Olen varmasti metsänhaltijoitten suosikki, kun vieläkin löysin mustikkaa sieltä samoilta kallionrinteiltä, joilla olen kulkenut jo kymmenisen kertaa. Halusin litran pari tuliaisiksi lapsenlapsille, löysin yli puoli sangollista. Monet kirjoittavat lehdissä, että ei näiltä seuduilta löydy mustikkaa mistään. On kuin tätä luonnon lahjaa olisi nyt vain tuon kauniin lähikallioni kupeilla. Lapset saavat huomenna herkkuaan, mustikkaa ja kermavaahtoa.
Metsä on muutenkin aina ollut ystäväni. Pienenä lapsena olin yksin navetan takana pikkumetsässä poimimassa puolukkaa "kortteliin" eli peltimukiin, ison männyn alaoksalla kyykkien viivytin sisäänmenoa palaillessani karkumatkalta naapurista, isompana oltiin porukalla marjassa kauempana. Murrosiässä purin mieltäni kulkemalla metsissä yksin isojakin kierroksia. Muistan kuin näkynä auringonlaskussa punaisina hohtavat männyn rungot ja jäkäläkankaat, kaatuneen rungon istuimeksi, tyyntyvän mielen. Helsingissä pyöräilin kauemmas luonnonsuojelualueen metsään tai Keskuspuistoon,Espoossa lenkkeilin metsäisillä kallioilla. Ensimmäisenä talvena Helsingin keskustassa tuli ahdistus, minulta puuttui "lumen valo ja metsän syvä hiljaisuus", kuten sen määrittelin. Otin sukset kainaloon, menin bussilla Korpihotellin taakse ja hiihtelin metsäautotiellä. Rauhoituin. Kevät toi kivikaupungin kaduille vain pölyävää hiekkaa. Taas piti lähteä maastoon, bussilla Nuuksioon, jossa osuin vähän käytetylle polulle, aitoon metsään. Sulavan lumen tuoksu ja ojissa virtaava vesi virvoittivat kaupunkiinmuuttajan sielun.
Olen siis koko ikäni mennyt metsään. Siellä ei ollut lapsuusaikana mitään pelättävää, ei ollut tietoa karhuista eikä pahoista miehistä eikä hirvikärpäsistä enkä Nuuksiossakaan ymmärtänyt mitään pelätä. Täällä suurten metsien keskellä kulkiessa liikkuu kuitenkin mielessä puheet paikallisista karhuhavainnoista. Viime viikolla löysin tältä marjakalliolta ison hajotetun muurahaispesän, ei kyllä tämänkesäistä tekoa. Näin sitten unta, että Torpan pihassa oli ihmisen ja eläimen kappaleita ja ovenraosta näkyi samaa hävitystä. Tiesin, että karhu oli mennyt tupaan, jossa oli ihmisiä. Puhelin oli sisällä. Siihen heräsin.
Metsään on tullut varjoa, sellaista joka koettaa unohtaa, mutta joka häilähtää kallion takana, synkän metsän puolella.
Kolmas portti avaa tien työelämän jälkeiseen omaan aikaan. Miten elämä nyt järjestyy, miltä se tuntuu? Onko elämällä arvoa ilman työpanosta, suorituksia ja työn rytmiä? Kuinka tästä elämänvaiheesta selviän, kuinka minun käy? Eläkkeelle siirtymisen jälkeisiä kokemuksia,tuntoja,päivien kulkua sellaisina kuin ne tulevat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Pieni eläkekirja
Vielä tuleekin yksi päivitys tähän blogiin, jonka lopettelin vuosi sitten. Blogikirjoittelun sivutuloksena syntyi pieni kirjanen, jonka ...
-
Edesmenneen ihmisen käyttötiliä, minkä numero on ilmoitettu monelle taholle, ei kannata lopettaa ainakaan vuoteen. Lopetin muut tilit rahasi...
-
Vielä tuleekin yksi päivitys tähän blogiin, jonka lopettelin vuosi sitten. Blogikirjoittelun sivutuloksena syntyi pieni kirjanen, jonka ...
-
Minua ei enää kiinnosta ajatella eläkkeelle jäämisen aikaa ja prosesseja, ei ole tainnut kiinnostaa vähään aikaan. Se kertoo minulle, ett...
Meitä metsäsieluisia on, jotka elämä kuljetti ja kotiutti kaupunkiin, opetti löytämään neulaspolut ja kuuntelemaan vihreää huminaa autoista kauempana. Aina parhaalta silti tuntuu palata lapsuusmetsään...
VastaaPoistaOlen päässyt karhupelostani, kun olen ajatellut, että karhu on voimaeläimeni - jättää merkkejä kuin ystävän tervehdyksiä, mutta ei näyttäydy.