Hautajaisten jälkeen

Lähetin juuri kiitosilmoituksen muistamisista lehtiin. Hautajaiset olivat toissapäivänä. Yhdet sukulaiset ovat vielä majoitettuna paikkakunnalla.Perunkirjoitusten valmistelukin piti jo panna alulle sen verran, että saatiin hajallaan asuvan perikunnan allekirjoitukset valtakirjaan.

Mitä nyt pitäisi tehdä, järjestää ja muistaa, on ollut vireenä mielessä viimeiset viikot. Tutulla paikkakunnalla, tuttujen tapojen mukaan on ollut yksinkertaista järjestää asiat eikä ollut kiirettä, mutta monia yhtäaikaisia osiahan on hoidettava. Ehdin suunnitella asioita istuessani viimeiset viikot tädin vierellä hoivaosastolla. Monet osallistuivat tehtäviin, mutta jonkun pitää olla koordinaattori hautajaisissakin. Kuinkahan he oikein selviävät, joille tulee äkillinen, koko elämän mullistava kuolemantapaus hoidettavaksi? Järjestelyjen keskellä itse asia on ollut usein ikäänkuin taka-alalla ja kuoleman lopullisuus unohduksissa. Joskus olen katsonut kelloa, että kohta on aika lähteä hoivaosastolle.

Hautajaispäivänä oli kotikylässä kaunis talvisää ja aurinko valaisi kotikirkon puuveistoksista alttaritaulua.
Kun arkku tuotiin kirkkoon, hyökyivät mieleen ne hetket sairaalassa, jolloin silittelin tädin lämpimiä käsiä ja kuumaa otsaa ja hän oli vielä läsnä.Ja sekin hetki, kun kädet alkoivat viiletä.

Kyllä kaikki sujui hyvin ja tilaisuudet olivat kauniit, 60 ystävää oli tullut paikalle,vaikka toiset samanaikaiset hautajaiset jakoivat väkeä. Tädin lempivirret laulettiin komeasti, kun oli paljon lauluihmisiä, ystävät muistelivat monipuolisesti ja minunkin puheeni kulki niinkuin sen olin ajatellut, musiikkiesitykset olivat kauniita, tunnelma lämmin. Ruoka oli maukasta ja se riitti hyvin.
Täti oli hieno, monipuolinen,lämmin, aktiivinen ihminen.Hänen sydämensä oli sellainen, josta laulu sanoo: Se riemuitsee sun riemustas, se tuntee huoltas, tuskias.
Mutta vieläkin herään viideltä, kuin odottamaan että soitetaanko hoivaosastolta.