Työmuistoja

En malttanut olla lähtemättä tänäkään aamuna hetkeksi kallioille mustikkaan, vaikka en aikonut mennä. Oli hieno aamu, tuuli vilvoitti, hyttysmyrkkyä ei tarvittu, jäkäläiset kalliot ja korkeat männyt ovat kauniit. Poimiessa ajatus kulkee omia ratojaan. Olen unohtanut metsäneläinten vahtimisenkin, vaikka kilometrin säteellä on nähty karhu ja ilves. Hirvien polkuja siellä menee ristiin rastiin.

Mieltäni kuljetti alunperin Jari Sarasvuon kirjoituksesta lähtenyt keskustelu siitä, että työntekoa pitäisi opettaa jo lapsena, jos jatkossa aiotaan pärjätä taloudessa Aasian paineessa. Ajatuksissani upposin syvälle lapsuuteeni, etenkin kun eilen asioita muistelimme hyvämuistisen naapurintytön kanssa.

Minun lapsuudessani pienviljelijäperheessä lasten työnteko oli itsestään selvää, kun käsin tehtävää työtä oli paljon. Lapsuudenystävä muistaa, että minulla oli aina töitä eikä minua päästetty luvalla minnekään. Tiskiä, vedenhakua, puiden hakua, lakaisemista, tuntikeittoisen ruisvellin sekoittamista, pienempien vahtimista riitti vanhimmalle lapselle. Yhdeksänvuotiaasta asti tehtäväni oli kerran viikossa alustaa puolentoista litran pullataikina. Yhdeksänvuotiaasta asti olin myös leikkaamassa ruista. Äiti oli tyytyväinen, kun opin sirpin käytön ja olin ahkera pellolla. Hän itse oli ollut mielellään äidin apulainen ja pysynyt kotona, minä karkailin välillä naapureihin leikkimään. Siitä seurasi aina vitsarangaistus. Lapsen tunteet eivät olleet vanhemmille tärkeitä, totteleminen oli. Raja aikuisten ja lasten välillä oli monissa muissakin perheissä paljon suurempi kuin nykyään ja sillä on hyvätkin puolensa.
Kun yritin aikanaan luoda toisenlaista suhdetta omiin lapsiini ja koetin leikkiä heidän kanssaan lattialla, tulin aina levottomaksi, olin taas kuin luvattomilla teillä ja tiskit odottamassa.

Heinäpellolla tehtävänä oli pienempänä haravointi, isompana heinien seipäälle nosto. Muistan kiireen lähestyvien sadepilvien alla ja ilon, jos ehdittiin saada heinät seipäälle ennen sateen putoamista. Muutama päivä vuodesta oltiin naapureissa perunannostossa tai perunanistutuksessa. Nostokone kiersi, jokaisella oli, yleensä parittain, oma palstansa hoidettavana. Se kävi aika raskaaksi lapsenkin selälle. Ruoka-ja kahvitauot olivat odotettuja. Kun illalla kuudelta päästiin iltasta syömään, oli kuitenkin hyvä olo, urakka oli tehty siltä päivää ja työporukka silmäili yhteisiä aikaansaannoksiaan. Olisi ollut tosi noloa keskeyttää työ kesken päivän. Talkoista jäi mukavat muistot.

Kai meistä sitten työihmisiä tuli, mutta moni meistä ei varmaan ole hennonut omia lapsiaan näin työllistää. Käsin tehtävää työtäkin on vähemmän myös maataloudessa. Arvostan niitä perheitä, joissa lapsille osataan opettaa työntekoa ja yritteliäisyyttä innostavalla tavalla. Myös pitkäjänteiset harrastukset, kuten soittaminen ja urheilu, kehittävät työtaitoja. Voi olla, että osalla nuorista on kuitenkin heikot työtottumukset. Espoossa ylityöllistetty kampaamoyrittäjä kertoi, ettei löydä apulaista, kun nykyajan tytöt eivät viitsi tulla säännöllisesti töihin tai haastattelu kahdeksalta on aivan liian varhain. Hän arveli, että maalaistytöt olisivat ahkerampia. En tiedä, onko niin, mutta yritteliäitä, kekseliäitä ja sitkeitä ihmisiä tulevaisuutemmekin tarvitsee.

Näissä tuumauksissa ihminen samalla edelleen järjestää ja rakentaa elämäntarinaansa, vuosikymmeniä sitten alkanutta. Kyllähän velvollisuudentunnosta on hyötyä ollut, mutta rennompi elämä olisi ollut hauskempaa. Siksipä nyt vaalin tätä eläkeläisen vapautta!