Uutuudenviehätyksen loppu?

Ovatkohan nyt eläkeläisen kuherruskuukaudet loppuneet? Jos niin on, niin kestivät sentään kaksi kertaa niin kauan kuin keskimäärin pariskunnan uutuusajat eli yli neljä vuotta. Kun tämän blogin tarkoitus on seurata yhden eläkeläisen vaiheita, niin täytyy tämä kirjata.

Aamut ovat edelleen mukavia kiireettöminä, mutta sitten on tullut useammin tyhjäkäynnin tuntua. Onhan tätä arkista askaretta ja pihatöitä ja kohta saarimökin kevätsiivous ja Torpan uudelleen sisustus ja sinne muutto ynnä muuta neljän paikan ylläpitopuuhaa, mutta henkistä sisältöä ja kanssakäymistä kaipaisin enemmän. Ruumiillinen työ sitä paitsi on alkanut väsyttää enemmän kuin ennen, nytkin ramasee kun purin pois yhden kukkapenkin aamupäivällä.

Eilen oli minun vuoroni kutsua koulukavereita meille. Oli oli mukava vaihtaa ajatuksia ja aivan oikeasti keskustella elämästä. Se on vain kovin harvinaista herkkua. En vieläkään keksi, mihin minua kiinnostaisi mennä mukaan tai mitä itse virittää. Jokin vika minussa on, kun harva ihminen ottaa minuun yhteyttä.

Avaan sähköpostin. Finnair Plussalta ja Lidliltä ja yksi roskaposti. Postinkantajalla ei mitään minulle. Illalla televisiossa sentään Siska. Puhelin piippasi tekstiviestiä, kun olin nukahtamaisillani. Saunalahdelta.

Tätä tylsyyttäni korostaa mieheni henkinen aktiivisuus, osallistuminen ja kontaktit Facebookia myöten. (Minä en ole facebookissa). Ei hänestä tullut minulle eläkeläishuhhailukaveria, sanoin, kun neljäs uusi kirjoitusprojekti tuli hänen ohjelmaansa. Hänen asiansa ja kirjoituksensa tietysti antavat minulle vähän ajatusvirikettä. Politiikkaa olen alkanut seurata aktiivisemmin, mutta vain seurata.

Nyt voisi tietysti harrastaa Anthony de Mellon kuvaamaa havahtumista läsnäoloon ja tietoisuuteen, olemisen taitoon, elämän katseluun. Saisi tässä silti vähän enemmän säpinää olla.