Ensimmäinen päivä

Loppuelämän ensimmäinen päivä! Merkillistä, että sellainen tunne tuli eilen illalla. Fyysisen kuvotuksen vähetessä alkoi myös henkinen pahoinvointi haihtua. Paha olo tiivistyi eiliseen päivään. Luin nipussa kolmen vuoden päiväkirjoja. Osa kirjoittamisesta oli tietoista elämänmuutokseen valmistautumista, mutta miten ison osan odottamaton itsetunnon ja luottamuksen loukkaus onkaan ottanut. Olen toki käsitellyt asioita monella tapaa ja välillä ollutkin irti niistä, mutta ongelma sai virikettä jostain, jopa paikoista joissa ongelmanauha on päässä pyörinyt, kuten hiihtämisestä tietyssä paikassa. Olen opiskellut huonolla menestyksellä yksipuolista anteeksiantamista. Trauma on sitkeä, se laajenee, nousee kuin varikset aidalle vetäen muita mukanaan. Minulle on tärkeätä puhumalla selvittäminen. Kun sitä ei tapahtunut yrityksistäni huolimatta, jumituin. Harmittaa, että en ajoissa pitänyt puoliani.
Nyt tuli oksettava olo ja tunne, että poltan kaikki muistiinpanot. Hyvinhän minulla asiat on tässä vaiheessa, vaikeasta vuodesta on selvitty hengissä. Ystäväpiirissäni on ihmisiä, jotka ovat kokeneet monenkertaisesti vaikeampia asioita. Tarvitsen uusia asioita elämääni. Jotenkin nousi hymy huulille. Minä olen eläkkeellä!
Onkohan muilla eläkeläisillä tällaisia jumittumia viimeisistä työvuosista pilaamassa vapauden aikaa?
Radiossa puhutaan juuri eläkeläisistä ja heihin liittyvistä mielikuvista. Naiset kutovat sukkaa, virkkaavat salusiineja ja hoitavat lapsenlapsia. Minulla on taipumusta tyypilliseen-kohta valmistuvat 11-vuotiaan sukat. Nyt ohjelmassa kumotaan perinteistä mielikuvaa-laaditaan itseään toteuttavan aktiivin kuvaa. Onkohan minullakin kohta energiaa uusiin asioihin?