Muistoja

Metkaa, että järjestelyintoni jatkuu, ennalta suunnittelematta. Minähän en varsinaisesti ole ollut kotitöiden harrastaja, olen tehnyt sen mitä pakosta pitää. Minusta on yllättäen löytynyt sisäinen puunaaja! Ostin tehoaineita ja hankausvillaakin. Onneksi en suunnitellut sellaista tekeväni, olisi varmaan jäänyt tekemättä. Nyt järjestelin vaatehuoneen sekä tutkailin vaatekomeron ylähyllyille eri vaiheissa ja eri työpaikoista säästelemiäni työpapereita: monisteita, kortteja, palkkakuitteja, kalentereita, valokuvia. Miksi niitä säilyttelen?

Huomasin, että aikaisemmin olen saanut useinkin postikortteja kauempana olevilta työtovereilta, kiitoskortteja, kirjeitä. Säilytän niitä edelleen. Varsinkin pari nimeä toistuivat usein, hienoja kannustuskortteja ja muistamisia. Panin jotain sivuun tulevia läksiäisiä varten. Viime vuosina varmaan on kortteja tullut vähemmän kuin takavuosina. Kortteja ja valokuvia on kiva katsella, mutta tuskinpa koskaan lueskelen tekemiäni tai tallentamiani monisteita. Sinne ne silti vielä jäivät. Kun tästä muutetaan, ne varmaan kokevat kohtalonsa. Kuitenkin, kun säästin ne, ajattelenko, että ehkä niitä vielä katson tai jopa tarvitsen! Kai sitä sitten haluaa säilyttää turhaankin jotain vuosien työstä,kun eivät tiellä ole.

Eilen oli Inhimillisessä tekijässä hyvä keskustelu työn merkityksestä. Meidän lapsemme taitavat olla melkein edelläkävijöitä uudenlaisten arvovalintojen teossa, vaikka se aluksi huolettikin minua kovasti. Minä, sodanjälkeisen ajan kasvatti, olen ollut suorittaja, pingottaja, työihminen kuten poikani sanoi. Onhan ahkeruudesta toki paljon hyötyäkin ollut, mutta myös jotain on jäänyt puuttumaan, rentoutta, vapautta, nauttimista. Olen osannut motivoida itseni siihen, mitä työni on sisältänyt ja pitänyt sitä tärkeänä, mutta myös velvollisuusaspekti on ollut vahva.

Kahdeksan vuotta sitten olin väsynyt monesta syystä ja otin osa-aikavapaata. Silloin mietin asioita ja opettelin sitä että ihmisellä on muutakin arvoa kuin suoritusarvo. Opettelin iloitsemaan yksinkin luonnosta, lintujen seurasta lintulaudalla, tähtitaivaan huikeudesta, auringonlaskun upeudesta, aamun kirkkaudesta. Aiemmin tuntui, että on sääli jos joku muukin ei sitä kauneutta ole näkemässä. Näenhän minä, minäkin olen tärkeä, oli oppiaineeni. Se mielenmuutos auttaa nyt, kun työelämä on takanapäin. Oikeasti tunnen muuttuneeni, olemisella on oma arvonsa. En tunne, että tuo puuhastelu on suorittamista, se on aika mukavaa jonkin aikaa ainakin. Nyt on tärkeätä, että tekisin ensisijaisesti sellaista, mistä oikeasti pidän, ettei suorituspakko hiivi mukaan kuitenkin. Nyt kutsuvat kävelysauvat, aurinko on lievittänyt pakkasta.