Eilen tuli uusintana hieno dokumentti vanhusten kotihoidosta. Kameratyökin oli kaunista. En tiedä, tarkoittaako ohjelman nimi sitä vanhustenhuollon rajausta, jonka mukaan vain kolme prosenttia otetaan laitoshoitoon, muiden pitää pärjätä omissa oloissaan. Ohjelma avasi ovia niihin pikku maailmoihin, joihin yhä useampi liikuntakyvytön vanhus on jäänyt. Monille ainoa kontakti on kotipalvelun työntekijä.
Joku ohjelman kommentoija väitti sen osoittaneen, että vanhuksia lamataan koteihinsa ylilääkityksen avulla. Luuliko hän, että he olisivat virkeitä toimijoita ilman lääkitystä? Minä näin todellisia, heikkoja vanhuksia ja heitä kauniisti auttavia kodinhoitajia. Avuttoman vanhuuden näkeminen on ahdistavaa ja sysää monet etsimään syyllisiä. Oma tulevaisuus pelottaa eikä sitä halua ajatella.
Lähes kaikki vanhustenhuollon kritiikki kohdistuu laitoshoitoon. Omat omaiseni kuitenkin kokivat sen turvallisena. Vaikka apu ei aina ehdi heti, sitä ei kuitenkaan tarvitse odottaa tunteja tai vuorokautta, kuten kotihoidossa voi tapahtua. Laitoshoitoa on helpompi tarkkailla kuin tuhansia kotioloja. Omaisten ja lähimmäisten osuudesta ei kritiikeissä puhuta mitään.
Arvostan kodinhoitajan työtä todella paljon. Se on todellista auttamista käsien, puheen ja kontaktin avulla. Heitä tarvitaan paljon lisää, jos yhä useamman pitää pärjätä kodissaan. Nyt kodinhoitajalla voi olla 10-15 paikkaa työvuoron aikana. Uskoisin, että myös yksityisillä kotipalveluilla tulee olemaan suuri kysyntä. Toivottavasti nuoret kouluttautuvat edelleen lähihoitajiksi ja voisivat kokea työnsä arvostetuksi. En pitäisi pahana myöskään ulkomaisten hoitajien tuloa. Moniin kulttuureihin kuuluu vanhuuden arvostus. Ja onko varmaa, että yhteishoito laitoksessa on niin paljon kalliimpaa kuin kotihoito, ettei sitä voi tarjota enempää kuin kolmelle prosentille?
Tapasin Helsingissä asuessani kaupassa joskus vanhuksen, joka oli jääkelien sulamisen jälkeen uskaltautunut rollaattorin avulla kauppaan. Hän oli täysin yksin, kukaan muu kuin ostettu palvelu ei tullut katsomaan. Ei hän uskaltanut avata oveakaan, kotipalvelulla oli avain. Maalla usein on vähän inhimillisempi tilanne.
Kolmas portti avaa tien työelämän jälkeiseen omaan aikaan. Miten elämä nyt järjestyy, miltä se tuntuu? Onko elämällä arvoa ilman työpanosta, suorituksia ja työn rytmiä? Kuinka tästä elämänvaiheesta selviän, kuinka minun käy? Eläkkeelle siirtymisen jälkeisiä kokemuksia,tuntoja,päivien kulkua sellaisina kuin ne tulevat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Pieni eläkekirja
Vielä tuleekin yksi päivitys tähän blogiin, jonka lopettelin vuosi sitten. Blogikirjoittelun sivutuloksena syntyi pieni kirjanen, jonka ...
-
Edesmenneen ihmisen käyttötiliä, minkä numero on ilmoitettu monelle taholle, ei kannata lopettaa ainakaan vuoteen. Lopetin muut tilit rahasi...
-
Vielä tuleekin yksi päivitys tähän blogiin, jonka lopettelin vuosi sitten. Blogikirjoittelun sivutuloksena syntyi pieni kirjanen, jonka ...
-
Minua ei enää kiinnosta ajatella eläkkeelle jäämisen aikaa ja prosesseja, ei ole tainnut kiinnostaa vähään aikaan. Se kertoo minulle, ett...
Itse palvelutalossa työskennellessä ole havahtunut siihen, miten ankeissa ja turvattomissa oloissa vanhukset kotonaan usein ovat ja elävät. Esim. Kun puhutaan laitosten huonosta ruuasta, niin mitä se ruoka sitten on, kun kerran kaksi päivässä pappa on syönyt leivänpalan! Päästyään palvelutaloon, hän itkussa silmin päivittäin kiittelee, kun saa LÄMPIMÄN ruuan!! Sunnuntaina aamulla vielä r i i s i p u u r o n!! Niin- usein herää kysymyksiä...
VastaaPoistaTerv. Käly