Harmaassa vaipassa

Heräsin vasta yhdeksän jälkeen, harvinaista. Torpan ympärillä edelleen harmaata ja hiirenhiljaista. Olo on syvän väsynyt. Näin unta, että ensin harhailin jossain koulun tapaisessa rakennuksessa, oli kevät, tapasin muutaman tutun ihmisen ja huomasin, että en vieläkään tiedä, milloin tarkkaan ottaen jään eläkkeelle. Lähdin pyörällä polkemaan kotiin, laskemaan päiviä. Matkalla pysähdyin luostarin muureille, ajattelin että siellä jotkut elävät eri elämää. Sitten tapasin entisen kollegan äidin, jolta kysyin työtoverini kadonnutta osoitetta. Hän kirjoitti sen pitkään osoitelistaani ja kertoi, että tämä on eronnut. Minua alkoi itkettää, itkin kauan ja siihen heräsin.
Luostarissahan minäkin elän, melkein viikon olen ollut yksin, lähes puhumatta, talvinen hiljaisuus ympärillä, muutamia puheluita läheisiltä päivässä kyllä. En muista, milloin olisin itkenyt, olen jotenkin kovettunut. Maanantaina ostetut ruuat ovat melkein koskematta, paino on pudonnut ainakin 1,5 kg ja vieläkin on pahoinvointinen olo. Olen odottanut väsymystä, kun jotkut eläkkeelle jääneet ovat kertoneet siitä, joku kuukausista, yksi melkein koko nukutusta vuodesta.
Aamuisin vielä avaan koneen ja katson sähköpostin vanhasta tottumuksesta, harvoin siellä mitään on. Itse en ole lähettänyt kolmeen viikkoon mitään, en edes kertonut perheen ulkopuolelle tästä blogista. Muutamat työn piiriini kuuluneet ihmiset kuitenkin lähettävät viestejä ja vastailen heille. Tiesin ennestään, että vain ne suhteet jatkuvat, joihin liittyy työn ulkopuolistakin henkistä yhteyttä. Näin se tuntuu olevan.
Eilen kävin hiihtelemässä. Ladulla tuli taas sellainen puristus rintalastaan, joka nousi korviin. Se ei ollut paha eikä kestänyt kauan. Tietyt lauseet pyörivät samalla päässä, ne traumaattisimmat kohtaamiset kahden vuoden takaa: "Älä taas alota, älä jankuta, älä dramatisoi". Tai kiistäminen: en tiedä mistä puhut.
Mies on tänään tulossa, ajelee pitkiä metsäisiä taipaleita luokseni. Odotan.