torstai 11. marraskuuta 2010

Saattohoitoa

Tädilleni tuli keuhkokuume. Torstaina viikko sitten hoivaosastolta soitettiin torstaiaamuna, että täti on kuumeessa. Sitä oli 39 astetta. Hänelle laitettiin antibioottikuuri. Kuume laski nopeasti. Täti oli väsyneempi, mutta puheli normaalisti, sunnuntaina oli sekava. Syötin häntä väsymyksen takia päivittäin.

Tiistaina kuume nousi uudelleen. Kun menin aamupäivällä osastolle, hän ei reagoinut mihinkään, silmät olivat melkein nurinpäin puoliavointen luomien takana ja hengitys korisi. Tulehdusarvot olivat korkealla. Hän ei niellyt mitään, jogurtin yritys piti imeä suusta pois, ei hän niellyt vettäkään. Siitä asti hän on ollut jonkunlaisessa koomassa. Soittelin sukulaisille ja tädin ystäville.

Iltapäivällä hän alkoi täristä ja hengitys katkeili, kuuului jonkinlaista valittavaa ääntä. Hain hoitajan ja hän laittoi nopeasti happilaitteen. Tärinä johtui happivajauksesta. Hän olisi varmaan menehtynyt siihen ilman lisähappea. Kuume nousi illalla 39,3 asteeseen, laitettiin suppo. Hoitajat ehdottivat, että jäisin yöksi. Täti siirrettiin vapaaseen huoneeseen ja minulle tuotiin sairaalasänky.

Oli tavallaan mukavakin kokea hoivaosaston yö. Oli hyvin hiljaista, tädin hengitys vain korisi. Kerroin tädille, että olen paikalla, laulelin "Mun kanteleeni kauniimmin" ja iltavirsiä, luin Isämeidän rukouksen, jonka hän kotona aina puoliääneen luki iltarukoukseksi, siunasin Herran siunauksella. Istuin ja kudoin sukkaa.

Jo yhdeksältä menin petilleni, kun talo asettui yöpuulle. Yöhoitaja kävi monta kertaa tunnissa katsomassa ja imi limaa pois. Hän sanoi, että minun ei tarvitse mistään huolehtiä, kyllä hän hoitaa. Sairaalaosaston sairaanhoitaja tuli välillä käymään ja he käänsivät tädin kylkeä kaksi kertaa. Aamuyöstä torkahtelin, mutta havahduin aina kun ovesta tuli valo hoitajan kulkiessa. En tiedä, tajusiko täti läsnäoloani. Mielessä pyöri, mitä kaikkea pitää kuolemantapauksessa järjestää. En ole ennen alusta asti sellaista tilannetta hoitanut. Kyllä kaikessa varmaan neuvotaan. Myös monia muistikuvia tädistä tuli mieleen, erityisesti abiturienttitalvesta, jolloin asuin hänen luonaan.

Aamu koitti, tädin hengitys rauhoittui, torkahdin. Kuume laski 38 asteeseen.
Aamulla kuudelta hoitaja keitti minulle kahvit. Kun avasin verhot, maa oli peittynyt paksuun valkoiseen vaippaan. Lääkäri tuli, kuunteli keuhkot, totesi liman siellä, keuhkokuume diagnoosiksi.Laitettiin antibiootti lihakseen.

Eilen hän availi silmiään valon osuessa niihin, mutta ei tuntunut näkevän mitään eikä reagoi puhutteluun. Koetin taas laulella, jutella, rukoilla tuttuja rukouksia ääneen. Iltapäivällä hän kiskoi happiviiksiä ja ne otettiin pois. Hoitaja sai juotetuksi vähän vettä. Hoitajat ovat olleet hyvin huolehtivaisia, suorastaan helliä. Nesteytystä ei ole laitettu, niinkuin kuolevan ja tajuttoman potilaan kohdalla suositus on. Kai tässä siitä on kysymys? Vai voiko hän toipua vielä?

Minua väsytti ja lähdin illalla kotiin nukkumaan. Sovittiin, että ei soiteta ennen kuutta.
Nyt kun panen koneen kiinni, lähden taas katsomaan, mikä on tilanne. Mitään soittoa ei ole kuulunut, hän siis hengittää.
Olisi ihme, jos hän tästä paranisi. Toivoisin, että voisin olla hänen vierellään lähdön hetkellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pieni eläkekirja

Vielä tuleekin yksi päivitys tähän blogiin, jonka lopettelin vuosi sitten. Blogikirjoittelun sivutuloksena syntyi pieni kirjanen, jonka ...