Kotoutumisia

Olen nyt ollut melkein viikon täällä "pikkumummolassa", yksiössämme tyttären perheen paikkakunnalla. Ihmeesti tässä mahtuu asustelemaan. Viikossa alkaa jo rakentaa pesää ja asettua paikkakunnalle. Ruskearuutuiset eteismatot alkoivat näyttää silmissäni synkiltä. Aamulla kuljeskelin tihkusateessa tässä pienessä lähiössä. Etsin värikästä mattoa pikkutavaran kaupasta ja kolmelta kirpputorilta, mutta en löytänyt sopivaa. Vuodevaatemyyjältä löytyi sentään kauniskukkainen, iso tyyny. Päivän syömiset hain kala-ja lihakauppiaiden autoilta. Sulaudun mukavasti paikkakunnan eläkeläisten joukkoon. Tänne haaveilin alunperin muuttavammekin, tyttären ja lastenlasten lähelle ja nuoruutemme kaupunkiin, mutta nyt olemme asettuneet kotipaikkakunnalleni. Mies varsinkin on asettunut ja minäkin pikku hiljaa.
Nyt voin kyllä olla enemmän täälläkin, kun täti ei minua enää tarvitse kotipaikkakunnalla.

Toimme tädiltä jääneen television mukanamme. Olimme ostaneet sen hänelle 75-vuotislahjaksi. Tähän asti olemme olleet täällä radiokuuntelijoina, mutta kyllä illalla yksin ollessa tässä hiljaisessa talossa on mukava avata televisio seurakseen.

Toinen tuominen oli tädin polkupyörä. Illalla pyöräilin kirkkaassa vastavalossa kolmen kilometrin päähän varastomyymälään tyynyn ostoon. Pyöräillessä tuntui, että oikein kotoudun tänne, pyöräily kun on minulle niin mieluista ja antaa liikkumisen laajuutta. Tädin luonakin kävin usein pyörälenkillä lakeusmaisemassa.


Lapsettoman ei kannata surra jälkipolven puutetta, jos on sukulaislapsia tai muita lapsia, joille välittämisen tuntu voi olla tärkeätä. Tavara ei siinä ole tärkeätä, mutta se voi olla symboli, kantaa lämmintä kädenjälkeä ja läsnäoloa muistoa.