Kukkana oloa

Aamulla en tiennyt, mitä oikein tekisin tänään, kun mies teki lähtöä luentomatkalle. No otin sukset kainaloon ja kävelin ison peltoaukean laitaan. Siellä oli komea konelatu ja kiersin kolme kierrosta kirkkaassa auringossa. Olisin taas kadehtinut itseäni, jos olisin ollut ohimenevä autossaistuja. Mutta silti mielessä hiersi tyhjä ja turha olo. Miksi tätä nyt teen, kyselin ja latelin järkeviä vastauksia.

Aina joskus tämä tyhjänpanttina olo valtaa mielen. Tädin huolto antoi minulle tarpeellisuuden tuntua. Nyt en oikein keksi enää, mitä tekisin asunnon myynninkään hyväksi, kun ei siellä oikein remonttiakaan aleta tekemään.
Joskus mietin hetken, että tarjoutuisinko seurakunnan kirpputorille töihin, mutta kaikki sitoutuminen on minulle edelleen niin vastahakoista. Minusta on tullut kovin yksityinen ihminen. Ei uskoisi, että olen aivan sujuvasti asunut eräässä työyhteisössä toistakymmentä vuotta ja yhdessä työtodistuksessani lukee, että hän toimi omaa aikaansa säästämättä.

Katson luonto-ohjelmia ja ihailen sitä itsetiedottoman elämisen määrää, mitä luonnossa on, muistelen mökkijärven vesilintujen ajatonta lipumista veden pinnalla. Miksi minun päivilläni pitäisi olla jokin erityinen tarkoitus ja tehtävä? Katsokaa kedon kukkia, eivät ne tee työtä eivätkä kehrää... Tämä kukkana olo vain on joskus kuin liian kevyttä elämää.

Tilanne muuttui äkkiä, kun tytär soitti, että miehensä tulee huomenna tännepäin työmatkalle, että voisiko pikkutyttö tulla isänsä mukana meille kokousten ajaksi. Jo vain, äkkiä soitin palvelulinjalta kyydin hakemaan minua kaupan edestä ja Torpalle, se kun on lastenlapsille oikea mummola.

Mutta ilman tätä ylisukupolvista elämäntarkoitustakin pitäisi olla oman elämänsä kanssa tasapainossa - tai sitten vain rauhassa katsella omien olotilojen vaihtelua ja päivien kulkua.