Hauras mieli

Tätini mielenmaisemat hoivaosastolla ovat nyt jatkuvassa muutostilassa. Hän piristyi huomattavasti, kun hänet siirrettiin ikkunapaikalle paikan vapautuessa, kuten olin toivonut. Hän näkee taivaan, männynlatvat tuulessa ja kevään vihertymisen. Ikkunalaudalle sopii kukkia ja valokuvia niin, että hän näkee ne paikaltaan. Ihmettelenkin mielessäni, miksi hoivaosaston seinät eivät ole täynnä värikkäitä kuvia, kun siirto ovensuupaikalta vessan oven edestä ikkunanäkymiin teki niin elähdyttävän vaikutuksen vanhukseen.

Sitten eräänä aamuyönä tuli rytmihäiriöitä ja arvelun mukaan myös aivotukoksia. Hän siirtyikin vuosikymmenten taakse, nuoren aikuisen vaiheeseen. "Nyt tuli pesäero", hän sanoi tullessani, "ja äiti on lähtenyt jonnekin". "Jakakaa vaan, tämä talo", hän oudolla äänensävyllä jatkoi. Lapsuudenystävä oli tuonut hänet tänne täysihoitolaan, kun hänellä ei ollut enää menemistä kotiin. (Kotitalo siirtyi minun isäni ja perheemme omistukseen kuusikymmenluvulla mummon kuoleman jälkeen). Kaikki hänen sisäruksensakin olivat nyt elossa. Tuntui, että oli olemassa kotipaikkaan liittyvä trauma, joka nyt nousi pintaan.Mitään lisäselvyyttä siitä en kuitenkaan saanut, vaikka koetin tarkennella.

Arvelin, että olen johdattanut hänet lapsuusaikaan, kun olin vienyt hänen katseltavakseen kotimökin seinällä olleen taulun.Omaa kotiaan hän ei nyt muistanut lainkaan. En hennonut kertoa omaisten kuolemista, ei olisi pitänytkään.
Toin sitten hänen omasta kodistaan kaksi muuta taulua entisen tilalle sekä ottamiani valokuvia hänen omasta asunnostaan. Varoen näytin niitä joskus. Ensin ainoa missä oli jotain tuttua olivat keittiön verhot.
Vähitellen tilanne parani ja hän oli taas hyvinkin selkeä, muisti kotinsa ja läheisten kuolemat. Hänen äitinsä ja sisarensa kuolivat kumpikin tädin luona lyhyen sairausajan jälkeen, kun hän talutti heitä vessasta sänkyyn.Sitä hän aina ennen puhui toivomuskuolemana itselleenkin.

Entistä seurallista luonnetta on jäljellä. Olen laskenut, että yli kaksikymmentä ihmistä käy häntä katsomassa, vaikka kovin moni ystävä on jo kuollut.Erityisen ilon tuotti, kun hänen esimiehensä 25 vuoden takaa tuli häntä katsomaan. Hän oli kirjoittanut vierasvihkoon, että hymy on edelleen herkässä ja että muisteltiin menneitä aikoja. Se selvästi eheytti tädin muistikuvaa omasta elämästä. Hoitajat sanovat niin pitävänsä tädistäni, kun hän on niin elämänhaluinen.

Muutama päivä sitten keskustelimme jotain hänen asunnostaan, kun hän tuntui sen nyt hyvin muistavan ja kysyikin siitä jotain. Kerroin, että naapuri lupasi leikata ruohot hänen pihastaan ja hän mainitsi jotain sen korvaamisestakin. Kysyin sitten ensimmäisen kerran, haluaisiko hän mennä joskus kotiin käymään. "En minä, se on niin vaivalloistakin", hän vastasi.

Mutta seuraavana päivänä hän oli aivan menossa kotiin, oli unohtanut ettei pysty kävelemään eikä edes istumaan pyörätuolissa. Kengät pitäisi hakea ja sängyn laidat laskea, Kuopion kokoukseen lähteä. Anna-sisko odottaa kotona.

En tiedä,kuinka suuri osuus minun ohjailullani hänen hauraaseen mieleensä on. Tuntuu, että pienetkin virikkeet ovat siinä hiljaisuudessa suuria.Haurastuvissa aivoissa on muistijälkiä monesta ajasta, mutta kokonaiselämäkerrallinen muistaminen on hajonnut, se tulee esiin vain hetkittäin. Kuva, kysymys (kuten lapsuudenystävän kysymys: koska pääset kotiin sieltä sairaalasta),jokin kommentti saattavat sysätä toiseen aikaan.

Mutta mikä on vaihtoehto - valkoinen seinä ja hiljaisuus? Naapuripetin Maijaa ei kukaan käy katsomassa. Hänen puheissaan vilistävät lukuisat ihmiset ja tilaisuudet, on menoja häihin ja ristiäisiin.

Ja toki on kysymys verenkiertohäiriöiden, epilepsian ja tukosten vahingoittamista aivoista, joissa edelleen tapahtuu hapertumista.Tänään, kun kävin kävin katsomassa, hän kysyi: sano nyt ihan selvä mielipide, pitäisikö minun pärjätä vielä kotona? Tästä päästiin ainakin sillä hetkellä levolliseen lopputulokseen.Onkin ollut helppoa, kun hän ei ole tuskaillut kotiinpääsyä kuten niin moni laitosvanhus. Silti on vaikea uskoa, ettei hän kaipaisi viihtyisään, hyvinhoidettuun kotiinsa, joka oli monille muillekin avoin kuin koti. Jonnekin se asia on säilötty.
Minkähänlainen lie minun vanhuuteni?