Oikeneeko lommo?

Torpassa on taas hiljaista, kun lapsenlapset ja vanhempansa ovat lähteneet. Neljä vilkasta, hauskaa ja touhun täyteistä päivää jäivät muistoihin. Täytyy tunnustaa, että viimeisenä päivänä väsytti, kun oli flunssakin tulossa. En halua myöntää, että lapsista väsyisin, onhan heidän kanssaan nyt paljon helpompaa kuin silloin kun heitä piti vahtia joka sekunti. Olen kirjoittanut lapsipäiväkirjaan taas tämän hiihtoloman tekemiset ja kokemiset.

Minua ihmetyttää jotenkin, että työelämään liittyneet ihmiset, jotkut heistä, ovat niin usein mielessäni nyt kolmen vuoden jälkeen. Tajuan, että kaipaan heitä, se puoli on nyt noussut esiin. Olen nähnyt heitä hyvin harvoin eikä moniin heistä, jotka nyt ovat mielessäni, ole avointa yhteyttä. Tämän nosti vahvemmin esiin se, että äskettäin sain yllättäen syntymäpäiväonnittelut yhdeltä hyvältä työtoverilta, joka siis muisti.
Olin viimeisessä työpaikassani kaksi vuosikymmentä tekemisissä monien kanssa, onhan se jaettua elämää. Jaoimme työprojekteja, ongelmia, illanistujaisia ja myös yksityisiä asioita. Mutta tosi on, että yhteyttä on vain niiden kanssa, joihin minua yhdisti jokin muukin kuin työtehtävät. Olen ennenkin kirjoittanut, että hengellisen elementin olemassaolo oli se, joka teki ihmisistä läheisimpiä ja loi yhteyttä, vaikka aiheesta ei olisi puhuttukaan. Arvelen, että yhteinen viitekehys, vaikka vain lapsuuskasvatuksen elementteinä, luo keskinäistä ymmärrystä. Mutta en ole ottanut yhteyksiä kehenkään nyt mielessäni oleviin. Pelkään torjutuksi tulemista: eikö se ole päässyt vieläkään irti. No, sekin auttaa minua eteenpäin, että tunnustan itselleni kaipaavani hyviä hetkiä monienkin työtovereiden kanssa ennen viimeisiä katastrofivuosia. Enemmän niitä hyviä vuosia oli kuin huonoja, oli moninkertaisesti enemmän.

Hämmästyttävää on, että nyt myös pääkaupunkiseutu on alkanut nousta mieleeni kuvina: asuinpaikkojen kulmia, pihapiiri, tuttu Prisma, asuntojen yksityiskohtia, mieluisia paikkoja. Aivan kuin olisin alkanut kaivata niitäkin nyt kolmen vuoden jälkeen.

Äskettäin etsin mieheni pyynnöstä erästä kirjoittamaani juttua. Kestin nyt samalla lukea myös muita työssä kirjoittamiani juttuja eivätkä ne niin huonoilta tuntuneetkaan kuin luulin, niissä oli mielestäni mukavaa ammatillista ja vastuualueeni mukaista sävyä. Osasinko kuitenkin jotain?

Alkaako se työelämän loppuvuosina saamani lommo oieta?