Surutyötä

Tätini on ollut sairaalassa elokuun puolestavälistä lähtien, jolloin hänet ambulanssi haki kotoa. Hän on vuodepotilaana ja käyn päivittäin häntä syöttämässä. Osastonhoitaja sanoi minulle, että pitää vain hyväksyä, että hän hiipuu pois. Kunto vaihtelee kuitenkin päivittäin. Useimmiten hän ei pysty sanomaan lauseita loppuun asti, mutta joskus hän osaa kommentoida omaa elämäntilannettaan: Niin se on, että en enää pysty menemään kotiin enkä koskaan kävele enää. Merkillistä, että kuumeessa hänen ajatuksenjuoksunsa kirkastuu.
Minulla on nyt helpompaa, kun hänestä huolehditaan ympäri vuorokauden. Koko viime talven minulla oli kuin puolipäivätyö hänen epävirallisena omaishoitajanaan. Lisäksi oli monenlaista asioiden hoitoa. Yllättävän paljon niitä asioita oli, kun tilanne koko ajan heikkeni.
Nyt käyn hänen kodissaan hakemassa postia ja kastelemassa kukkia. Se on koti, johon minäkin olen ollut tervetullut vuosikymmenten ajan. Se on ollut avoin ja lämmin koti.
On hyvin haikeata istua siellä ja ajatella, ettei täti enää siellä koskaan asu. Että se neljän vuosikymmenen aika on ohi, jolloin työmatkoillani ja lomillani sain aina majapaikan. Sain levätä, olin hyväksytty, koska olin sukulainen. Omaan lapsuuskotiini en aina ollut tervetullut. Siksi se oli minulle niin tärkeätä. Myös pari muuta sukulaista on kokenut tätilän kodiksi. He majoittuvat nytkin siellä, kun tulevat tätiä katsomaan.
Tädilläni on vuodeksi kolmet verhot ja kahdet matot. Koti oli aina siisti ja viihtyisä.Kaikki asunnossa on vielä paikoillaan. Syksyllä pesin ikkunat ja pyyhin lattiat. Eilen päätin lopulta tyhjentää pakastimen ja jättää se pois päältä. Se tuntui tosi vaikealta päätökseltä. Vein hänen viimeksi käyttämänsä lakanat kotiini ja pesin ne. Tänään mankeloin ne hänen mankelillaan. Laitoin jouluverhot, asettelin joulukoristeita ja vaihdoin talvimatot. Ulos ovenpieleen laitoin lyhtyyn patterikynttilän, jotta pihapieli on valaistu pimeällä. Ainakin siskoni näkee ne, kun tulee käymään.
Yöllä mietin, voisiko tädin tuoda käymään kotiinsa. Hän ei kyllä koskaan ole sellaista puhunut. Hän ei jatka sanallakaan, kun kerron käynneistäni hänen kodissaan. Onko se niin arka aihe, ettei hän kestä sanoa siitä mitään?Joskus hän kyllä luulee olevansa siellä ja se lienee onnellista. Pitäisi saada ambulanssikyyti, saada olla paarisängyssä se aika. Hän ei ole enää pystynyt istumaan pyörätuolissa. Käynti voisi olla hänelle liian rankka tunnekokemus - käydä ja lähteä. Pitää kai vain odottaa, jos vielä ihmeitä tapahtuisikin ja hänen kuntonsa kohenisi.
Mutta minä istun tutussa tuolissa, katselen tuttuja huoneita, en haluaisi luopua, toivon vielä. Täällä olen ollut toivottu lapsi, lapsettoman tätini kodissa. Minä varmaan joudun hoitamaan tämän asunnon myynnin joskus, koska olen serkusjoukosta ainoa, joka asuu paikkakunnalla. Asunto on vanha, remontin tarpeessa, lähinnä tunnearvoa, voisi joku sanoa.
Tunsin ensimmäisen kerran sanan "surutyö" merkityksen. Suruja on kyllä ollut, mutta ne ovat olleet äkkinäisiä tapahtumia. Surutyö on ollut tehtävä jälkeenpäin ja toisella tavalla.