Levollista oloa

Eilen tuli kiire lopettaa, kun olimme menossa syömään pojan ja hänen kumppanittarensa kanssa. Jotenkin on merkillistä, mutta myös levollista katsella keskellä elämän kamppailua olevia ihmisiä, kun itse on jo siirtynyt siitä sivuun. Mielessä häivähtää melkein syyllisyys nykyisestä helposta elämästäni, mutta vastapuolena on ajatus, että minä olen osani jo tehnyt. Lukioajoista asti olen elättänyt itseni. Aika oli toinen, 26-vuotiaasta asti minulla on ollut vakituinen työpaikka, joita nyt on vaikea saada. Ilman tiivistä ja ahkeraa opiskelua ja työntekoa se ei ole kuitenkaan tullut.
Nautin olemisestani, olen siihen valmis. Miehen stressikierre huolestuttaa, kun hänellä uni jää vähäiseksi viikosta toiseen. Minäkin nousen kuudelta juomaan kahvin, kun hän on keittänyt. Hänellä on motivaatio tärkeiksi kokemiensa asioiden eteenpäin viemiseen eikä hän halua vetäytyä olemistilaan kuten minä, joka olen antanut siihen itselleni luvan.

Bussissa mietin untani ja kehittelin sille syvällisen tulkinnan työpaikkani viime vuosien tapahtumista sekä omasta kohdastani. Se antoi jonkinlaisen realistisen ja rauhallisen olon.

Huomenna lähdemme viikoksi Torppaan. Toivottavasti mies saa siellä syrjäkylän rauhassa nukutuksi.
Torpan pihapiiri alkaa nousta kuvina mieleen, kun sieltä on vähän aikaa poissa. Punainen tupa ja pihan kahdella reunalla ulkorakennukset. Yksityistie kaartaa vielä päädyn ja pihan reunasta oikealle. Lähtiessäni vajaa viikko sitten lähipelloilla oli vielä lumipeitto, kun metsä varjostaa niitä joka suunnalta. Talossa on tupa ja kaksi kamaria: Tupakamari ja peräkamari. Tupakamari on makuuhuneemme. Siinä ovat mm. äiti ja isoisä syntyneet ja isoisä myös kuollut. Muistan hänet siinä vuoteessa viimeisinä päivinään, olin itse silloin vähän alle neljävuotias. Hän sanoi: "Olen niin riskissä kunnossa, että voisin syödä kapan kauroja". Niin muistan.Peräkamari on melkein sänkykamarina, kun siellä on nyt lastenkin sängyt.

Tuvassa on ikkunat kolmeen ilmansuuntaan. Niistä olen nähnyt päivänkierron ensimmäisten puolentoista vuoteni aikana. Portailta katson aina Otavaa ja Pohjantähteä. Matkoillakin tarkistan niistä maailman asennon. Tuvassa raksuttaa seinäkello. Talo ei ole hirsiasussa eikä sitä siihen enää saakaan. Vain vintissä näkyvät 150-vuotiaat hirret ja pärekatto.
Minun lapsillani ei ole mahdollisuutta palata juurilleen tällä tavalla.