Virkeässä kevättuulessa

Kevään heleä, ihana vihreä on saavuttamassa torppamme. Ilma täällä on erityisen raikasta, jopa verrattuna paikkakunnan pieneen keskustaan. On sopiva ilma taimikonraivaukseen, virkeä tuuli vilvoittaa eikä ole vielä hyttysiä, hirvikärpäsiä eikä muita pörrääjiä. Se on hauskaa työtä, vesurin tai raivaussahan kanssa. On mukava tehdä kasvutilaa topakalle männyntaimelle. Aluksi oli outoa karsia heikommat pois, kun on aina tottunut ajattelemaan, että heikkoja pitää tukea.Nopeasti siellä tottumaton väsyy, kahdessa tunnissa ote vesurin varresta alkaa kangistua ja jalat painavat. Sauna tuntuu sitten ihanalta ja uni maistuu.
Meidän aikanamme näistä metsistä ei ole ottamista eikä vielä lastemmekaan aikana. Mutta metsä on kansallista pääomaa, ainakin se on ollut sitä näihin asti.

Tapasin viime viikolla miehen, joka on ollut kolme vuotta eläkkeellä. Hän kertoi, että ensimmäinen vuosi oli iloa vapaudesta, toisena oli suorituspaineista ahdistusta - mitä vielä pitäisi saavuttaa - ja nyt hän on saanut annetuksi itselleen luvan eläkeläisenä oloon ja sopeutumiseen. Puuhaa hänelläkin riittää kaupungissa ja maalla. Minusta on kiinnostavaa kuulla muiden kokemuksia. Sitähän tällä blogillakin alunperin hain, mutta kovin vähän olen löytänyt kuvauksia eläkkeelle jäämisen ajatuksista, tunnoista ja prosesseista, enemmän on kuvia tekemisistä, käsitöistä ja kasveista.

Joillakin jatkuu luontaisesti aktiivinen osallistuminen, mutta minussa on noussut esiin maan hiljaisten pieneläjien elämäntapa. Nautin siitä ja se kuulemma näkyykin. Enhän minä koskaan ole mikään suureläjä ollutkaan. Fyysisen ja henkisen, käden ja mielen, luovan ja suorittavan puolen yhdistäminen nyt helpompaa kuin työssä ollessa. On hauskaa, että perheeni kannustavissa silmissä minusta on tullut melkein taiteilija!