Isoäitien ilot ja huolet

Kolmatta viikkoa on taas kulunut siitä, kun viimeksi näimme lapsenlapsia. Nyt alkaa jo ikävä hiertää mielessä. Huomaan, että vähän väliä ajattelen heistä jotain, muistelen heidän sanomisiaan ja kuulumisiaan, kerron miehelle mitä hauskaa tyttö sanoi, mitä pojan koulusta on sanottu. Näin untakin jostain uudesta koulureitistä. Heidän olemuksensa nousevat mieleen, puhdas katse, raikas iho, silkkitukka, nauru, niin täysin lapsia vielä. Heillä on huikea mielikuvitusmaailma. Pehmoleijonan uskomaton suku ja vaiheet sekä kannonkolosta alkava valtaisa näkymättömien olentojen maailma tuottavat jatkuvasti tarinaa, jota kumpikin lapsista jakaa ja jatkaa.
Joskus vuosikymmenet sekoittuvat, meillä kun oli myös joskus pieni poika ja häntä pienempi tyttö, ja tulee sanotuksi vahingossa tyttären nimi, kun käsi kädessä kävellään.
Siellä he kulkevat reittejään, päivähoitoon, kouluun, kerhoihin, kotiin, saunaan, mökille, nukkumaan. Kunpa heidän yllään lepäisi aina suojelus. Lapsen elämä on niin haavoittuvaista.

Olen tuntenut paljon myös sellaisia lapsia, joiden viattomuuden ja kasvurauhan ovat aikuiset rikkoneet, lapsia, jotka ovat saaneet aikuisten murheiden ja vastuun taakan pienille hartioilleen ja yli käsityskykynsä menevien ristiriitojen säikeet lävitsensä. On myös lapsia, joiden turvan on kohtalo murtanut.

Moni isovanhempi kantaa huolta ja murhetta lastenlastensa tilanteesta, osa myös vastuuta. Yksikin ihminen, joka lapsesta ja nuoresta aidosti välittää, on hänelle turvatekijä. Kun olin 70-luvulla työssä nuorisorikollisten parissa, opin näkemään, kenellä on ollut elämässään oikeasti hänestä välittävä ihminen. Usein se oli isoäiti. Se näkyi kontaktin ja luottamuksen ja siten avun saamisen mahdollisuutena. Toivoa on lapsella ja nuorella, jolla on olemassa ihminen, joka " riemuitsee sun riemustas ja tuntee huoltas, tuskias". Voimia ja suojelusta näissä elämäntilanteissa!