Kerta kiellon päälle

Kiitos kirjoitetuista ja suullisista kommenteista, joita on tullut viimeisen kirjoituksen jälkeen eli päätettyäni lopettaa tämän blogin pitämisen.

Jotenkin minulle tuli sellainen olo, että olen kulkenut työelämästä eläkeaikaan johtavan porttikongin läpi ja työlinnoituksesta ulos. Ovi on sulkeutunut takanani, seison porraspuulla. Edessä levittäytyy uusi maisema, ehkä kahdenkymmenen vuoden kumpuileva, arvaamaton maasto. "Edessä reitti tuntematon aukeaa", Jaakko Löytyn sanoin.

Siihen oloon kuuluu halu irtautua jonkinasteisesta nettiriippuvuudesta, työjäänteestä, jossa kone avataan aamulla ja sitä seuraillaan pitkin päivää. Suunnittelen kyllä, että katson kerran päivässä sähköpostin ja tarvittaessa tietysti käytän internettiä tietojen hakuun ja asiointiin. Oman sisikunnan tarkkailu alkoi myös jo tuntua ahtaalta. Tekee mieli elää tässä ja nyt, tehdä käsillä, keskittyä kunnolla johonkin, kääntää katse ulospäin, oppia jotain. Eivät ne tietysti toisiaan pois sulje, mutta sellainen irtiottoreaktio tuli.

Olenko sittenkään kovin hyvin valmistautunut tuleviin vuosiin, tuntemattomien maisemien kulkemiseen? Olen kertonut tädistäni myös siksi, että hän on jotain edessä olevaa, jos elonpäiviä riittää - kuten äitini lisäsi vanhemmiten jokaiseen suunnitelmaan. Ja myös siksi, että alkaneen odotetun vapaudenaikani ja syntyneen huolenpitotarpeen välillä on ristiriita. Se vaatii työstämistä. Arvaan etten ole ainoa siinä: aika itsekkyydelle viimeinkin vai välittäminen läheisistä. Annanko itse aikaani vanhukselle vai odotanko vain, että muut hänestä huolehtivat? Taitaa olla niin, ettei suuresta itsekkyydestä tule hyvä olo itsellekään mutta ei myöskään sen vastakohdasta. Avuksi oleminen, pienikin, lämmittää kyllä molempia, minua jopa se että olen osannut neuvoa tietä kysyjälle!!

Mitä se eläkevalmistautuminen olisikaan - valmiutta muutoksiin, halu nauttia ja iloita elämästä, ottaa rennosti, pitää huolta itsestä ja lähimmäisistä, antaa arvo sille mikä on nyt hyvin, muistaa että mikään niistä ei ole ollut eikä ole itsestään selvyys, harjoittaa tietoisesti kiitollisuutta ja anteeksiantoa?

Tuntuu, että aikakäsitys alkaa muuttua. Ennen piti tarttua asioihin rivakasti, että asiat tulivat ajallaan tehdyiksi. Nyt huomaan ajattelevani, että onhan tässä aikaa, huomenna, ylihuomenna.. Tähän vaikuttaa varmaan myös ankara väsymys, joka liittyy vahvaan antibioottikuuriin. Sinnittelin liian kauan, ehtiäkseni lomakunnasta oman asuinkuntani terveyskeskukseen, jossa en tosin ole koskaan käynyt. Mutta sain suorastaan ihanan päivystyspalvelun paikallisessa terveyskeskuksessa, kun tätiä taas kerran saattaessani esitin omankin asiani. Melkein suurin työelämästä pois jäämisen haitta oli laajan työterveyshuollon menettäminen.

Kapeutuminen, sulkeutuminen, apeutuminen voi olla kotona oleilun vaarana. Vaihtelun merkitys nousee esille. Todellinen vastakohta Torpan hiljaiselle elämälle oli Euroviisujen kenraaliharjoitus. Se oli väri-, valo-liike-ja ääniterapiaa, nautin suuresti! Ja se nuoren energian, unelmien, työnteon ja satsauksen määrä!

Oli rohkaisevaa, kun kummitytön äidiltä tuli sunnuntaisen tapaamisen jälkeen viesti:Ette te näytä miltään eläkeläisiltä, vaan aivan kuin tulossa olisi jotain uutta, kolmas elämä tms. Sen mahdollisuuden kun nyt osaisi hyödyntää (äidin ääni: niin kauan kun elonpäiviä riittää) !

Jossain muodossa päiväkirjakirjoittelu jatkuu. Enhän muuten edes muistaisi, milloin jokin asia tapahtui! Tulossa on ikkuna-ja eteisremontti, tapetointi, ilmalämpöpumpun asennus, pihatyöt. On hauska itsekin oppia jotain uutta käsillä tehtävää. Oma pieni työkalulaatikko minulla on aina ollutkin. Ja välillä lastenlapsia sekä ihanan rauhan päiviä piskuisella paratiisisaarellamme -elleivät vastarannan väet satu olemaan huudattamassa mankkojaan yöllä. Kevään seuraaminen on hienoa, nyt on aikaa nähdä lintujen tulot, luonnon vihertyminen, kukkien nousu. Ja yli kahdeksankymppinen tätini on tervehtynyt ja pirteä taas. Siinä on minulle esikuvaa.

Aktiivipäivien jälkeen tulee väsymyspäiviä, sen muutoksen olen huomannut, mutta nythän se ei haittaa, levätään silloin. On tosi ihanaa järjestellä aikansa oman mielen, olotilan ja tunnelmien mukaan! Se on eläkkeellä parasta. Ja ehkä paras aika on jäädä näin keväällä, kun pohjoinen valo ja kirkkaus lisääntyvät huikeasti, linnut pesivät, kaikki herää eloon talven jäistä, nukkumaan ei malta mennä, vaikka aamutkin ovat niin ihania. Uusi elämä alkaa tälläkin tavalla!

Portti sulkeutuu takana

Nyt on olo, että olen kulkenut eläkeportin läpi. Helpompi prosessi työstä irtoaminen on ollut kuin lapsista irrottautuminen. Se on luku sinänsä, kuinka hitaasti olen oppinut -jos vieläkään- että minusta tulleet eivät ikuisesti ole osa minua. Raja kaipauksen ja kiintymyksen sekä huolenpidon välillä elää aina. Huolenpito muuttuu asioihin sekaantumiseksi, kun vastuusuhde lakkaa. Voi vain osoittaa kiintymystä. Tämä soveltuu omalla tavallaan sekä lapsiin että taakse jääneeseen työhön.

Työn traumaattiset tapahtumat eivät ole enää pyörineet mielessä toistuvasti eivätkä niin ahdistavina kuin alkuaikoina. Se on iso helpotus. Isompi virike ne nauhat kuitenkin laukaisee pyörimään. Ehkä jonain päivänä menen käymään työpaikalla kahviaikaan. Siellä ei nyt ole muita kuin hyviä työtovereitani ja uusia kiinnostavia ihmisiä. Paikka on kuitenkin sama. Tasapaino uuden elämänvaiheen ja entisen työelämän välillä on kyllä hahmottunut, mutta itsesuojelua täytyy harrastaa.

Olen tainnut käydä elämänmuutosprosessia yhdeksän vuotta. Torpan siirtyminen käyttöömme, lasten irtautuminen ja omat valinnat, työelämän muutokset ja oma (heikosti tunnistamani) ikääntyminen ovat olleet irrottamassa työsääteisestä elämästä. Tulla omaksi itsekseen kysyy rohkeutta siltä, joka on lapsesta asti mitannut itseään suorituksilla. Jo hyvissä ajoin päätin, ettei minusta tule ns. kiireistä eläkeläistä. Koetan ratkaista olemisen kysymykset sisäisesti, täyttämättä elämää menemisellä , ellei se oikeasti minua innosta.

Tulevat vuodet ovat tuntemattomia. Luotan siihen että elämä kantaa edelleenkin. Voi olla, että joskus syksypimeillä vielä innostun harrastamaan muutakin kuin asumista.
Minä johdatan niitä, jotka kulkevat rukoillen, on sisimpäni hiljaisuudessa mukana kulkenut lause.

Tämä on blogin viimeinen kirjoitus. Kirjoittaminen on ollut kumppanini ja antanut etäisyyttä. Luin mitä olen kirjoitellut. Se vaikuttaa tylsältä elämältä, mutta se ei ole itsestäni tässä iässä tuntunut siltä. Olenhan kulkenut tärkeän ja usein ahdistavaksi, jopa riskialttiiksi koetun vaiheen läpi, vähän kuin kieli keskellä suuta tasapainotellen. Ruotsalaistutkimuksen mukaan valtaosa koki eläkkeelle jäämisen vaikeaksi. Voinen jopa onnitella itseäni siitä, että olen siirtynyt positiivisesti eläkeläiselämäntapaan. Työhistoriani ja työasenteideni perusteella arvioiden minulla olisi voinut olla riski masentua ja turhautua tarpeettomuuden tuntojen takia. Vai onko tämäkin suoritus, hyvin valmisteltu ja läpiviety projekti? Jotkut ovat varoittaneet, että myöhemmin lomatunnelmat menevät ohi ja sitten voi tulla ankeat ajat. En nyt kyllä sellaista pelkää.

Lueskeltuani nuorempien raivokkaita tai tuskaisia tilitysblogeja huomaan, että aikamoisen tyyneltä elämäni vaikuttaa. Mutta muistan kyllä vielä omat vimman ja raivon aikani ja myös sellaiset päiväkirjani myös viime vuosilta. Elämän tuntu on silloin vahva, mutta on kumminkin hauskempaa itselle ja lähimmäisillekin, jos ainakin osaksi oppii säilyttämään mielenrauhansa paremmin ja jopa löytämään huumorin pilkkeen elämästä.

Kiitos teille ystävät, jotka olette olleet tässä mukanani. Kuulumisten vaihtoa voimme jatkaa sähköposteilla tai muuten.

Sunnuntaiaamuna

Aamulla puoli kuusi herään, ei nukuta enää. Maailma on valoisa. Lämpömittari on asteen pakkasen puolella. Päivän paras hetki odottaa, kahvihetki, päivän ainoa. Pian kahvi tuoksuu tuvassa. Otan sen kanssa puolukkapiirakkaa. Auringon nousu näkyy jo pihaikkunasta mäntyjen takaa. Talvella se nousee päätyikkunan edestä. Tupa on taas siisti maalaamisen jälkeen. Narsissit valaisevat pöydällä. Eilisen kirkkokonsertin muistona hyrisee Jaakko Löytyn laulu: Tuuli työntää kulkijaa. Avaan ikkunan lintujen aamukonserttiin. Kauempaa kuuluu teeren kukerrus ja muutama joutsenen töräytys. Raikas ilma leviää tupaan.
Katselen puita. Puut ovat minulle tärkeitä. Puut elävät kauemmin kuin ihmiset.
Päätyikkunasta näkyy sadan metrin päässä valtava,kaunis kuusi. Siinä on tosiasiassa kaksi puuta. Naapurin Vieno kertoi, että enoni ja naapurin poika olivat poikasina kietoneet yhteen kaksi kuusentainta. Siitä on yli seitsemänkymmentä vuotta. Mies pelkää, että puu kaatuu myrskyssä sähkölankojen päälle.
Äiti kertoi tarinan isoisän koivusta, joka on tulotien varrella pihapiirissä. Äidin yhdeksänkymmentävuotias isoisä, joka eleli syytinkiläisenä tässä peräkamarissa, oli itsenäisyyspäivän aamuna sanonut: Kun aurinko on tuon koivun kohdalla, minua ei enää ole. Päivän kiertyessä iltapäivän puolelle oli kahdeksanvuotias äitini mennyt katsomaan isoisää. Tämä nojasi ikkunapieleen, kasvot kohti koivua ja aurinkoa. Hän ei herännyt enää. Siitä asti koivu oli isoisän koivu. Samalla paikalla on koivu nytkin, tuskin sama, mutta samaa juurta.

Minäkin olen istuttanut lapsuuteni ihannepuun tuomen ja jouluvaloja varten kuusen. Mies istutti kolme omenapuuta. Täytyy kertoa lapsenlapsille, että joskus muistavat niiden historian!

Olen yksin talossa. Voi olla että en tapaa ketään ihmistä tänään, puhelimessa varmaan vaihdan sanoja. Miehen lähtiessä viime viikolla tuntui hetken, että en halua jäädä yksin, se on niin karua olemista. Mutta osaan olla itseksenikin. Poissaolevat ovat mielessä mukana, en pelkää. Monet kysyvät, enkö pelkää ollessani yksin täällä syrjäkulmalla. Jotenkin en pelkää, joskus olen tehnyt kyllä suunnitelmia miten toimia, jos joku alkaa murtautua.

Kuuntelen radiota, esim. maalatessani kaappeja kuuntelin ymmärrettävää keskustelua suhteellisuusteoriasta. Radion klassinen musiikkitarjonta on hienoa. Luen kolmea kirjaa rinnakkain. Aikaa on jotenkin enemmän kuin silloin, kun toinenkin jakaa tilan ja ajan.
Tämä on yksinoloa, ei yksinäisyyttä. Olen nähnyt myös lohdutonta yksinäisyyttä. Sitä näkyy vanhan miehen silmissä kassajonossa, naisen kasvoissa korkealla kerrostalon ikkunassa. Koetan tervehtiä jotenkin, sanoa jotain. Veljeni tekee paljon enemmän. Työttömäksi jäätyään hän alkoi käydä katsomassa tuntemiaan yksinäisiä vanhuksia heidän kodeissaan tai sairaalassa.
Olen saanut työhön liittyviä viestejä. Eilen häivähti ensimmäistä kertaa reaktio, että voisin taas tarttua asioihin. Nyt on oltava tarkkana! Eläkeläiset pysykööt lestissään.
Huomisiltana mies tulee taas kirjoittamaan tänne. Mitähän laittaisin iltapalaksi? Sanoin hänelle viime viikolla, että hänen sijoituksensa top-listallani on noussut, koska olen taas alkanut ajatella mitä hänelle laittaisin ruuaksi! Lapset täyttivät ruokkimistarpeeni vuosikymmenten ajan.

Työviikko

Perjantaitunnelma, kuin olisi työviikko takana. Maalausurakka on jatkunut vähän pitempäänkin kuin suunnittelin, kun maalia riitti. Millään en osaa kovin siististi tehdä, niin että olen siivonnut omia jälkiäni pitkin lattiaa. Alkoi jo se puuha riittää, ei eläkeläisen pidä liiaksi rehkiä. Nyt pidetään vapaata, huomenna tulee vieraitakin.
Tuntuu, että olisi kiva matkustaa jonnekin, saada vaihtelua, mennä palvelujen ääreen. Työssä olin niin paljon matkoilla, että en matkavirikkeitä vapaa-aikoina kaivannut. Vapaa-aikana suunnattiin saarimökin tai syrjäkylän hiljaisuuteen. Kesäkuussa on Turkin matka. Katselin hotellikuvia ja karttoja, aloin odottaa matkaa.

Vanhojen valokuvien aika

Harmaa, kolea sadepäivä. Aamulla maalasin taas kaappeja, mutta tavararöykkiö odottaa huomiseen maalin kuivumista. Siinä on sitten yksi ratkaisu valmiina, keittiökaapit toistaiseksi. Ikkuna-asiassa käännyin myös vanhan korjauslinjalle, mutta en tahdo löytää remonttimiestä. Ne joita on suositeltu, ovat kiireisiä ja varattuja. Pitänee opetella tekemään itse. Mieskin osaisi yhtä ja toista, jos ehtisi paneutua. Netissä opiskelin vanhan korjausoppaita pitkän tovin. Mistähän ihmiset yleensä löytävät remonttimiehiä? Kaikki ne sisustuslehtien remontit, kuka ne on tehnyt?

Muuttaisiko tänne kokonaan? Voisi asua yhdessä paikassa, voisi käyttää paikallista terveyskeskusta, ei tarvitsisi koskaan jättää takkamuuria kylmenemään. Liittyisin maa-ja kotitalousnaisiin, ottaisin diakoniaseurat ja kinkerit. Alkaisin kirjoitella kylän kotisivuille. Siinähän minulla on yhteisöä.

Tämä asia odottaa vieläkin vastausta. Katsoin netistä, kuinka helposti muuttoilmoituksen teko käy. Mutta itse hankittu elämä on siellä muualla, ei sitäkään hetkessä pois heitä. Tänne ei sopisi juuri mitään tavaroistammekaan. Tänne on menosuuntamme ollut jo vuosien ajan, mutta jotain on, mistä luopuminen ei ole itsestään selvää. Ehkä siihen liittyy kaikki se, mitä olen kotipitäjästäni lähdön jälkeen tehnyt. Se ikään kuin pyyhkiytyisi pois. Olen myös katsellut asuntoja lähikaupungeista, mutta sitten olisi taas tavarat kahdessa paikassa. Täytyy uskoa, että ajan mittaan tämäkin ratkaisu kypsyy.

Täti soitti iloisena, että hän oli käynyt pyöräkelkan kanssa 100 metrin päässä naapurissa kylässä. Jalkojen turvotus on laskenut niin, että hän sai mieheni kengät jalkaansa. Soittelemme pari kertaa päivässä.

Katselin vanhoja valokuvia ja papereita. Etsin niistä tietoa talon kunnostuksista ja löysinkin tiedon, että nämä ikkunat on laitettu vuonna 1964. Talo on rakennettu 1865 ja vähän laajennettu myöhemmin. Tämä on oikeasti ollut torppa 1800-luvulla. Toistakymmentä ihmistä tässä on yleensä asunut. Kysyin kerran äidiltä, missä he mahtuivat nukkumaan. Kaksikerroksiseen ylisänkyyn pantiin lapsia poikittain riviin, kyllä siihen mahtui. Nyt on siis tullut se aika, että voin keskellä päivää selailla vanhoja valokuvia!

Olin illalla maa-ja kotitalousnaisten kanssa 1,5 tunnin kuntolenkillä. Meitä oli vain neljä, kun satoi koko ajan. Päivällä kävin pyörällä kaupassa, 10 km. Tulee merkintöjä kuntovihkoon! Olen alkanut nukkua paljon paremmin kuin työssä ollessani. Silloin oli tavallista, että valvoin keskellä yötä tunnin pari, yleensä heräsin miettimään jotain työasiaa. Luin kunnes alkoi nukuttaa. On paljon dekkareita, joista en muista mitään. Hälytystila on nyt tainnut mennä pois päältä!

Mitä tein tänään

Nyt väsyttää. Kello on seitsemän illalla. Olen melkein koko päivän tuunannut tuvan keittiönkaappeja. En löytänyt uusia sopivia, joten täytyi alkaa uudistaa vanhaa. Ulkopuolelta maalasin jo aiemmin, mutta tänään olen tyhjentänyt kaapit ja laatikot. Valtaisan röykkiön tavaraa pienehkö kaapisto sisälleen sulkeekin. Muutama kadonnut tavarakin löytyi. Olen pessyt ja hionut pinnat ja maalannut yläkaapit ensimmäisen kerran. Hiekkapaperi kyllä teki loppua, liekö jälki riittävää. Huomenna pääsee heti maalaamaan alakaappeja.

Välillä kyllä kävin lenkillä vetämässä maalin ja tärpätin sijaan paikallista puhdasta metsäilmaa sisääni. Enkä toki unohtanut kirjastoautoa, joka uskollisesti tarjontansa syrjäkylän maitolaiturin luokse kerran viikossa kuljettaa. Kuljettaja on alkanut suositella minulle kirjoja. Saan yksityispalvelua, kun olen tässä ainoa asiakas. Välillä tutkin netistä vanhojen ikkunoiden korjausohjeita, kun ne uudet mallit tuntuvat vastustavan.
Nyt kylpyyn RSO:n konserttia kuunnellen, sitten Grayn anatomia, jota mieskin katsoo siellä jossain.
Naapurin kissa hiipii navetanviertä. Aurinko paistaa pohjoispuolella olevan navetan takaa, varjot ulottuvat kauas pihan yli. Tätä tein tänään, en ajatellut juuri mitään.

Eläkkeelle jäämisen vaiheet

Kaksi kuukautta olen nauttinut eläkettä, kuten sanonta kuuluu. Olenkin nauttinut. Seurailen tässä itseäni aikani kuluksi. Kai tässäkin prosessissa vaiheita on. Johtavatko ne johonkin tulokseen? Mitä eläkkeelle jäämisen vaiheet ja tulokset voivat olla? Alan jo muistella.
Voisi ajatella, että minulla on kolme vaihetta takana: Eläkeratkaisun lähestyminen, eläkkeelle valmistautuminen sekä työstä irtautuminen.

Lähestymisvaihe, sanoisin 1,5 vuotta, oli hankalaa aikaa. Sen sysäsi alkuun ikävästi yllättävä muutos. Kelasin olemistani edestakaisin, tuhlasin työaikaa eläkevaihtoehdoista lukemiseen ja tiedusteluihin. Asiaan sekoittui monia minusta riippumattomia hankaluuksia, jotka myös valmistivat irtautumaan.
Moni kokee tässä vaiheessa ristiriidan eläkeiän noston ja esimiesten suhtautumisen välillä. Esimiesten kannattaisi ottaa selvää eläkelaeista, ettei 55- tai 59-vuotiaiden aleta odottaa jäävän eläkkeelle, kuten tuttavilleni kävi. Myös sanoisin nyt, että liian aikaisin ei itse kannata eläkesuunnitelmistaan puhua, koska silloin kirjautuu ulos. Suunnitelmat myös tuppaavat muuttumaan, kun todellinen ratkaisu lähestyy. Itsekin pitäisi tunnistaa reaktioitaan ison elämänmuutoksen edessä. Fakta on, että suurin osa elämää on takana. Sen asian merkitystä pitäisi toisten kunnioittaa ja itse työstää. Huomaan nyt, että en ole itsekään tajunnut muiden eläkeajan lähestymisten herkkyyttä. Mitään ei näköjään tajua, ennenkuin itse kokee.

Avoin keskustelu ja sopiminen olisivat avuksi. Olisi hyvä, jos saisi itse julkistaa eläkkeelle lähtönsä. Toivoin etukäteen, että pääsisin lähtemään, ennen kuin sitä kaikki odottavat. Toisaalta jokaisella on oikeus olla lakien mukaan työelämässä. Niiden yhteensovitus onkin taitolaji. En tiedä kuinka hyvin se minulta onnistui, ehkä välivaiheiden jälkeen lopulta tyydyttävästi. Puoliansa kannattaa pitää ja avata suunsa ajoissa, sanon nyt liian myöhään näin. Omasta kohdastaankin saa pitää huolta. Työelämässä vanheneva ihminen alkaa olla muiden armoilla enemmän kuin ennen, silloinkin kun työkykyä vielä on.

Varsinainen valmistautumisvaihe alkaa, kun saa päätetyksi ja sovituksi, milloin on viimeinen työpäivä. Liian pitkä tämä vaihe, kahtaalla olemisen tila, ei saisi olla. Valmistautumisessa voisi tavoite olla, että on tasapainossa työhistoriansa kanssa. Siihen kuuluu saavutustensa ja heikkojen puoliensa hyväksyminen, tyytyminen siihen mitä oli. Itseään voi onnitella: Aikanani tein jotain minäkin.
Valmistautumista on asioiden ja ihmisten hyvästely omassa mielessä, joskus kaiholla, myös lisääntyvästi helpottuneena: tätäkään ei tarvitse enää tehdä. Mieltä jäytävistä kaunoista olisi tärkeätä pyrkiä irtautumaan.
Usein minulla oli epätodellinen olo, kun samaan aikaan hyvästelin ja olin aloittamassa uusia asioita. Koetin miettiä, millaisen kuvan haluan jättää itsestäni työtovereille. En halunnut, että minustakin sanottaisiin: ei se pysty irtautumaan, se on olevinaan korvaamaton, ei se luota muihin, asiat pitäisi tehdä niin kuin aina ennenkin on tehty. Oikeasti on mukava nähdä, jos uudet ihmiset ajattelevat asiat uusiksi, niin kuin itsekin aikoinaan koetti tehdä. Jos voi perehdyttää ja kannustaa uusia, jää hyvä mieli.
Eläkeanomuksen teko netissä oli tosi kätevä juttu. Jonkinlainen rajapyykin tuntu sitä tehdessä oli. Nyt se lähtee!

Kun työ päättyy, tavoite on varmaan irtautua työkuvioista ja siirtyä uuteen elämänmuotoon. Pitää miettiä, kuinka haluaa pitää yhteyttä työpaikkaan. Minulle sopi selkeä raja, poissa olo. Etäisyyden otto on tarpeellista itselle ja muille. Kuulumisten kyselykin voidaan kokea epäluottamukseksi, olin sen huomannut aikaisemmin. Työelämässä pyörät pyörivät, ei siinä entisiä muistella. Jossain vaiheessa, kun on jo irtautunut, voi joihinkin mukaviin juttuihin osallistua. Läksiäiset on hyvä pitää.
Siihen voi varautua, että hyvistäkin työkontakteista säilyvät vain ne, joihin on kuulunut työn ulkopuolista yhteyttä.

Jotain irtauttavaa olisi hyvä olla heti alkuun. Minä menin kylpylään, annoin sen itselleni kiitokseksi 36 vuoden työurasta. Jotkut tekevät paljon isompia siirtoja, jotkut esim. nyt suunnittelevat 700 km pyhiinvaellusta irtautumisriitiksi! Kirjoitin paljon tuntemuksistani. Hetken tuntui haikeus, kun kylpylän ruokapöydässä koulutuspäivillä olevat setvivät työpaikkansa asioita. Totuttelin eläkeläisen identiteettiä päälleni. Eläkeläiskortti oli yksi vaihe, se oli metka saada. Jotain uutta halusin tehdä. Aloin kirjoitella tätä blogia, jota lähinnä muutamat valitut tutut silloin tällöin lueskelevat. Hyvä ja iso tavoite on, että pääsisi irti katkeruuksista ja päässä pyörivistä jumittumista, että voisi ne jollakin tavalla hyväksyä tapahtuneiksi elämänilmiöiksi, heittää ne jokeen hajoamaan ja ajautumaan elämän merivirtoihin.

Mitä nyt sitten? Mikä on seuraava vaihe? Odottelen, mitä tapahtuu. Tuntuu, että pitäisi vähän alkaa organisoida olemistani. Mutta nyt ilta hämärtyy, aurinkolyhdyt syttyvät aitan kuistilla, hiljaisuus humisee. Mies lähti työhön, samoin kahden naapuritalon loma-asuttajat. Minä jäin syrjäkylän tupaan lämmittämään takkaa ja pitämään valoa ikkunassa.