Kiitollisuus vai velka

Eilen tätini asunnolle tuli nainen, joka kertoi tädin olleen heillä auttamassa kodinhoitajana toimiessaan. Nyt hän halusi vuorostaan autella tätiä, jonka reippautta ja sosiaalisuutta hän ihailee.
Entäs minä? Lukion viimeisellä luokalla täti pyysi minua asumaan luokseen, ilmaiseksi, luopuen yksityisyydestään. Se sopi minulle, kun kesätöillä itseäni elätin. Hänellä oli pieni huoneen ja keittiön vuokra-asunto. Siellä levitettiin heteka joka ilta ja siinä tädin vieressä nukuin abivuoteni. Hän ei tiennyt, mitä siinä tapahtui: paranin jonkinasteisesta anoreksiasta. En tiedä, oliko tuota diagnoosia olemassakaan silloin, ainakaan siitä ei puhuttu. Luovuin laihduttamisesta, painoni nousi normaaliksi, terveys palautui. En enää tarvinnut sitä hienoa hallinnan tunnetta, minkä itsekontrolli ja vaakalukemien aleneminen antoivat. Mitään erityistä ei puhuttu, olin vain vierihoidossa. Elin lapsenomaisempaa elämää kuin ikäiseni. Vajaan kahden vuoden kuluttua siitä olin naimisissa, samassa kuin nytkin. Tämä on antanut minulle käsityksen siitä, kuinka korjaavaa voi olla olosuhteiden muutos, joka vastaa lapsen kehityksellisiin tarpeisiin esim. perhehoidossa. Nyt olen tätiä, sijaisäitiä, tästä ajasta kiittänyt.
Nyt täti tarvitsisi jonkun asumaan kanssaan tai ainakin tiiviimmin rakennetun tukiverkoston. Voihan hän tästä vielä toipua, mutta vuosia on jo yli 80. Tunnen ahdistavaa ristiriitaa, kun minulla on juuri vapaus koittanut ja niin tärkeä ihminen alkaa olla avuton. Hän on hoitanut omat lähimmät omaisensa hautaan asti. Tiedän, ettei hänen ylitseen voi asiaa suunnitella enkä yksin voi tätä asiaa ratkaista.