Hankikanto

Nousin puoli seitsemältä, kun auringonnousun kirkkaus näkyi silmiini vuoteessa. Pakkasta näytti olevan viisi astetta, siis hankikantokeli. Kahdeksalta olin ulkona, tallustelin tunnin verran lumikengillä. En uskaltanut mennä kovin kauas metsään, kun karhut voivat olla jo heränneet tähän lämpöön. Kilometrin päässä on lähin havaintopaikka ja pesä on parin kilometrin päässä. Kävin tarkastamassa metsityspellon. Kyllä se jo pärjää, enää ei tarvitse raivata huikeata ohdakkeen ja heinän kasvua kuusentaimien ympäriltä. Nyt ei näkynyt myöskään hirvituhoja.

Illalla katsoin kummallista ohjelmaa juutalaisen miehen ja seitsemän vaimon perheestä. Miten sellainen maailma omine lakeineen voi syntyä ja pysyä pystyssä Englannissa? Ihminen, jolla on rajoittamaton valta, pystyy luomaan outoja kuvioita. Jumalakaipuun tilalla näin kyllä muun kaipuun, jonka täyttymystä "rabbi" sääteli halujensa mukaan.
Kyllä tämä ilmiö kuitenkin on normaalimmassa muodossa yleinenkin, työssä, perheessä. Varsinkin karismaattiseen johtajuuteen kuuluu usein aikaa myöten itsekeskeisyys, kaiken kontrollointi ja jees-ihmisten palkitseminen, aukottoman solidaarisuuden vaatimus. Kriitikolle, joka näkee kuvion läpi, ei käy hyvin. Pelottelullakin sellaisen aseman voi saada, jos kukaan ei pysty asettamaan johtajaa kyseenalaiseksi ja käyttämään vastavaltaa. Johtajan sielunmaisemasta tulee työpaikan näytelmä, kun samat ihmiset pysyvät pitkään koossa. Samoin käy perheessä, lapsuuden draamoja näytellään perheen näyttämöllä. Huomaamatta puemme vanhempiemme rooliviittoja päällemme.
Työelämästä jäävät nyt pois sodassa kovettuneiden isien kasvattamat naiset, joille isän tai johtajan kunnioitus oli itsestään selvää ja sanatonkin hyväksyntä riittävä kannustin. Nuorempi polvi vaatii toivoakseni enemmän avoimuutta, puhumista, mielipiteen vapautta, osallisuutta. Rajoittamaton itsevaltius kaatuu kyllä jossain vaiheessa johonkin mahdottomuuteen. Kuinkahan sen "rabbin" systeemi jatkuu?