Marjakausi

Tulihan se marjakausi tänäkin vuonna, ainakin tämä viikko. Olen käynyt kallion reunoilla mustikassa joka aamu, tänään menin jo kahdeksalta, että olisi vähän viileämpää. Löytyi vieläkin hyviä notkelmapaikkoja. Palattuani huuhtelin hiet saavissa lämmenneellä vedellä ulkona nurkan takana, pesu ulkoilmassa ikäänkuin uinnin korvauksena. Mies tuolla perkaa saalista, pakastin täyttyy. Ihmettelin, eikö kukaan muu enää marjasta, mutta sitten tuli vastaan naapuriserkku miehensä kanssa, tummat verkkohuput päässä. Sydämentahdistin ei estä serkkua metsään menemästä, kun on marjastamaan tottunut. Muita ei ole näkynyt.
Muistelin lapsuuden marjaretkiä naapurintyttöjen kanssa. Retkiä tehtiin porukalla kauemmaskin, kun oli isoja tyttöjä mukana. Marjareissuista tuli minulle elinikäinen tapa. Kerran söin paluumatkalla koko litran napolliseni ja kotona minulle naurettiin, oli vieraitakin tuvassa. Menin häpeissäni seinän ja kaapin väliin piiloon. Nyt ajattelen, että onneksi söin, tarvitsin niitä vitamiineja varmasti!
Mahtavatkohan tämän päivän lapset ja nuoret oppia marjastamaan? Siinäkin lajissa tarvitaan vähän "hiljaista tietoa" - esim. että minkälaisessa maastossa kunakin vuonna marjaa voi sääkulkujen mukaan olla, alavilla vai korkeammilla paikoilla, kuivemmilla vai kosteammilla, mistä löytyy samantapaisia paikkoja. Monet poimivat mustikan käsin, minä ahneuksissani vain poimurilla. Toivottavasti me sodanjälkeinen sukupolvi emme jää viimeisiksi suomalaisiksi metsämarjan poimijoiksi.
Kun silmät illalla sulkee, näkyy verkkokalvolla sininen marjasto kellanvihreiden varpujen päällä. Hien valuessa silmiin metsässä kuvittelin saarimökin vesimaisemia. Yhden kuvan vaihdoin koneen taustakuvaksi, jotta voin sitä ikävissäni katsella.