta tarjonnasta. Viimeksi tein punaisella Tempo-langalla lyhyen jakun tyttärelle, tuli aika hyvän näköinen. Alanko kohta minäkin pitää neuleblogia?
Minun pitää katsoa isomman työn ohje aivan silmukka silmukalta. Lapsuudenystäväni, käsityötaituri, tekee mitä vain ilman valmiita ohjeita.Olen aivan aloittelija.

Kaikki tämän lukuvuoden maalaus-ja kirjoituskurssihakuni ovat peruuntuneet, viimeksi kiinnostava ja mukavasti jaksotettu maalauksen teemakurssi ei saanut tarpeeksi osallistujia. Kesän jälkeen en ole maalannut mitään. Merkillistä kyllä, en ole tänä talvena oikein jaksanut keskittyä lukemiseenkaan,ikuisharrastukseeni. Siispä neulon.

Tein tyttären villatakista jääneestä Nalle aloevera-langasta sukat ekaluokkalaiselle. Hän piti niitten pehmeästä tunnusta niin, että haluaa pitää niitä alussukkina. Nyt lähetin hänelle toisetkin, kun lankaa riitti. "Kuinka se mumma jaksaa näitä tehdä, näissähän on kauhean kova työ", hän oli ihmetellyt. Kumpikin lapsenlapsi ottaa tuotteeni huomaavaisesti vastaan ja pukee päällensä. Arvatkaa, lisääkö se mumman puikkojen kilinää!

Jotenkin se kutominen (tai oikeammin neulominen) rauhoittaa ja virkistää yhtä aikaa. Tädin "odotushuoneessa" hoivaosastolla yksinkertaisten kaulahuivien teko paksulla langalla rauhoitti. Myöhään illalla en voi neuloa, koska se vie minun herkkäunisen unia. Minun työmuistini on kovasti huonontunut tänä talvena,en tahdo muistaa mikä mallirivi on menossa. Jospa tämä olisi muistikuntoutustakin!

Muistoarkku ja lumipesua

Tein tädille muistoarkun hänen vanhaan matkalaukkuunsa, jolla on käyty monasti Amerikoissa. Laitoin sinne adressit, kuolinilmoitukset, hautajaisohjelmat, opintotodistukset, vanhat valokuvakansiot, mitalit ja ansiomerkit, hoivaosaston vierasvihon, omat muistiinpanoni loppusairauden ajalta, kuolintodistuksen jne. Lisäksi sinne löytyi perheen valokuvat, toisen tädin ja isoäitini adresseja ja vanhoja kirjoja, yksi ostettu Amerikoista 1901.Vein laukun Torpan vinttiin talteen.

Lumen valo ja metsän syvä hiljaisuus. Nyt muistin taas, miksi jaksoimme ajaa työstressien keskellä melkein 400 kilometriä syrjäkylän hiljaisuuteen. Mieltäni kalvoi yllättävästi päiväkausia se, kuinka joku voi perintötavaroiden jaossa pitää vain omaa puoltaan: Minä otan tämän taulun ja tuon, ne ovat ainoat joilla on arvoa. Tuo pikkutuoli ja aski ovat antiikkia, minä otan ne. Ja kristallikruunun. Ja nyplätyt liinat. Ihana vati, minä otan sen.
En minä olisi niitä halunnutkaan, no sininen pikkutuoli olisi sopinut Torpan tupaan.Luulin kuitenkin, että rauhassa tehdään tasaveroista jakoa myös poissaoleville, keskustellaan. Siitä ei tullut mitään. Hänen oma ulkomailla asuva sisarensa ei kuulemma tarvitse mitään, sillä on tarpeeksi tavaraa.Vain sisaren itse lähettämät kortit ja valokuvat riittäisivät. Olin onneksi jo etukäteen koonnut tämän toisen serkun toivomuslistan mukaista kassia. Hänelle aarteet olivat aivan toisensuuntaisia muistotavaroita.

Tämä perusteettoman itselle kahmimisen asenne pyöri mielessäni kuin tarttuva lika. Mieltäni kalvoi myös se, ettei tämä serkku tullut katsomaan tätiä loppusairauden aikana eikä edes soittanut kertaakaan. Jälkeenpäin hän sanoi olevansa iloinen, että hänen mieleensä jäi kuva pirteästä tädistä syyskuun käynnillä eikä hän halunnut pilata sitä. Ja Helsingissä lääkärit eivät kuulemma suosita, että kuolevien luona oleillaan, pitää päästää irti ja elää eteenpäin.

Lumen valkeudessa ja metsäladulla tätä oloani koetin puhdistaa. Kummasti tämä perinnönjako siis tunteita nostaa, vaikka näennäisesti sovussa selvittiin. Ja kuulemma oli hyvä, ettei minua, asiainhoitajaa, mistään syytetty, sanoi pankkialalla toimiva ystäväni. Niinkin kuulemma perunkirjoituksissa usein käy.
Kiitos ystäville sähköposteista ja kuulumisista.Kaksi teistä elää veljensä sydänsairauden varjoissa, eri kohdissa.Voimia teille!

Lumenpimeää

Lähdin illalla kahdeksan jälkeen kävelemään lumenpimeälle kylätielle. Hyvin siellä näkee kulkea ilman lamppua. Torppaan ei näy yhdenkään talon valot. Menin katsomaan, ovatko pikkuserkut ja muut kyläläiset kotona. Kaikilla oli valot, en ole yksin kylällä. Yhtään autoa ei kulkenut. Hengitin hyvää happea, rentouduin.

Nyt olen lähdössä hiihtelemään. Olo on hyvä, kun nukuin hyvin hiljaisuuden keskellä. Kello lyö tuvassa, mutta en herää siihen.

Loman tarpeessa

Nyt on allekirjoitettu tädin asunnon myyntisopimus. Ennen sitä hetkeä tajusin, että pohjapiirustus puuttuu eikä sitä ole isännöitsijällä. Sain selville missä se on, mutta se ei ollut juuri siihen saatavissa. Piirsin pohjan itse ja se kuulemma kelpaa. Keittiön alakaapin saranat vaihdettiin illalla, että ovi pysyy kiinni. Ulko-oven lukon vaihto on vielä kesken. Koko ajan on jotain pientä säätämistä.

Odottelin asunnolla välittäjää, vaihtelin mattoja, tein pieniä asetteluja, koetin luoda nättiä. Asunto alkoi näyttää niin viihtyisältä ja levolliselta, että haikeus nousi: pitääkö tästä luopua kokonaan. Kaikkien sukulaisten elämä on muualla eikä se meillekään sovi, kun on niin iso piha-ja puutarha-alue hoidettavaksi, sitä kun on täällä Torpallakin tarpeeksi. Makailin sängyllä, toivoilin että asunnon löytäisi sellainen, jolle se toisi iloa. Kyllä siitä pintaremontilla hyvän saa.
Kysyin välittäjältä, minkä vaikutelman asunto häneen tekee. Hän sanoi:"Harmonisen. Lämmin tunnelma.Joissakin asunnoissa tulee ihan paha olo."

Nyt on vanha pää ihan täynnä esineistä ja tavaroista, kun en niitä niin erityisesti muuten harrasta. En ole varmaan koskaan sanonut jostain kiposta: "Voi miten ihana, minä otan tämän".Tuntuu että muisti menee, muistan vain yhden asian kerrallaan, toinen unohtuu. Kun piti lähteä äkkiä etsimään pohjapiirustusta, unohtui että piti viedä kotoa liina ja matto ja sitten piti lähteä erikseen niitä hakemaan jne.Siinä se vanhan päivä kuluu.
Olen aivan loman tarpeessa. Yksi etappi on taas saavutettu.Tulin Torpalle lepäämään ja hiihtelemään. Naapuri on tehnyt oikein koneladun. Mies on matkalla, mutta en pelkää olla yksin yön yli täällä metsän ja lumen keskellä.

Vesivyöpelastaja

Tänään saatiin tädin asunto esittelykuntoon, niinkuin sen nyt ilman remontteja voi saada, aivan nätiltä siellä näyttää. Pantiin varastosta paimentolaismattoja lattioille, kun ne serkun mukaan alkavat taas olla muotia. Lumessa niitä pöllytettiin ja puhtailta vaikuttivatkin.
Siinä kodissa ei ole riidelty, pahaa ei ole tapahtunut. Jos seinät säilövät tunnelmia, niin naurua, sukkapuikkojen kilinää, puhelua ja laulua niissä piilee. Vaikka pikkutavaraa on viety pois, edes yksikään hylly ei ole tyhjä, paitsi kellarissa ja varastossa. Niitten tyhjyydestä ja siisteydestä oikein iloitsen! Kyllä yli neljänkymmenen vuoden asumisessa tavaraa kertyy, vaikka täti ei ollut mikään hamstraaja.Saattelin serkun aarteineen junaan.
Selkä alkoi vähän vihoitella ja onneksi tänään oli vesivyöjumppa jalkavastuksin. Oli aivan ihanaa kokea kunnon vesivastus ja reipastahtinen jumppa, jossa hengästyi. Jalkavastukset tuovat hienosti tehoa jumppaan. Kun puoli tuntia oli kulunut, tuntui taas selvästi, kuinka alaselkä rentoutui ja vähän likistyneet nikamat saivat vapautta, vyö kun kannattelee vyötäröstä ylöspäin. Kuusi vuotta sitten selkäni meni aivan jumiin ja tuli välilevyn pullistuma. Puhuttiin leikkauksesta.Sain kuitenkin fysioterapeutilta ohjeen hankkia vyön. Kahden kuukauden sitkeilyn jälkeen kipu hellitti, nikamaväli vapautui ja pullistuma pääsi vetäytymään koloonsa. Siitä asti viikottainen vyösessio on pitänyt selkäni kunnossa. Mikähän tilanteeni olisi ilman tätä pelastajaa? Suosittelen!

Pesänraivauspäivä

Koko päivän olen raivannut serkkuni kanssa tädin asuntoa ja varastoja, tavaraa on lajiteltu, miehen auto pakattu täyteen kaatopaikalle vientiä varten, kasoja on koottu eri ihmisille ja kirpputoria varten, naapuritkin saivat kantaa tavaraa kotiinsa. Itsekin toin kaksi isoa kassillista kotiin, keittiötavaraa, pöytäliinoja, pitsilakanoita ja valokuvia. Kerran täti puhui, että jonkun hänen ystävänsä pitsilakanat oli kaadettu kaatopaikalle. Sanoin että pidän huolen etteivät hänen omansa joudu sinne. Ehkä laitan ne verhoiksi mökille.
Huomenna päästään luuttuamaan ja järjestelemään, kun serkku saa pakatuksi omat kasansa. Siinä on topakka organisaattori, kun tavaroista on kysymys, minä olen niissä paljon huonompi. Nurjamielisyyteni on hälvennyt. Olemme erilaisia, vahvuudet ja heikkoudet ovat eri kohdissa. Nyt väsyttää.

Perunkirjoitus

Se on nyt pidetty, perunkirjoitus. Aika värkkääminenhän niissä papereissa on. Säälitti, kun pankissa vanha nainen,leskeksi varmaan juuri jäänyt, oli aivan hämmentynyt kun virkailijat hyvin ystävällisesti selittivät, että tähän asiaan tarvitaan perukirja."Perukirja", hän ihmetteli kuin aivan vierasta asiaa. Toivottavasti hänellä on joku, joka auttaa.
Minä hoidin valmistelut, uskotut miehet vain tulivat paikalle. Kolme muuta osakasta oli matkustanut tilaisuuteen. Jännitti vähän,onko kaikki kunnossa. Yksi pieni laskuvirhe käsin laskemissani tiedoissa oli, mutta muuten oli kaikki kunnossa - virkatodistukset, saldot, hautauskulut ja muut menot, omaisuustiedot. Sutjakkaasti pankin uskottu mies paperit hoiteli eikä tullut kalliiksi. Asiatkin olivat yksinkertaisia.
Tuntui että serkutkin olivat tyytyväisiä. Jotain tulee jokaisen tilille, kun asunto saadaan myydyksi, ei paljon, kun asunto on vanha ja pieni ja jakajia on seitsemän. Peruasiat varmaan paljastavat aika tarkkaan ihmisen luonteen. Se mittaa ehkä sitä, onko ihminen mielestään saanut tarpeeksi elämältä tai jäänyt jotain vaille sekä sitä, miten sen on työstänyt. Sisareni kaavailee, muitä muut ottaisivat, hän on pienestä asti ollut sellainen. Joillakin taas on pitkät listat parhaista tavaroista itseä varten. Täti sanoikin joskus, että täällä on käynyt sellaisia, jotka jo mielessään omivat hänen tavaroitaan. Pitää tässä tutkailla itseänikin! Se on mielestäni kuitenkin hyvä, että moni haluaa ottaa muistoksi tädin tavaroita.

Huomenna alkaa sitten varastojen ja komeroiden tyhjentäminen ja siivoaminen, siihen velvoitin serkkuja osallistumaan. Huonekalut, matot ym jäävät paikoilleen myynnin ajaksi.Lähipäivinä sovin välittäjän kanssa myyntiprosessin aloittamisesta. Soitin isännöitsijälle ulko-oven ja lukon lukon korjauksista,jotka kuuluvat taloyhtiölle, mutta tulos lienee yhtä olematon kuin toissatalvenakin. On vähän hankala myydä asuntoa, jonka oven lukitsemiseenkin pitää osata oikeat konstit- nostaa kahva vaaka-asentoon. Itse sellaiseen tottuu, mutta nyt tulevat vieraat silmät näkemään kaikki puutteet.

Tätini motto oli: minunhan ei tarvitse kenellekään säästää. Sen hän sairaalassakin muisti raha-asioista, vaikka muuten raha oli unohtunut. Hän antoi eläessään, tuki ainakin viittätoista järjestöä, antoi keräyksiin, lahjoi kymmenien ystävien ja sukulaisten merkkipäivinä, matkusteli niin kauan kuin jaksoi, Amerikan sukulaisten luokin seitsemän kertaa. Ihmeesti se eläke riitti, vaikka se tilastojen mukaan olikin köyhyysrajan alapuolella. Kaikki pitivät tätiä hyvätuloisena, hän itsekin.Hän osasi elää!

Hänellä oli hyvä ja kiinnostava elämä, ammattiylpeys kodinhoitajan ja johtavan kodinhoitajan työstä, hän oli aktiivinen osallistuja paikkakunnalla, ystäviä oli paljon, hengellinen pohja yhdisti. "Minä niin tykkään ihmisistä", hän sanoi.

Ei onni ole todellakaan kiinni vain yhdestä elämänmuotista. On monta tapaa elää hyvää elämää. En tiedä, olivatko naimattomuus ja lapsettomuus jossain vaiheessa hänelle ongelma, mutta tuntui ettei häneltä mitään puuttunut. Naapurin mukaan hänellä tuntui olevan meitä lapsiakin enemmän kuin monella muulla. Sukumme vanhin hän oli kauan ja niin häntä määrittelin kuolinilmoituksessakin.

Armon sukulaiset

Kutsuimme sisareni kanssa tädin lähimmät 11 ystävää vielä hänen kotiinsa, niin tuttuun kaikille, ennenkuin sitä aletaan purkaa. Samalla tarjottiin luvatut jälkisyntymäpäiväkahvit, tädin viimeinen, 87. syntymäpäivä kun oli aivan viimeisten hetkien edellä. Oli kynttilöitä, kukkia, herkkujen tuoksua.
Kaikki kutsutut tulivat. Oli kulunut puolitoista vuotta edellisestä vierailusta, sen ajan täti oli sairaalanmäellä. Vähän jännittyneinä he tulivat. Kaikki oli kuin ennen, niin tuttua. Tavarat jäävät, ihminen on poissa, se tuntuu epätodelliselta.

Ensimmäisenä tuli äitinsä kanssa kehitysvammainen Pirjo, joka piti tätiä mummonaan, kun hänellä ei muuta mummoa ole. Pirjo meni heti tädin sängylle ja halaili tyynyjä, makaili sängyllä, pyyhki silmiään, pani kädet ristiin. Hän sai mukaansa mieluisia muistoesineitä, kaulaketjuja, koriste-esineitä, soittavan enkelin. Hän kutsui minua toiseksi sukulaiseksi. Läsnäolijat olivatkin virsirunoilija Jaakkolan kuvaamia "armon sukulaisia", joista yksi paikallaolija puhui hautajaisten muistotilaisuudessa.

Kaikki tuolit oli koottu olohuoneeseen tuttuun tapaan. Täyttä oli ja huone lämpeni, mutta hyvin mahduttiin. Puhe virisi, kasvispiirakka ja täytekakku maistuivat kahvin kanssa, katseltiin adresseja ja tädin elämän muistopapereita.Välillä keskityttiin kuuntelemaan toisten muistoja, hauskoja etupäässä, täti kun oli huumorintajuinen ihminen.Pirjo lauloi Jumalan kämmenellä ja Kaukaa sinua hain. Me kaikki otimme virsikirjat esillle ja lauloimme tutut lempilaulut.
Äkkiä tuli vahva tunne kuin täti olisi ollut paikalla ja minua alkoi itkettää. Muutkin alkoivat pyyhkiä poskiaan ja joku sanoi: tuntui kuin Iida olisi ollut paikalla.Kerroin enkelikokemuksestani. Paikallaolijat olivat ihmisiä, joille enkelit ovat uskon todellisuutta.
Pyysin ihmisiä katselemaan hyllyistä kirjoja itselleen muistoksi ja jonkin verran mieleisiä kirjoja löytyikin. Muitakin muistoesineitä annoimme mukaan. Roihukynttilöiden välistä ihmiset poistuivat kireään kuutamopakkaseen, jättäen hyvästit kymmenien vuosien vierailukodille.
Siskon kanssa tiskailimme ja puhuimme, että kun voisi tämän paikan pitää tämmöisenä. Ei se ole kuitenkaan mahdollista.
Kodin purkaminen on raskasta. Hetki kerrallaan surutyö kulkee.

Koulutoverit

Toinen paluumuuttaja keksi kutsua minut ja kolmannen koulutoverin kotiinsa, tuohon kävelymatkan päähän. He olivat kielilinjalla, minä matematiikan, mutta meillä oli sama oppikoulun aloitus-ja lopetusvuosi kymmeniä vuosia sitten, sama koulupiha ja luokkahuoneet, samoja opettajia. Me kaksi olemme siis paluumuuttajia, kolmas on asunut täällä aina monitaiteilijana ja emäntänä.
Puhetta riitti kahvin ääressä: ruokavalioista, harrastuksista, taloista, omaisista, perheestä, Wikileaksin järkyttävistä paljastuksista Irakissa, lopuksi koulukokemuksista ja opettajista. Mukava sinänsä on tavata ihmisiä ja minunkin on aika panostaa ystäviin.

Toinen elementti tässä on vähämuistoisen, unenomaisen oppikouluaikani avaaminen tavalla, jota yhteinen muistelu voi nostaa esiin.Ihmiset muistavat eri asioita ja mieleen palautuu silloin itsellekin lisää. Tavallaan tämä paikkakunta on kuin koulukaupunki, koska kotini oli syrjäkylällä.
Kouluaika on asetelma, minkä takia en aikonut muuttaa keskustaan asumaan, mutta niin nyt kuitenkin kävi. Itse varmaan eniten itseäni silloin kahlitsin, kun suostuin mallioppilaaksi,koulupingoksi ja anorektikoksi, tuskin se kenenkään muun aiheuttamaa oli. Sivusta seurasin tämän taiteilijattaren porukan nuoruuselämää, johon he joskus minuakin kutsuivat, mutta johon en pystynyt osallistumaan.

Neljä koulukesää olin töissä Ruotsissa, olin rohkeampi lähtemään kuin moni muu, minä Amerikkaan muuttajien sukulainen.Rahoilla pärjäsin seuraavan talven.
Kannoin sivullisen sielua, syrjäkyläisen, köyhän, koulussa etevän,jollakin tavalla myös itsenäisen. Jotenkin olen siitä ylpeäkin, se oli minun identiteettini, en halunnut antaa kirkonkylän jengin määrätä minua. Mutta elämätön nuoruus vaati osansa myöhemmin.

Askelen jälki

Jäimme vielä pariksi päiväksi tänne Torpalle, kun ei ole mitään välttämätöntä menoa,vaan eläkeläisen vapautta. Varsinkin miehelle on tullut vaihtokitkaa: haluan aina olla siellä missä olen. Katseltiin illan sinistymistä ja aamun valkenemista, kuunneltiin lumien kumahtelua alas katolta. Tupa on saatu läpi lämpimäksi. Oleminen asettuu, hymy hiipii. Hiljaisuus huokuu metsänrannoista ja puhtaana lepäävältä hangelta. Täällä viihtyy, jos itsellä on tarpeeksi mielen sisäistä virikettä ja rauhoittumisen tarvetta - tai sisäinen rauha ja halu hengittää luonnon tahtiin.

Olen aikaisemmin koonnut suku-ja perhevalokuvia uuteen albumiin. Tänään kirjoittelin nimiä kuvien taakse, kuten elämäkertaopastuksessa neuvottiin tekemään. Vanhimmat kuvat ovat kahden isoäitini vanhemmista. Jotain olen kaikista kuullut, suurimmasta osasta vanhojen kuvien ihmisiä muistan itsekin jotain.

Sain tänään postia ystävältäni, jolla on valtava runojen ja kauniiden lauseiden varasto jaettavaksi hyvän sydämen ohjaamana. Nyt mukana oli lause, joka on ollut hänelle tärkeä: ".. Sen armon suo osani olla, ett' tietämättäni teen minä siunatun askelen jäljen maan polkuni tummuuteen". Ihana lause Mirjami Lähteenkorvan runosta Hiljainen rukous.

Suvun ihmisisten siunatuista jalanjäljistä tuli mieleen kaksi: isän isoäiti Valpuri Vilhelmiina, joka eli 96-vuotiaaksi, "menetti" kuusi lastaan Amerikkaan näkemättä heitä enää koskaan, mutta sai asua Amerikasta palanneen tyttärensä perheessä elämänsä loppuun. Hän oli tätini kertoman mukaan mukava ihminen ja harras uskovainen, joka jätti hengellisen perinnön lapsenlapsilleen. Toinen jäljenjättäjä oli äitini isoisä Juho Erkki, joka vaimonsa kanssa lunasti tämän torpan omakseen 1800-luvun loppuvuosina. Heidän kahdeksasta lapsestaan ei kuollut kukaan pienenä, mikä oli harvinaista siihen aikaan, mikähän sen vaikutti? Hän eli syytinkiläisenä peräkamarissa loppuaikansa. Hän luki sunnuntaisin postillaa perheelleen ja jätti myös hengenperinnön lapsenlapsilleen.

Mietin monien muidenkin omaisteni jalanjälkiä. Tuntuu, että hyvä jälki liittyy eniten välittämiseen, arvoihin ja huolenpitoon.
Ei voi olla ajattelematta, mikä lie minun jalanjälkeni. Vielä siihen voisi vaikuttaa, jos osaisi, mutta onko se kuitenkin niin läpi elämän nouseva henkäys,kylmä tai lämmin, että sitä ei voi suunnitella?

Tärkeintä lienee, kuten ystävä kirjoitti, miettiä mikä juuri nyt sytyttäisi tähän päivään.

Saunapuhdas

Lämmitin kertalämmitteisen aitokiukaan navettasaunassamme, noin kaksi ja puoli tuntia lisäilin puita. Oli onneksi tuulta ja hormi veti kohta, matalapaineella se oikuttelee pahastikin.Väliajoilla hiihtelin tietä reunaa metsään, seurailin traktorin jälkiä, hiki nousi selkään. Muistin, miten työaikoina mieli puhdistui valkoisen lumen keskellä ja ajatusmyrsky laantui.Vastakohtaisten elämysten haku lienee se, mikä meitäkin kannusti lähtemään monen tunnin ajoon pääkaupunkiseudun jatkuvasta autohuminasta.

Kertalämmitteinen on aito sauna minulle. Seinät olivat aluksi jäiset, mutta löyly riitti hyvin antamaan sen oikean,rentouttavan saunareaktion, vaikka mittari ei noussut aivan kahdeksaankymmeneen.Hämärä sauna, löylyn kohahdukset,kuumeneva iho ja vapautuva mieli liittävät ihmisen kuin ikiaikaiseen sukupolvien ketjuun. Tämänkin talon entiset polvet varmaan saunoivat hartaasti kovan maatyön jälkeen. Mieleeni nousi kaukainen muisto toisesta, tuossa metsän reunassa olleesta ja ajat sitten puretusta saunasta. Muistojen varassako tässä iässä eletään?

Välillä kävin monta kertaa ulkona pesemässä itseäni pehmeällä lumella, se kirpaisee kivasti ja sitten äkkiä saunaan sulamaan. Vein saunaan sisältä kuumaa vettä, kun en ruvennut nyt lämmittämään muuripataa ja sain tukkani pestyksi myös. Saunaolut lauteilla jäähtyvässä saunassa kruunaa kokemuksen. Tämä ainakin on tämänhetkistä kokemusta!

Astellessani saunasta tupaan taivaalla näkyi nousevan kuun sirppi. Saa nähdä,meneekö nukkuminen taas huonoksi. Jotenkin en ole koskaan seurannut kunnolla, mitä kuun vaiheet vaikuttavat uneen. Usein kuitenkin unenlahjat paranevat, kun päästään täysikuuhun ja laskevaan kuuhun.
Kuulin äsken, että eräs täällä päinkin vaikuttava parantaja Pablo Andres laittaa aina ainakin patterikellot pois makuuhuoneesta. Vein sitten työaikaisen herätyskelloni tupaan sängyn viereltä - ja valvoin kolmeen asti. Sellaista ei ole koskaan tapahtunut, minä yleensä nukahdan nopeasti, mutta ajoittain heräilen aamuyöstä. Pelkäsikö alitajuntani, että en herää töihin? Seuraavana yönä otin kellon takaisin, mutta ilman pattereita - ja olen nukkunut hyvin monta yötä! Nyt kyllä raukaisee joka tapauksessa. Varmaan nukahdan taas saksalaissarjan aikana sohvalle.

Piristyksiä

Tupa on taas hiljennyt, tytär ja lapset on saateltu junaan. Viisi energian-ja ilontäyteistä päivää saimme viettää yhdessä. Aamuhetket ovat hienoja muisteltavia. Heti herättyään lapset kipaisevat meidän luoksemme, kiipeävät väliimme. Siinä käydään aamukeskustelut ja ihastelut, ennenkuin noustaan laittamaan tulta hellaan ja aamupalaa pöytään. Tytär saa pienen aamuloman, voi nukkua tai lukea ja sitten tulla aamukahville, ennenkuin alkaa kirjallisen työntekonsa. Iltanukutus on toinen aarrehetki. Nyt he jo jäävät iltasadun jälkeen itsekseen katselemaan kirjoja ja vähän lukemaankin niitä ja sammuttavat sitten itse valot.

Olen aina pitänyt aikuisen turvallista läsnäoloa tärkeänä sinä hetkenä, jolloin lapsi liukuu valvetilasta uneen ja alitajunnan maailmaan. Minua on kauhistuttanut se varsinkin amerikkalaisten näkemys, että pienenkin lapsen pitää jäädä yksin sänkyyn, viereen ei saa mennä vaikka lapsi kuinka itkisi, muutoin hän ei opi nukahtamaan itsekseen! Se on yhtä hullu, mutta paljon tunne-elämälle tuhoisampi kuin seitsemänkymmentäluvun ohje, että kaksikuukautisen pitää alkaa syödä kiinteätä ruokaa, muutoin hän ei opi sitä syömään!

....
Pikku hijaa minulle kirkastui, miksi tämä Torppa on alkanut tuntua epäviihtyisältä. Kaikki on nuhjuista ja kulahtanutta, vanhaa, suttaista! Tarvitaan jotain remonttia, tavaran raivaamista pois, siivoamista ja pesuja, uusia tekstiilejä,uudistamista. Kysyin puolituttua sisustajaa avuksi, mutta hänen alansa ovatkin liiketilat. Muutosinto jo supistui. Junan lähdettyä menimme ostamaan kangasta puusohvan päälliseksi, sohvatyynyjä, kerniliinan isoon pöytään, tapletteja, vessan matot ja käsipyyhkeet,jopa patalappuja. Kannoin tavaroita vinttiin, pyyhin sängynalusia, panin tuolityynyt pesukoneeseen, järjestelin paikkoja, vein samalla lasten kuljettelemia tavaroita paikoilleen, vaihdoin mattoja. Tyttären kanssa jo tehtiin yhteen ikkunaan uudet verhot lakanoista. Nyt on ilme raikkaampi. Helmikuun aurinko saattaa vielä panna pintaremontin uuteen harkintaan-tapetit ja lattiapinnat ovat vanhoja ja kuluneita.

Aina se toimii, se työaikainen pelastaja: tee jotain, tee paremmin, tee toisin tai enemmän!
Ja nyt alan kirjoittaa muistiinpanoja tästä viikosta lapsipäiväkirjaan.

Torpan kamarissa

Eilen tulimme pitkästä aikaa Torpalle yöksi,lämmittämään ja valmistelemaan.Tytär lapsineen on tulossa viikoksi, kun työt kiirehtivät ja lapset ovat lomalla.
Kaikki oli kunnossa, naapuri oli aurannut pihan hienoksi,valot syttyvät, vesi juoksee, uunit ja patterit lämpiävät.Muutoskitka on kuitenkin tainnut lisääntyä, kun pakkaaminen - aina kertyy yllättävän paljon kasseja -ja siirtyminen vaativat käynnistysaikaa toisin kuin Espoosta lähtiessämme. Tänä aamuna teimme ensimmäiseksi tulet hellaan ja takkaan, katselimme tulen hehkua ja aamun valkenemista.Kun ei menettäisi kykyä iloita hiljaisista tunnelmista, eläytyä hetkeen ja luontoon.

Uudenvuoden aatoksi päätimme jäädä kylille, menimme uudenvuoden kirkkoon.Kirkonkellojen soiton alla on juhlavaa toivotella armorikasta uutta vuotta. Rakettien loisteessa kävelimme kotiin, omia valoilmiöitä ei tänä vuonna hankittu, kuten tänne syrjäkylän pimeälle taivaalle on ollut tapana järjestää. Rakettipauke ei ole kivaa, mutta pitäähän elämän käännekohtia jotenkin juhlistaa.

Laittelin täällä pimeän keskellä taas valoja ikkunoihin, vaihtelin mattoja puhtampiin, levittelin joulutavaroita luomaan joulunajan tunnelmaa.Kävin ulkoakin katselemassa ja tunnelmalliselta näytti.Lahjapaketteja on vielä odottamassa, etenkin tytärtä.Toisille laittaminen motivoi aina enemmän kuin itseä varten toimiminen, vaikka sekin on tarpeellista.

"Mitä tiettähän vuoden päästä", on taas perheen perinnekysymyksenä mielessä. On kiitollinen olo siitä, että omat perusasiat ovat hyvin, meitä on siunattu monella tavalla. Terveys on päällimmäinen kysymys, monia asioita voi menettää.

Muutamat elämänsä kanssa kamppailevat ihmiset ovat aina mielessäni.Toisilla elämä sujuu ainakin jälkikäteen ajatellen ihmeellisen luonnikkaasti, toisilla se on mutkikasta ja avoimia kysymyksiä täynnä. Ei näitä kestorukousaiheita voi poiskaan jättää, vaikka vastauksia ei ole kuulunut, taivas on ollut etäinen kuin talvinen avaruus lakeudella.Huoli ja toiveet kulkevat mukana, himmentävät tai kirkastavat päivää, voimistuvat kun ympärillä on hiljaista.