Heliät hiekat

Tädin hauta odotti kunnostusta joulukuisen hautaamisen jälkeen. Kumpu oli laskenut ja mennyt kuopallekin, kun routaiset maalohkareet olivat sulaneet ja vajenneet. Kaksi viikkoa sitten kumpu oli vielä korkeana. Lapio ja rautakanki löysivät koloja, jonne savi ja hiekka solahtelivat. Yritin olla ajattelematta kahden metrin taakkaa arkun päällä.
Isovanhempien ja toisen tätini yhteinen hauta leveni nyt huomattavasti. Mies kärräsi hiekkaa kottikärryillä, minä tasoittelin, tein reunuksia ja haravoin siistiksi. Tädin kohta jätettiin korkeammaksi, koska kumpu vielä laskee. Siirsimme hautakiveä puolisen metriä keskemmälle kahden rautakangen avulla hivuttamalla, samoin kukkakehystä. Orvokkien ympärille haimme katteeksi kiviä järven rannasta.
Oli hyvä katsoa lähtiessä taakseen, että nyt tätini hauta on hoidetun näköinen. Joku oli jo ehtinyt veljelleni huomauttaa, että on hauta laittamatta. Nimen laittokin on tilattu.

Vähän kriittisenä noudatan tätä hautojenlaittokoodia, mikä ainakin pienemmillä paikkakunnilla vallitsee: pitää laittaa monet kukat, ensin pakkasenkestävät narsissit tai orvokit ja äitienpäiväruusut äideille, sitten kesäkukat, syksyllä syyskukat ja lopuksi kanervat havuineen. Ja pitkin talvea kynttilät, ei vain erityispäivinä ja myös kauan sitten kuolleiden sukulaisten haudoille. Jos niin ei toimi, ei vainajaa muisteta eikä välitetä. Minusta muistaminen on muutakin.

Ainakin melkein näin olen tehnyt kuudelle haudalle kolmella eri hautausmaalla, vaikka ajattelen että kesäkukat ja talvikoristeet riittäisivät ja että vainajakin olisi niihin tyytyväinen. Onhan se kaunista, että vainajien lepopaikkaa alati hoidetaan ja että hautausmaa on pikkupaikkakunnan sosiaalinen keskus. Muuta ei oikein arvaa sanoa.
---
Kun lomalentomme viikko sitten laskeutui ja ihmiset taputtivat, nousi tätini hahmo elävästi eteeni, kuin helpottuneena onnitellen, että lento oli sujunut turvallisesti. Hän seurasi matkojani aina huolissaan, mutta oli itsekin paljon matkustellut, tehnyt muun muassa seitsemän sukulaisvierailua Amerikkaan. "Reissu on tehty ja kaupunki nähty", oli hänellä tapana sanoa isomman tai pienemmän matkan päätteeksi.