Isoäitien ilot ja huolet

Kolmatta viikkoa on taas kulunut siitä, kun viimeksi näimme lapsenlapsia. Nyt alkaa jo ikävä hiertää mielessä. Huomaan, että vähän väliä ajattelen heistä jotain, muistelen heidän sanomisiaan ja kuulumisiaan, kerron miehelle mitä hauskaa tyttö sanoi, mitä pojan koulusta on sanottu. Näin untakin jostain uudesta koulureitistä. Heidän olemuksensa nousevat mieleen, puhdas katse, raikas iho, silkkitukka, nauru, niin täysin lapsia vielä. Heillä on huikea mielikuvitusmaailma. Pehmoleijonan uskomaton suku ja vaiheet sekä kannonkolosta alkava valtaisa näkymättömien olentojen maailma tuottavat jatkuvasti tarinaa, jota kumpikin lapsista jakaa ja jatkaa.
Joskus vuosikymmenet sekoittuvat, meillä kun oli myös joskus pieni poika ja häntä pienempi tyttö, ja tulee sanotuksi vahingossa tyttären nimi, kun käsi kädessä kävellään.
Siellä he kulkevat reittejään, päivähoitoon, kouluun, kerhoihin, kotiin, saunaan, mökille, nukkumaan. Kunpa heidän yllään lepäisi aina suojelus. Lapsen elämä on niin haavoittuvaista.

Olen tuntenut paljon myös sellaisia lapsia, joiden viattomuuden ja kasvurauhan ovat aikuiset rikkoneet, lapsia, jotka ovat saaneet aikuisten murheiden ja vastuun taakan pienille hartioilleen ja yli käsityskykynsä menevien ristiriitojen säikeet lävitsensä. On myös lapsia, joiden turvan on kohtalo murtanut.

Moni isovanhempi kantaa huolta ja murhetta lastenlastensa tilanteesta, osa myös vastuuta. Yksikin ihminen, joka lapsesta ja nuoresta aidosti välittää, on hänelle turvatekijä. Kun olin 70-luvulla työssä nuorisorikollisten parissa, opin näkemään, kenellä on ollut elämässään oikeasti hänestä välittävä ihminen. Usein se oli isoäiti. Se näkyi kontaktin ja luottamuksen ja siten avun saamisen mahdollisuutena. Toivoa on lapsella ja nuorella, jolla on olemassa ihminen, joka " riemuitsee sun riemustas ja tuntee huoltas, tuskias". Voimia ja suojelusta näissä elämäntilanteissa!

Ropo

Enpä tainnut muistaa tänään eilistä mielihyväntuottamisen periaatetta. Mutta yhden havainnon tein. Kävin keräyslistan kanssa vielä muutamassa paikassa, jossa eilen ei oltu kotona. Yksi niistä oli mielenterveyskuntoutujien tai oikeammin kroonikkojen talo. Ohjaaja laittoi listaan kaikkien puolesta, "vaikka tästä ei kuittia saakaan". Kysyin, haluaisiko joku muu osallistua. Yksi mies, lähitieltä tuttu, joka oli painellut yläkertaan kohta, kun esitin asiani, rymisteli alas ja toi käteeni euron. Komeasti hän vetäisi nimensä listaan. Hän halusi olla antajien joukossa. Muut asukkaat olivat syömässä kauempana, joten en nähnyt heitä.
Havainto on siis se, että antamisen mahdollisuus on ihmisarvon mukaista.
Tiedän, että täälläkin on alueita, joissa ihmiset eivät tätä arvoa itselleen suo.

Hyvän mielen tekoja

Luin äsken jostain lehdestä, mutta en muista mistä, että ihmisen alkuperäiseen olemukseen kuuluu halu tehdä toisille hyvää ja että se tuottaa itselle mielihyvää. Tämän olen todennut monta kertaa. Minulle tulee hyvä mieli, kun saan vaikka neuvoa tietä jollekin kysyjälle. Koen sen melkein arvostuksena, jos joku kysyy minulta neuvoa kadulla!

Tänään keräsin yhteisvastuukeräystä, pakkanen hellitti sen verran että tarkenin liikkua. Omakotialueella ihmiset olivat iloisia antaessaan, joku oli jo odotellutkin keräystä. Useampi kiitteli, että joku viitsii kerätä. (Tämä tehtävä on tätini perintöä, keräyskukkarokin on hänen).

Kaupungin vuokrataloissakin muutama kaivoi taskujaan, vaikka useimmat potkitun ja likaisen näköiset ovet eivät avautuneet. Yksi hyväntuulinen kahden euron antaja oli kyllä joutua ulos asunnostaan, kun vaimo suuttui rahan pois antamisesta ja heitteli miehen vaatteita käytävään. Vuosi sitten kerätessäni sama mies kärvisteli kylmässä rapussa, kun vaimo ei päästänyt sisään. Nyt tämä mies vain rauhoitteli minua: älä välitä, se on vähän kännissä ja silloin se on aina tuollainen. Itse antaja oli tyytyväisen näköinen raapustaessaan nimeään listaan.

Minulla oli merkillisen kevyt ja hyvä olo, kun keräyspussini kanssa kävelin kotia kohti. Olin saanut tilitettäväksi toistasataa euroa ja lisäksi mukavan ulkoilun. Miksi en tee useammin jotain hyvää, vaikka kerran päivässä, jos se onkin ihmisluontoon koodattu onnen mahdollisuus?

Enkelivierailuja

Pakkasennätys, 33 astetta mittarissa aamulla. Kylmä kuutamo vaihtuu kylmään aamuvaloon. Oikeastaan täällä oloa pitäisi jatkaa, mutta kohta tulee noutaja. On ollut jotenkin melkein juhlavaa olla yksin täällä mökin akkana, lakaista portaita, hakea puita, katsoa yöllä mittaria.

Syntymäpäivä, 66 vuotta ja hääpäivä, 43 vuotta. Tästä talosta minua lähdettiin hevoskyydillä synnyttämään kirkonkylän "laitokselle" ja tähän taloon minut tuotiin hevoskyydillä kovassa pakkasessa. On myös sisareni ensimmäinen loppuelämän vapaapäivä, eilen oli ollut kauniit läksiäiset.

Eilen tuli mieluisia yllätysvieraita ja vielä kaksi samaan aikaan, naapureista joihin itse menen kutsumatta kuin ennenvanhaan, kerrankin tulivat. Toinen tiesi syntymäpäivästäni. Sain kauniin kynttilän, jonka annoin palaa koko illan, siinä on niin kaunis valo. Katselin sitä vähän väliä. Sitä myy henkilö, joka on lähellä enkelimaailmaa.

Illalla televisiota katsoessani minulle tuli mieleen tehdä pitkästä aikaa enkeliharjoitusta, Diana Cooperin "Ihanat enkelit" -kirjan ohjeen mukaan. Olin tuskin aloittanut, kun mieleni tulvahti täyteen iloa ja kasvoni menivät hymyyn, kanava oli auki. Kysyin ääneen: Keitä täällä on? Heti tuli vastaan Iida-täti ja tieto, että hänellä on hyvä olla. Kerroin että olen kaivannut häntä. Sitten tuli esiin äiti, tervehdin ja kiitin häntä ja sitten isä, voi isä! Ja vielä Anna-täti, joka aina otti niin ilolla vieraan vastaan! Sanoin kaikille jotain, hyviä asioita. Sitten television ääni alkoi häiritä ja lopetin. En saanut suljetuksi televisiota, vaikka tuntui, että hekin olisivat voineet sanoa jotain.

Eivät he tässä olleet, vaan jossain kauempana, jonne ikäänkuin avautui toinen taso. Eivät he enkeleitäkään olleet, mutta enkelit olivat mukana. Tällainen hetki vain tuli. En tiedä, mitä se on. On vähän kynnystä kertoa tällaista, mutta kerron kuitenkin.Tässä iässä voi puhua mitä haluaa!

Kotityranneja

Aamu valkeni Torpalla muutaman asteen lämmenneenä. Eilen harmaa pilvipeite vähän eristi kyliämme avaruuden ankarasta kylmyydestä. En ole nähnyt ketään ihmistä kahteen päivään. Eilen yksi ystäväni satojen kilometrien takaa soitti iloisesti yllättäen. Olen aina ihaillut puhelinta - hetkessä on läsnä toisen luona.

Mielessäni pyörii jostain syystä kysymys henkisestä väkivallasta ihmissuhteissa, erityisesti parisuhteessa. Minä saan vapaasti olla, tulla ja mennä, mutta tunnen ja tiedän monia, joilla tilanne on toinen. Puoliso määrää olemisesta ja elämisestä kuin toinen olisi orja tai oman itsen jatke. Jonkun pitää olla töistä kotona määrätyissä minuuteissa eikä mihinkään saa mennä, toinen määrää vaatteet, tekemiset, painoindeksin, kolmas kieltää yhteydenpidon omiin sukulaisiinkin, neljäs vaatii että kaikki tehdään niinkuin juuri niinkuin hän itse haluaa. Iäkäs vanhempi voi sitoa aikuisen lapsensa omaan palvelukseensa, kysymättä koskaan olisiko toisella jotain muuta tai kuinka hän jaksaa.

Usein kuulee, että avioliiton solmimisen jälkeen puolison, usein nuoren miehen, käytös muuttuu nopeasti ja yllättävästi. Toinen ei kelpaa mihinkään, arvostelu, syyttely ja syyllistäminen, pilkkaaminen, vaatiminen ja mitätöinti vallitsevat. Toinen ahdistuu nurkkaan, alistuu ja menettää toimintakykyään. Jos ihminen pystyy ajoissa eroamaan tällaisesta liitosta, mieltä jää kuitenkin kahlitsemaan pelko, että seuraavakin suhde muuttuu samalla tavalla painajaiseksi. Seuraava kumppanikokelas joutuu kärsimään tämän elämänpettymyksen seurauksista. Syntyy ns. sitoutumiskammo, joka näkyy treffipalstoilla ja yksin asumisen lisääntymisenä.

Eläkeaikana toisen vahtiminen voi tiivistyä hyvin ahdistavaksi olemisen häkiksi, kun työssäkäynnin antama henkireikäkin poistuu.

Mistä tässä on oikein kysymys? Mistä tulee oikeus läheisen ihmisen hallitsemiseen, määräämiseen ja rajoittamiseen? Miten voi puolustautua, ennenkuin menettää itsekunnioituksensa ja alistuu orjuuteen, joka vain ruokkii vallankäyttäjän itsekkyyttä?

Raamatussa kehoitetaan kilpailemaan toisen toisensa kunnioittamisessa. Se on äärettömän syvällinen ja viisas ohje. Myös itseään tulee kunnioittaa.

Pakkasmuistoja

Aamulla ulkomittarissa oli kolmekymmentäyksi astetta, sisällä viisitoista. Laitoin puuhellaan tulet ja menin takaisin peittojen alle.

Mieleen tulivat pakkastalvet lapsuuskodissani. Talo oli vanha ja hatara. Yöksi puimme myssyn päähän, lapaset käteen, villaiset alusvaatteet ja kaikki löytyvät peitot päälle ja jotenkin tarjettiin. Talvi 1956 oli erittäin kylmä, oli neljänkymmenenkin asteen pakkasia. Savut nousivat suoraan taivasta kohti. Olin kymmenvuotias ja neljännellä luokalla. Koulumatka kulki peltoaukean läpi. Muistan kuinka viima meni kangaslakin läpi, vaikka äiti oli käärinyt huiveja päälle. Minulle tuli sitkeä poskiontelotulehdus, jota punkteerattiin 10 kertaa kevättalven aikana. Menin aamulla linja-autolla kirkolle, jossa odottelin väkeä täynnä olevassa odotushuoneessa usein koko päivän, aikuiset menivät edelle. Viimeiselle linja-autolle piti ehtiä ja oli pakko uskaltaa mennä siitä sanomaan. Ei minun kanssani sinne kotoa kukaan ehtinyt.

Parhaita lapsuusmuistojani on joululoma ehkä samana pakkastalvena.Kaikille viidelle laitettiin makuusija pienempään kamariin. Leivinlaudasta aseteltiin lisäpohja sänkyjen väliin ja nukuttiin siskonpetissä. Aamulla oli hieno herätä, kun isä oli laittanut kamarin pystymuuriin valkean ennen navettaan menoaan. Oli mukava odotella huoneen lämpenemistä, kun ei tarvinnut nousta kylmälle lattialle kouluunmenoa varten.
Ulkohuusiin ei tarvinnut talvella mennä, vaan porstuassa oli sanomalehdillä peitetty sanko, joka sitten tyhjennettiin tunkiolle. Myös lämpimässä navetassa voi isomman asian tehdä lehmien lantalaariin.
Niinkin elettiin. Usein tuntuu naurettavalta, kun elintason muutoksia verrataan vaikka kymmenen vuoden takaiseen aikaan.

Ympärillä on luminen hiljaisuus. Postiauto kävi naapurissa, nyt ei sitten muuta liikennettä olekaan, ennenkuin naapurit tulevat töistä. Tässä voi vaikka pitää yksityistä retriittiä.

Talonvahtina

Jäin lämmittämään Torppaa, ettei hyytävä pakkanen hyytäisi vesiputkia jäähän. Täällä on ollut eilen sähkökatko, mutta kaikki on taas kunnossa. Miehellä on menoja loppuviikoksi, joten olen yksin kolme yötä täällä. Perjantaina kaupungin palveluauto hakee minut pihasta puoli kymmeneltä, hyvää palvelua.

Nyt ei ollut tarvetta yksinoloon, hän on ollut aivan siedettävä, kerroin hänelle tullessamme. Vähän haikeana katsoin auton perään, kun tulee aina mieleen, että paljonko näitä yhteisiä aikoja lienee jäljellä. Mutta joudan olla täällä pakkasvahtina, niin ei tarvitse etäältä huolehtia.

Täälläkin voi selailla nettiä, katsoa Dr Philiä ja aloittaa uusi pitkävartinen sukka. Ostin tullessa ruskeata lankaa. Näin ohjeen jossa huovutetaan kuvio sukanvarteen. Niistä voi tulla vaikka pöllösukat.

Julman kaunis on talvipäivä. Aurinko laskee kirkkaan oranssina männikön puunrunkojen taakse. Pian kolmenkymmenen asteen pakkanen hiipii talon yli, nurkat paksahtelevat, varjot kangistuvat kuunvalossa. Pidän tulta takassa ja puuhellassa, katson illan pimentymistä.

Ystävänpäivä

Hyvää ystävänpäivää Sinulle!

Talviperhonen

Hankitimantit kimaltavat, ison koivun latvassa välkehtivät jäätimantit kirkkaassa pakkassäässä, oksien vähän liikehtiessä.
Ikkunalla räpistelee nokkosperhonen, varmaan klapien mukana sisään tullut ja lämmössä herännyt lyhyeen elämäänsä. Elämänkaari siinäkin.

Onnen elementit

Panin television kiinni enkä avannut radiota. Istuin takkatulen eteen, katsoin tulta, kuuntelin liekkien lepatusta. Kellon raksutus kuului tuvassa.

Mitä tarvitsen onneen? Tulen lämpöä, lumen valoa, metsän syvää hiljaisuutta, tähtitaivasta, veden syliä, tähtitaivasta, puiden latvoja, kesän valoa ja vihreyttä, muutaman ihmisen, jotka elämä on minulle antanut läheisiksi tai matkakumppaneiksi. Lapsuuden elementtejä, joiden keskellä on hyvä hengittää. Helsingin Kruunuhaassa meillä oli kaunis ja tilava asunto, mutta ei tulta, ei tähtitaivasta ja kuun valoa hangella, ei metsää eikä sulavan lumen tuoksua.

En tarvitse komeata taloa, luksusmateriaaleja, hienoa autoa, muotivaatteita, trendiravintoloita, coctailkutsuja, huipputekniikkaa... Kuinka moni niitä oikeasti onneensa tarvitsee? Menestys, maine, julkisuus - niistä en osaa sanoa, kun ei ole kokemusta. Tietokoneen kyllä ja nettiyhteyden, puhelimen ja lankaa pidän mielelläni.Ja mielenrauhan jos oppisin säilyttämään.

Odottamisen taito

Odottavan aika on pitkä. Puhelin pitää aina muistaa ottaa mukaan, että jos soitetaan.

Odotan kahta asiaa, tädin asunnon kaupaksi menoa ja erään läheisen elämänvalintoihin liittyviä ratkaisuja. Kummassakaan asiassa en voi tehdä nyt mitään. Sepä se hankalaa onkin. Pitää vain ajatella, että asunnonvälittäjä on se, joka myy ja tämä toinen ihminen käy itse omia prosessejaan. Kumpikin asia voi kestää vielä kuukausikaupalla tai rauetakin.
Kolmaskin odotus on, miehen väitöskirjan toinen esitarkastuslausunto. Se on viipynyt jo puoli vuotta eikä pihaustakaan kuulu. Sietämätöntä. Ei voi suunnitella mitään.

Kun elämässä tapahtuu vähän, vähistä asioista tulee isoja. Mieli täyttyy aina jostakin.Kun asioita on paljon, ne tasapainottavat toisiaan ja niiden volyymi pienenee,että mahtuvat yhteen päähän.

Tässä on kai nyt yksi eläkeläisen oppitunti menossa, järjestämään tottuneen rauhoitus. Antaa elämän kulkea latujaan, olla itse rauhassa,tehdä muuta.Jättää puhelin kotiin.Ajatella, että on sentään jotain odotettavaa.

Kansankynttilä

Lastenlastemme kotipaikkakunnalla on pieni kirkko, johon on kotoisaa mennä. Rastatukkainen pappiskokelas kehoitti aluksi ihmisiä tervehtimään jotakuta. Minua tervehti mies, jonka nimi olikin tuttu.-Oletteko opettaja, kysyin.- Olen kyllä ollut, sillä ja sillä koululla, hän vastasi. Kerroin, että tyttärenpoikani on siinä koulussa ja että eilispäivänä olimme sen maalaiskoulun pihamaalla, kun vävy teki latukoneella ladut koulun ympäristöön. Kerroin, että lapset esittelivät minulle innoissaan koulupihaan puusta rakennetut leikkipaikat: torneja, luolia, maanalaisia käytäviä, kaksikerroksisen talon parvekkeineen, kaikki kuin lapsen mieli ja kuvitus kauniissa järvimaisemassa. -No me vaimon kanssa ne puuhasimme, sanoi tämä eläkeopettaja. Kerroin, että lapsenlapset ovat olleet yökylässä luonamme "pikkumummolassa"(yksiö-tukikohtamme paikkakunnalla) kaksi yötä ja ovat vieläkin kanssamme.Hän kysyi lapsenlapseni nimeä. Jaa Arttu, sanoi opettaja, joka edelleen asuu koulun naapurissa ja pitää joitain erityistunteja. Kului muutama hetki ja virsi, niin tämä herra hivuttaa minulle lapun: Kuriiripostia Artulle. Toisella puolella oli mukava tervehdys ja Kynttilänpäivän toivotus.
Siinä on Opettaja isolla oolla. Senlaatuiset ihmiset ovat kaikkialla alansa suola, he jotka tekevät työnsä sydämellä, taidolla ja harrastuksella. On hienoa, että lapsenlapseni saavat aloittaa koulutiensä sellaisten perinteiden jäljissä. Joskus ehkä saan nähdä vielä koulun vintinkin aarteet, joita tämä opettaja on sinne kerännyt!

Toivon päivä

Kun avasin aamulla makuuhuoneen ikkunan, kuulin talitintin titityyn, lyhyen vielä. Ja miten ihana, aurinkoinen talvipäivä! Menin tänään, kuten eilenkin, hiihtämään läheisen pellon koneladulle. Suksi kulki kuin itsestään, ainakin itsestä tuntui että vauhdillakin. Olisin kadehtinut itseäni, jos olisin istunut ohiajavissa autoissa! On se mahtavaa, että Suomen luonto ja vuodenaikojen vaihtelu antavat eläkeläisen päiviin sisältöä ja odotuksen makua.

Tädin kirjahyllyt ja vaatehuone ovat tyhjentyneet ystäville, sukulaisille, seurakunnan kirpputorille ja itselle, vanhimmat kirjat muistolaukkuun, kuten mummun Amerikasta vuonna 1910 ostama hartauskirja tai tädin äidilleen vuonna 1943 äitienpäivälahjaksi antama "Uskon oppi autuuteen". Kun silitin keittiön pöytäliinaa, kysyin tädiltä: Mitä sinä nyt oikein ajattelet, kun näitä sinun tavaroitasi näin jaetaan. Kai hän olisi sanonut: No se on nyt näin.
Jotenkin tuntuu, että tässä asuntoprojektissa on pian muutosta odotettavissa.