Iloista tekemistä

Mietin koko illan, miksi näistä tavallisista puuhistani kirjoittelen. Tulin siihen tulokseen, että minua huvittaa kertoa niistä siksi, että olen tehnyt näitä asioita ilolla. En nyt toimi velvollisuudesta, vastuuntunnosta, pakosta, arvosanojen tai muiden ihmisten takia, kuten melkein koko elämäni olen toiminut. En halunnut tuottaa isälle pettymystä, kun hän kuudennen luokan jälkeen uskalsi päästää minut pyrkimään oppikouluun, rahaa kun oli erittäin niukasti linjuri -ja kirjamaksuihin. Siitä alkoi velvollisuustie.

Hiukan tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, että keskityn vain ns. omiin asioihini. Tätini hoivailu kuului niihin, perhepiiriin. En halua ottaa muita tehtäviä, kun luultavasti nytkin sitoutuisin niihin liikaa ja ottaisin mieleni kannettavaksi sellaistakin, mihin en voi vaikuttaa. Niin koinkin käyvän yhdessä koulutusprojektissa, jossa olen ollut täällä mukana. En ole vieläkään oppinut rajaamaan.
Luvan tähän eläkeläisen vapauteen olen antanut itselleni monta kertaa, mutta aina pitää näköjään kerrata.

Mutta taas tänä aamuna oli tosi hauskaa pestä vielä muutama matto kaivolla auringon kilossa ja käydä viileässä ammekylvyssä sen päälle. Mieli on läsnä siinä, mitä kädet tekevät, ei kaukana työasioissa kuten ennen. Se on meditatiivista olemista. Käki kukkuu, syreenit tuoksuvat, posti tuli juuri.